tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuosikatsaus, jossa ei ole mitään katsastettavaa

Eilen kysyin mieheltä onko sillä ollut hyvä vuosi? Jäin miettimään omaa vuottani. Ihan tavallinen tapahtumaton vuosi. Sinänsä hyvä vuosi, ei ole tapahtunut mitään negatiivistakaan, mutta hailaitit kyllä puuttuu kokonaan. En tiedä olisinko pettynyt vai ihan keski-ikäisen tyytyväinen. Eihän enää varmaan mitä hailaitteja ole edes odotettavissa. (Kauhea, ei noin voi sanoa tai edes ajatella. Peruutan puheeni.)

Selailin blogiakin. Se on täynnä itseään toistavaa ikävystyttävää pölinää. Nyt on ryhdistäydyttävä ja alettava kiinnostavaksi ihmiseksi, joka elää kiinnostavaa elämää.  (Vaikka aion kyllä enimmäkseen käydä kävelyllä ja syödä kanaa ja papuja)

Omaa ja miehen työtä olen taas miettinyt myös. Aika jännää, et samassa taloudessa asuu kaksi ihmistä, joilla hieman epätavallinen aikaavievä työ. Ei ehkä ihme, että jotkut meille hieman pudistelee päätään. Mutta jos itse olemme jotakuinkin tyytyväisiä, niin kai se riittää. Se, että olenko MÄ koko ajan tyytyväinen on sitten toinen juttu. Mulle kyllä tuo miehen työ myytiin hieman eri tavalla, kuin mikä on totuus. Ei ihan winwin, enemmänkin looseloose, mutta ihmeekseni olen ihan happy! Mulle sopii etäsuhde. Musta on kivempi olla yhdessä, kun harvoin näkee. Sen olen jos vuosia tiennyt, et mulle ei sopisi mies, joka kotona kaikki illat.
 Lempisarjassani Perhesiteissä sanottiin, että etäsuhde tappaa suhteen. "Ihminen huomaa pärjäävänsä yksin, vaikkei haluaisikaan". Jäin miettimään, että mitä sitten. Eikö se ole hyvä, että pärjää yksinkin? Eikö se sitten todista, että suhde perustuu vapaaehtoisuuteen eikä pakkoon?

Vuoden parhaita asioita on ollut ystävät, joita olen nähnyt enemmän. (Liian vähän silti) Hyvää on myös se, että olen oppinut ottamaan omaa aikaa. (jota sitäkään ei kyllä kauheasti ole) Olen oppinut tunnistamaan Pms:n, mikä on hyvä. En ole koko ajan avioeroa ottamassa mielessäni. Olen myös oppinut syömään kohtuullisemmin. Tai ehkä tasapainoilemaan paremmin. Paino laskussa, ei kovaa, mutta laskussa. Jojoilut on loppuneet.

Ensi vuonna haluan enemmän omaa aikaa, enemmän kärsivälliyyttä, enemmän juhlia, enemmän aikaa miehen kanssa. Enemmän hyviä ajatuksia.

Ensi vuoden projekti on myös kodin uusiminen. Pinnat uusiksi, pikkuhiljaa. Saanko vihdoin keltaiset seinät keittiöön?



torstai 26. joulukuuta 2013

Kukas nyt suklaata söisi

Puhutaanko ruoasta joulun päättymisen kunniaksi? Olenko maininnut, etten syö jouluruokia? No en syö. Tänäkin vuonna tein joulupöytään itselleni oman ruoan. Tänä vuonna se oli vuohenjuusto-kasvispaistos. (Bataattia, kesäkurpitsaa, punasipulia, pinjansiemeniä, sugar snapseja viipaloituina vuokaan, oliiviöljyssä pyörittelyä ja uuniin. Kun pehmenneet, laita päälle vuohenjuustoviipaleita. Syö)

Suklaata on ollut yllinkyllin tarjolla, mutta kukas sitä nyt luvan kanssa söisi? Suklaatahan kuuluu syödä salaa ja huonoa omatuntoa tuntien. Lopputulos on miinus 700 grammaa kahdessa päivässä.
 Suklaata olisi kaapissa vielä kahdeksan rasiaa. Mieheltä karkas mopo kaupassa käsistä siis. Riittänee toviksi.

Huomenna palaan normiruokavalioon. Kanaa ja papuja. Siis oikeasti, mä olen syönyt sitä lajia kohta kaksi kuukautta n. joka päivä. Valehtelematta. Se on mun pikkuhiljaisen laihtumisen aiheuttanut. Kanaa, papuja ja suklaata. Hirmuisen monipuolista, lähes terveellistä. Huomion arvoista on se, että mun suklaamäärät saattaa olla viisi.9 konvehtia illassa. Mitä iloja mulle jää, jos tää tällaisena jatkuu.

Joulu!  Siitä tuli kiva sittenkin. Mä lopetin karjumisen ja aloitin joulurauhan. On ihan käsittämätöntä, kuinka äkäinen osasin olla ennen joulua. Kaikki oli ihan ok, mutta en vaan jaksanut ketään.
Mutta tuuli siis kääntynyt. Hieman meinas käämi palaa keskimmäiseen kyllä. Siis siihen lasi on puolityhjä-lapseen.
Esimerkkejä: "Tiettekste mikä jouluaatossa on tyhmää? Se kun sitten kun se on ohi, niin menee vuosi taas seuraavaan jouluaattoon".
Poika sai tietsikan lahjaksi. Hetken tuuletuksen jälkeen: "Tiettekste mikä on tyhmää? Mulla ei ole tähän hiirtä eikä hiirimattoa."

(Mä osaan kyllä olla samanlainen)

Nyt alan suunnittelemaan ensi vuotta. Kuka ja mikä mä ensi vuonna aion olla?

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Älkää puhuko äidille

"Älkää puhuko äidille, se ei ole ihan parhaimmillaan", sanoi mies eilen lapsille. Tarviiko enempää kertoakaan tästä pirteän iloisesta seesteisestä perheenäidistä?

Miten joulu ja loma voi nyppiä mua näin paljon? Joulu on ihana, miksen osaa relata?  Mies aamiaisella taas neuvoi mua: "Älä jokaiseen poikien juttuun tartu. Sulje korvasi. Turhaan itseäsi kiusaat pimahtelemalla."
 Tosiaan miksi mä aina meen mukaan joka juttuun? Esim. keskimmäisen lapsen. -lasi on aina puolityhjä-, juttuihin. "Tiettäkste mikä joulussa on kurjaa? Sit kun se on ohi, niin sitten on taas vuosi uuteen jouluun". Siis hemmetti, että on vaikeaa olla positiivinen. Ja kaikesta valituksestani huolimatta, olen vakuuttunut ettei toi negatiivisuus multa periydy.

Eilen koin myös huonommuutta. (siis kuinka tyhmä voi ihminen olla) Pojat sai musta ihan kivat todistukset. Hieman molemmilla huononi, mutta vaan hieman. (keskimmäisen käytöstodistus parani, mitä olimme toivoneet) Juttelin sitten esikoisen bestiksen äidin kanssa, joka siis mun kaveri. Se hehkui onnesta, sen poika sai kolme kymppiä. Mä tulin kateelliseksi taas. Mies kommentoi, et hänellä ei ole koskaan ollut niinkään hyvää todistusta ala-asteella, kuin meidän esikoisella. Sanoi keskiarvonsa ja mua alkoi itkettämään. Mun todistukset oli aina paskoja. Aloin taas märehtiä sitä millanen luuseri olen ollut :) (Tästä johtuen mä en koskaan tee muuta kuin kehu poikien koetuloksia ja todistuksia)

Huomaatteko, jouluun on kaksi yötä ja mä olen näin valoisalla tuulella.

On toki ollut kivaakin. Eilen ilahdutti isoimmat pojat. Ne teki illalla tapaksia. Paistoivat patonkia oliiviöljyssä ja laittoi päälle ilmakuivattua kinkkua. Jotenkin liiks!

Oli varmaan jotain muutakin kivaa, mutta en nyt muista. Kaipaan taukoa, mutta onko sitä saatavilla, kun nyt on loma ja pojat taas valvoo mua pidempään? (Niin, sehän se syy mun pahaan tuuleen onkin)

Iloista joulua kaikille! Minäkin aion nauttia joulusta ja olla iloinen. Piti vain hieman valittaa, että saa itsensä tyhjennettyä.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Viisi yötä

Olipa mulla eilen kivaa. Aamulla oli työmeno, jonka kruunaa lähes jokaviikkoiseen tapaan Elisan tapaaminen. Tunnissa pikaiset kahvit ja kuulumistenvaihdot. Eilisen bonus oli paikalla ollut MIES. Näänäänää, mä pääsin tapaamaan Elisan deittailukamun. Ihan huippumahtavaa! Kiva mies, ehdottomasti. Sen huumorintaju tuntui kestävän meidän naisten säkenöivät jutut. Kymmenen pistettä!

Viikon muut vapaat tunnit mä vietän toisella ystävällä.  Nuoruus tulee mieleen. Kaiken aikansa viettää ystävän kanssa. Se, että mukana on lapsetkin, ei haittaa menoa. Istutaan, juodaan kahvia, kudotaan, suunnitellaan elämää.  Mä olisin niin valmis elämään kommuunissa, siihen tulokseen olen tullut.
Täällä on minun vanha rakas ystäväni, jonka kanssa lähes kommuunielämää vietettiinkin nuoruusvuodet. Niitäkin aikoja kaipaan ihan kamalan paljon.
Mä välillä mietin, mikä ero siinä on, että elää miehen ja perheen kanssa tai sitten ystävän kanssa. Kaikki on rakkaita ja itse valittuja. Miksi sitten on ehkä rennompaa olla vain ystävien kanssa?  Osasin mä rennosti olla miehenkin kanssa, ennen lapsia...

Kauhean jouluiset jutut, eli ei. Mä en millään käsitä, että jouluun on viisi yötä enää. Mä en näe joulua missään. Lahjat suurin piirtein hankittu. Ruoat ja kuusi hankitaan viikonloppuna, kun mies, huraa, tulee. Lähes viime tippaan mua pidettiin jännityksessä siitä, milloin mies tulee. Onneksi ajoissa.

Viikonloppuna rakas siippani olikin kotona. Ohjelmassa oli paljon mun työmenoja eli mies lapsenvahtina, sekä esikoisen 12 v synttärit, sekä mun vapaailta kaupungilla syömässä, sekä uintireissua (mies ja kaksi poikaa) sekä leffareissu (mies ja kaksi poikaa) ja sitten olikin lähtö lentokentälle.
 Tästä haipakastako johtuu se, mitä junnu toivoo joululta. "Laitetaan isoon kippoon karkkia, katsotaan jotain hyvää ohjelmaa ja ollaan koko perhe yhdessä. Eikö olisi kivaa kun koko perhe olisi yhdessä?"

Ihanaa yhdessäoloa kaikille!


jk. Tänään on jännää ohjelmaa mulla. Mä menen koiran kanssa "ongelma"koira kouluttajalle. Tän koiran eroahdistus saa mut hulluksi. Jospa apua saamme tuolta!

tiistai 10. joulukuuta 2013

Niin ohikiitävää

Mun aika on kadonnut. Musta tuntuu että ennen ehdin bloggaileen, nyt mä vaan käväsen koneella. Koko ajan jotain puuhaa. Ei mitään järjellistä kyllä. Kuten että siivoisin. Joulua ei näytä meille tulevan, kun en sitä jaksa tehdä. Olin ajatellut harva se päivä joululeipoa ja lahjat hankkia ajoissa. Juu en. Lauantaina on esikoisen synttärit ja piti tehdä iso siivous ja leipoa. No ei ole näkynyt sitäkään tekijää.
 Mut tekemistä kyllä riittää. La aamuna herää 7.30, ruoki esikoinen ja lähetä treeneihin. Kympiltä hae poika treeneistä. 11.30 aja hakemaan uusi lastenhoitaja ja lähde kampaajalle. Tule kotiin 14.30 ja aja hoitaja kotiinsa. 16.00 pitääkin junnu viedä kaverisynttäreille. Kemujen aika vietä kaupassa. Vie junnu kaverille yökylään, tee isoille pojille ruokaa. 19.00 aja videovuokraamoon ja aja kotiin saunaan ja viettämään leffailtaa poikien kanssa. Nuku siskonpedissä poikien kanssa. Jee, se oli mahtavaa.

Tätähän tää on kaikilla, miksi valittaa.

Mies on kotona paljon vähemmän kuin oltiin ajateltu. Kuukauden perusteella ei voi vielä tuomita, mutta iso V. Siis onko oikeasti ajatus viettää perhe-elämää n. 8 päivää kuukaudessa? Ok, tietyllä tavalla tää sopii mulle. On kivaa yhdessä kun harvoin näkee. Mutta paineet on suuret niille parille päivälle. MINÄKIN haluan vapaata! Onko paha mennä omiin menoihin, kun aikaa on vähän? On! Ja ei! Lauantaina synttäreiden jälkeen menemme kaverin kanssa kaupungille hieman itsejämme ulkoiluttamaan. Ihan vaan pari skumppaa ja ajoissa kotiin. Sääli ehkä hukata sitä yhteistä iltaa, mutta sanoinko jo, että hieman vapaata vois tehdä hyvää?

Syön muuten edelleen kanaa ja papuja jotakuinkin joka päivä. Voitteko kuvitella? Reilu kuukausi näemmä jatkunut tämä uusi ruokavalio. Eikä tää ole edes ruokavalio. Se on kanan ja pavun himo. Joku mielenterveysongelma se on poikien mielestä. Mikäköhän puutostauti mulla on?
 Mistä tuli mieleen. Tänään olin hammastarkastuksessa. Ottivat röntgenkuvan ja lääkäriheppu kysyi olenko raskaana. Mä hörähdin spontaanisti. Sanoin että hervottoman hassu ajatuskin. Iski kuitenkin haikeus. Ihan tyhmää olla tän ikäinen, että kukaan kavereista ei enää saa lapsia eikä näemmä mene ees naimisiin. Ihan tylsää.

Rakas ystäväni oli tänään ihanan Leonidan valmennuksessa. Olivat puhuneet siitä, että elämässä pitäisi olla odotettavaa. Että esim. työn jaksaa, kun on illalla jotain mitä odottaa, joku oma hauska. Ei perhe, ei mies ei lapset....
Mika on teidän SE juttu? Mitä te odotatte? Mikä on jotain niin hauskaa, että pari kertaa viikossa on sitä päästävä tekemään. Ja mä en nyt sitten puhu seksistä! HUOM!

Eilen tuli ehkä ekaa kertaa elämässä tunne, että mä haluan juosta. Siis sellainen tunne et juoksu voi olla hauskaa ja et PYSTYN juoksemaan. (nuha mene pois, niin pääsen testaamaan kuvitelmani)

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Metroseksuaalit

Kyllä sain eilen nauraa. Luin Me naisista juttua miehistä, jotka Laittautuu. Siis pukeutuu ja laittaa tukkaa ja vaikka ties ja mitä. Ja ihan heteroita ovat, tärkeä huomio.
No ensinnäkin, onneksi olen sitä sukupolvea, jonka miehet ei kauheasti puleeraa itseään. En vaan kestäis sellasta. En kestäis kyllä ihan sellasta huoletonta verkkarihemmoakaan. (Sadan vuoden takaa muistui mieleen kammotreffit. Ensinnäkin tyyppi vei mut katsoon jotain Ramboa, mutta pahimpana kaikesta, sillä oli jalassaan vihreät collegeverkkarit.)


No mutta se juttu. Kaksikymppinen kundi on löytänyt tyylinsä "jonka aikoo pitää loppuun asti". Ihan virhe sanoa tollasta 22 veenä, huom. "Ennen en pitänyt pääkalloista, nykyään tykkään. Ne kertovat että olen kokenut kovia juttuja, mutta päässyt niistä yli".
 Antakaa mun kaikki kestää!!!!!!!

Niin ja se heppu herää 3-4 tuntia ennen töiden alkua, et ehtii laittautua rauhassa.  Ei voi edes kommentoida tätä.

Kauhukuva kolmen pojan äidin päähän astui. Entä jos mun kotona asuu jo tuleva tollanen? Onko se mun mielestä sit vaan söpöä?

torstai 28. marraskuuta 2013

Parittaja

Tiesittekö, että ihmisten yhdistäminen on mahtavaa? Tässä joku aika sitten ihana Leonida kaipaili itselleen coachaus harjoituskappaletta ja lähetin hänen luokseen rakkaan ystäväni . Ystäväni on innoissaan tästä valmennuksestaan ja sanoi ihanat sanat: maailmassa on paljon ihania ihmisiä ja ne kaikki on sun kavereita. :D
 No tänään kyläilin toisella rakkaalla kaverilla, Sutkautus Elisalla. Elisankin kanssa puhuttiin näistä valmennusasioista ja yhtäkkiä muistin Leonidan. Vieläkö kaipaisi yhtä valmennettavaa. Äkkiä puhelin käteen ja nämä naiset juttusille ja kas, valmentaja-valmennettava suhde on valmis.  Vähänkö siistiä olla hauskojen ihmisten parittajana?

Mä alan haaveilla tollasesta alasta sit aikuisena? Minkä alan ihminen mun kuuluis olla? Vai onko tämä vaan ystävyyttä? Ei ura ollenkaan? :)

Eilen oli ohjelmassa rypemistä vaihteeksi. Ystävän vinkistä otin onneksi vaarin ja sain puhuttua mieltä vaivaavat asiat miehelle. Ja kas, ongelmaa ei olekaan. Kiitos vinkeistä ja kiitos miehe(stä)lle.
 Miten ihmeessä saisin ohjelmoitua itseni siten, että puhun het kun on aihetta, eikä vasta sitten kun romahdan???

Leonidan kanssa muuten puhuin minä myös äsken ja hän sanoi jotain superhienoa, jonka haluan kirjata ylös. Minä olen todella joustava ihminen!!! Ensin märehdin jotain asiaa (esim miehen uutta työtä), sitten totun ajatukseen ja löydän siitä hyviä puolia ja sopeudun tyytyväisenä. Leonida sanoi tämän jotenkin kyllä paremmin, et voisko hän itse tulla sanomaan mitä sanoi. Mä tarvitsen itsestäni hyviäkin puolia ylös, kun enemmän itseäni yleensä arvostelen. (jos ette ole huomanneet)

Ihana päivä! Hirmuisesti ihania sanoja! Ja sanaa ihana!

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Viikonloppu

Viikonloppu ilman miestä. La aamuna käytiin mutsilla moikkaamassa lasten serkkuja, jotka siellä yökyläili. (Lievä kateus) Kotimatkalla päätin, että lapset saa mäkkiruokaa myöhäislounaaksi. Myöhäislounaan jälkeen kävin pienimpien kanssa kaupassa, jossa mua heikotti. Tajusin, et itse olin unohtanut syödä. Klo puoli viisi!!! Kotona söin vaihteeksi kanaa ja papuja. Siis kyllä, tää mielihalu ei ole kadonnut vieläkään. (mut ehkä heikotuksesta johtuen ostin kaupasta illaksi juustonaksuja, da capo rasian ja hopeatoffeeta, kun en tiennyt mitä haluan)
Saunottiin ja katsottiin leffaa. Menin nukkumaan ennen isoja poikia.

Sunnuntaina nysvättiin kotona, kunnes mentiin poikien serkun synttäreille. Sieltä heitin isot pojat leffaan ja tulin pienten kanssa kotiin nysväämään taas. Leffan jälkeen äkkiä ruokaa ja vanhin treeneihin. Pienistä pienin tuli kotiin ja laitoin kolme pienintä nukkumaan.
 Loppuilta kului Perhesiteet DVD paketin seurassa.

TYLSÄÄ!!!!!!!!!!!!!!!

Eilen illalla hieman alkoi (tylsyydestä johtuen)  nyppimään se, et tekstareilla ja lyhyillä puheluilla hoidetaan miehen kanssa perhe-elämää. Tekstareilla??!!! "Miten menee?" "Tässähän tää, käytiin juhlissa". Siis jotakuinkin noin.
 Ärtymystä aiheutti myös se, et ensi lauantaina on aikataulukurimus. Aamulla pitäisi esikoisen olla säbäturnauksessa Espoossa ja junnun pitää olla samaan aikaan Karkkilassa ensimmäisessä painimatsissa. (nyyh)  Mies sanoi, et järkätään. Hän järkkää et on kotona. Mä taas hermostun siitä, et EHKÄ ei siis olisi kotona. Et pitääkö siis koko ajan ja joka viikonloppu olla yksin. Ja toinen hermarin aihe on tämä. Mies tulee hu kotiin, mutta ei vielä tiedä kauan on kotona. Eikä et mihin lähtee ja kuinka pitkäksi aikaa.
 Onneksi mä pärjään, onneksi mulla on yleensä ihan kivaa, onneksi on arki ja rutiinit ja ja ja...

Mutta elämä on seikkailu ja minä olen oman elämäni sankari!

maanantai 18. marraskuuta 2013

Flow tuli käymään

Harvinaisen hepulin vallassa. Mä sain hurjan puuskan eilen ja aloin vaihtamaan huonejärjestystä. Minä siirsin makkarin sängyn olohuoneeseen. Olkkari tietty pienenee, mutta jotenkin mä tykkään kodikkaasta "ahtaudesta". Toisekseen meidän olkkari on aika iso. Tajusin myös, että haaveiden iso olkkari on turha nyt, kun lapset on isoja ja leikkii omissa huoneissaan. Isosta olkkarista oli hyötyä silloin, kun kaikki elämä oli olohuoneessa, lapset ja lelut ja aikuiset ja tv. Nyt telkkaa katsotaan olohuoneessa, muuten siellä ei ole kukaan. Mä olen aina keittiössä.
 Puuskan aikaansai se, et esikoisen (ja miehen) pienoismalliverstas on aina keittiössä, jolloin siellä pitää aina raivata jos haluaa päästä syömään. Annan suuren makkarin esikoiselle ja sit sinne hankitaan joku iso pöytä. Hoitolapset saavat vihdoin oman huoneen. Junnu on saavuttanut vaiheen, ettei halua aina hoitolapsia omaan huoneeseensa leikkimään tai edes nukkumaan ja sit on hankaluuksia olla missään. Leluja ei voi levitellä esim. olkkarissa, kun on tuo "syön kaiken" koira.

Eli juu, hyrskynmyrskäystä edessä päiväkausiksi. Suurin haaste se, et joudun tyhjentämään yhden kolmesta kirjahyllystä, jotta saan sen annettua keskimmäiselle. Tajuatteko, kolmen kirjahyllyn kamat pitää saada kahteen kirjahyllyyn. Karsin karsin ja vien Fidaan.

Olen kyllä aika innoissani. Ihan kuin sais uuden kodin.

Mies oli taas viikonlopun kotona ja niin ihanaa kun se onkin, niin jollain kierolla tavalla nautin myös siitä, et olen "yksin". IHAN KAMALAA. Muutamassa viikossa itsenäistyin niin, et koin jo, et siippa sotkee mun aikataulut. Tätä samaa olen saanut kuulla kaverilta, jonka mies on matkatöissä.

Matkatöistä aasin sillalla anoppiin. Anoppi niin pahoitti mielensä poikansa uudesta työstä. "Nyt sun pitää olla isänä ja äitinä ja pojat niin tarvitsee isää". Niillä on isä, ei se ole minnekään kadonnut. "Sullakin kädet täynnä kaikkia noita lapsia ja et pysty antamaan yksilöllistä huomiota kaikille". Pystynhän (ja aina en halua). Siis oikeasti. Mä olen kotona AINA. Pojat tulee kotiin yhden ja kolmen välillä ja menevät nukkumaan 20-21. Montas tuntia siinä on äitiaikaa? Jos menisin "oikeisiin" töihin, tulisin kotiin viiden aikaan illalla, noin.  Montas tuntia siinä jää aikaa lapsille ennen nukkumaanmenoa? Et vaikka mulla olisi vain kolme omaa (eikä neljää tai viittä), niin paljonkos niille jäis mitään aikaa ruoanlaitolta ja siivoukselta?
Sama vanha laulu, tiedän, mut toi anopin asenne mättää välillä. Ihan varmanakaan lapset ei jää vaille aikuista.
 Ja se isäkään tosiaan ei ole kateissa. Joka päivä soittaa ja kotipäivät se on koko ajan lasten kanssa. KOKO ajan.

Ja kysynpä vielä senkin. "Kaikkien" lasten vanhemmat käy yleensä töissä ja ne on "vain" ne illat kotona lastensa kanssa. Kärsiikö ne lapset? No ei varmaankaan. Et niin! Pitäkööt anopit mielipiteensä itsellään.

Kiehtovaa on se, et viime ma mulla oli se romahduspäivä, jolloin vain vollotin. Nyt ei iole itkusta tai uupumuksesta tai kärsimyksestä ja marttyyrikatkeruudesta tietoakaan. Jos mietitte. (eli ette) Tämä vain muistutuksena itselleni. Minä osaan ja jaksan!

tiistai 12. marraskuuta 2013

Jääkautta ja lymfaa (ja kanaa ja papuja)

Niin on vaihtelevaa elämää täällä, ettei sanat riitä kuvaamaan.
 Mies tulee ja menee. Lapsia tulee ja menee. Kriisejä tulee ja menee. Uhuh!

Aloitetaan tärkeimmistä. Mä syön koko ajan kanapihvejä ja vihreitä papuja. Täydellinen hurahdus. Vielä ei kyllästytä. Mut ehkä vähän outoa syödä samaa ruokaa joka päivä tai jopa kahdesti päivässä.
 Liikuntaa ei ole ihan niin paljon kuin haluaisin johtuen ajan puutteesta. Eilen kuitenkin laiton pienimmät nukkumaan ja isoimmat vahtimaan nukkuvia ja kävin koiran ja ystävän kanssa reippaalla lenkillä. Hyvä fiilis tuli. Tänään varmaan uusiksi. Onneksi pienimmät menee aikaisin nukkumaan, niin tämä on mahdollista.

Koiramme, suuri Houdini, on tuottanut päänsärkyä. Se kun ei osaa oikein olla yksin "ihmisiksi" niin jouduimme hankkimaan sille häkin yksinolon ajaksi. Yksinhän se joutuu olemaan ajassa vähän, pisimmillään kolme h, et häkitetä kovin paljoa. NO, se osaa tulla sieltä pois. Maanantaina sain itkukohtauksen, viisituntisen, kun se tuli häkistä, jossa on kaksi salpaa ja kaksi munalukkoa!!!! Levittänyt täällä hieman tyhjiä pulljoa, silpunnut pari palapeliä ja syönyt multa kahdet kengät. Viikonloppuna söi myös kahdet mun kengät juuri samalla tavalla karattuaan. Mulla on tällä hetkellä kumisaappaat, talvikengät, tennarit ja lenkkarit. Ei muita kenkiä :)  (Brandos????)

Raivon ja itkun vallassa kirjoitin kiroilumeilin "koira-asiantuntijakamulle", jolla on meidän koiran sisko. Se sanoi et heidänkin koira on häkissä, joka on kiinni nippusiteillä. :) Ja rauhoitteli ja lohdutti ja neuvoi aloittamaan jääkauden. Viikkoon koira ilman mitään huomiota. Kas, eilen aloitettu jääkausi tekee jo jotain. Koira on jo hieman muuttunut. Kilttihän se on ja kuulemma ikäisekseen rauhallinen, mutta nyt miehen lähdön jälkeen se on alkanut yrittään päästä niskan päälle. No ei hitto pääse. Pojatkin sain suostumaan tähän huomioimattomuuteen. Koville ottaa, mutta ovat sitkeitä. Tänään jo hieman säälittää koira joka menee itsekseen surkenan näköisenä häkkiin makaamaan. (Tulkintaa vaan, tiedän. Kyllä se siellä häkissä aina on huvikseenkin ollut)

No se koirasta.

 Eilen olin elämäni ekaa kertaa lymfaterapiassa. Kaveri on suositellut sitä, epäilee et mun jalat kerää nestettä. Yritin olla realisti, mutta silti salaa petyin, kun tänään mulla on ihan tavalliset jalat. :D  Kiva kokemus silti. Ja menen uudestaan.
Samaan aikaan kun makasin siinä lymfassa, niin  mulle tehtiin pikainen manikyyri. Luksusta oli se.
 Luksusta on myös se, et yksi tuttu osti multa itkuhälyttimen ja kysyi et haluanko et hän maksaa sen lastenhoidolla. No halusin. Eilen siis vein pienimmät hälle hoitoon niin pari tuntia sitten sain käyttää näihin kotirouva-aktiviteetteihin.

Tota tarvitsen enemmän. Vaikka elämä ei ole radikaalisti muuttunut, niin pakko se on myöntää, että helpompaakin vois olla, kuin olla viiden lapsen ja koiran yh... Onneksi kaikki näistä on aika kivoja. Mutta maanantaina tosiaan sain hermarin koiran takia ja sen lisäksi todellisuus tästä uudesta elämästä iski päin näköä. Mies oli juuri lähtenyt vajaan kahden vrk.n kotona olon jälkeen. Kohta tulee taas muutamaksi päiväksi ja lähtee taas,,,, Et tätäkö tämä tulee olemaan.
 Mietin mikä tässä on erona siihen , että olis vaan yh? Et onko liioittelua valittaa ja kärsiä? Kunnes kaveri sanoi järkevästi, että aina elämämuutos väsyttää, oli se mikä vaan. Ja sitten kun siihen tottuu, niin ei enää väsytä. Että turha verrata omaa tilannetta esim. monta vuotta yksinhuoltajana eläneeseen. Kyllä niilläkin oli alussa vaikeampaa. Lohdutti!

Et tällaista täällä. Jos olitte miettineet.

Iloa päivään!

perjantai 1. marraskuuta 2013

Hullu, sissi vai hyvä ihminen?

Siinä se tämän päivän kysymys. Kaveri järkyttyneenä kommentoi siippani uutta duunia "Mä en ainakaan antais mun miehen tehdä tollasta. En kestäis kuukauttakaan. Se olisi avioeron paikka". Olen viallinen ihminen, tai ehkä tossun alla, mutta mä en osaa ajatella noin. Musta miehellä on oikeus olla kunnianhimoinen ja tehdä juttuja, ehkä hieman perheelle hankalallakin tavalla." Mä en vaan näe vaihtoehtoa. Tämä elämäntilanne jossa elämme mahdollistaa tämän. Mun mielestä. Enemmän olisin nikotellut, jos kävisin muualla töissä ja arki kosahtais harteille. Ja sit toisaalta, jos olisin oikea Yh, sitä mun elämä olisi. Paljon pienemmillä tuloilla vain. Jotain saa, jotain  menettää. Mutta ainakin elämä on seikkailu.
 Rehellisyyden nimissä myönnän, että eilen oli huonompi mieli. Ensimmäistä kertaa mietin siltä kantilta, että KUIN se VOI tehdä tän mulle. Et eikö mulla ole väliä. Sit kauheasti kyynelehdin sohvalla miehen vieressä.
 Aamulla heräsin hyvällä tuulella. Itku auttaa aina. Mut huomaatteko, mä sentään ääneen kerrankin sanoin mikä mua vaivas. Yleensä haudon. Ja kärsin.
 Nauratti kun luin Me naisista Heidi Sohlbergin haastista. Jätti miehensä ja palasi. Uusi alku. No se joka tapauksessa otti kaiken syyn niskoilleen ja sanoi hämmästelevänsä sitä, että on avoin ja sosiaalinen ihminen, mutta suhteessa ei osaa puhua. No sama täällä. Mutta eilen kamppailin taipumustani vastaan. Hyvä minä!

Mutta palatakseni tohon kaverin kauhisteluun. Tajusin, et mä olen aika kiva ja aika kannustava ja aika sissi naiseksi (tai siis siellä tossun alla), kun en saa hermaria tästä uudesta kuviosta. Mulla on ilmeisesti jonkunlainen näyttämisentarve. (pikkasen ehkä)

Näyttämisentarvetta olis muutakin, mutta hitsi kun ei ole sitä kameraa. Aamulla solahdin pienimpiin farkkuihini jälleen. Niihin joihin jo hetken mahduin, kunnes lihoin. Siitä ilosta menin jumppaan ja shoppaileen. Ostin Onlyn ihanan paidan, jossa lukee Wild and young girls party till 5 am. Hekottelin kassalla tätä ostostani. Täytin just 43....  Miehen mielestä mulla on aika korkeat tavoitteet. Kun en puoltayötä pitempään jaksa valvoa siis.
Ostin myös perustoppeja ja hyvin kimaltavan neuleen. Snadia tyttöilyä ilmassa vaihteeksi. Kotona lakkasin kynnet ja meikkasin huolella, punaa huuliin ja kaikkea. Arvaatteko miksi. Pitää miehen reissussa muistaa mut minuna eikä sinä kulahtaneena harppuna, mikä viime aikoina olen ollut. :D

Outo nainen, tiedän!

tiistai 29. lokakuuta 2013

Miten pukeudutaan uuteen elämään?

Koska itse asia on niin iso, niin toki pitää aloittaa pohtiminen pikkujutuista. Jos mies luo uraa maailmalla, niin miten mä pukeudun kotona sillä aikaa? Kai sen pitää ulos näkyä, et olen etävaimo ja yh-äiti, vauhdikas itsenäinen nainen. :D
 Ai tyhjänpäiväistä, ei kai?

No sitten täytyy miettiä hankinko lastenhoitajan Mll:ltä vai etsinkö jonkun tutun kautta kivan nuoren. Vai hetki, oliko se niin, että saan jopa verovähennystä lastenhoidosta, jos hankin virallista kautta hoitajan=Mll? Siivooja nyt ainakin saa käydä. Edes kerran. Tai kaksi. NYT ja ennen joulua.
Jos tässä ypönä aletaan kaikki tekemään, niin helpotusta saa ostaa???

Voisin alkaa suunnitelemaa myös lomia. Jossain sopivassa kohdassa, tammikuussa, lomalle. Lasten kanssa?

Vaikeita pohdintoja. Jospa vaan niitä vaatteita miettisin. Tai pudotettuja kiloja. Dieettivinkki: hammassärky, viisaudenhammasleikkaussärky= noin miinus kolme kiloa.

Kinttupolkujen Marika kysyi edellisen postauksen kommenteissa sen asian mitä kukaan muu ei ole kysynyt. Et onko vaihtoehtoja tuolle miehen uuden työn ottamiselle. Vastaus on ei. Vaatii kaikilta venymistä ja ikävän sietoa ja ties vaikka mitä, mutta kyllä mies saa ottaa uusia isoja haasteita vastaan. Vaikka se hieman haasteellista kaikille onkin. Siihen en näe vaihtoehtoa. (Vitsit mä olen jalo. Ja niin itsenäinen)

Ainiin, DIY uutinen. Rakas ystäväni hankki mulle langat ja puikot ja opettaa kutomaan säärystimiä. Se on kuulkaas suuri harppaus kaulaliinoista säärystimiin. Ja pelkän oikean kutomisesta joustinneuleen kutomiseen. Terkkuja ala-astetaitoiselta nelikymppiseltä.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Kadotuksesta takaisin

Onpas taas tauko ollut. Ollut niin kummallinen pariviikkoinen, ettei ole vaan saanut istuttua koneella.
Suurin syy kirjoittamattomuuteen on epämääräinen "stressi". Mulla on ollut poikkeuksellisen paljon työtä ja menoa ja aikatauluja, et kun aikaa sitten on, vietän sen mieluiten ystävän luona istuessa. (lasten leikkiessä, enhän mä lapsista eroon pääse)
Stressiosuus johtuu miehen mahdollisista uusista kuvioista. Olen niistä miehen puolesta innoissani, omasta puolestani hieman jännittynyt. Tai hysteerinen tai kauhuissani tai hihittävä.... Mies saattaa aloittaa Matkustamisen työkseen. Poissa enemmän kuin kotona. Pari ystävää kommentoi uutista sanomalla "hauskaa viiden lapsen yksinhuoltajuutta". Yksi sanoi et "hauskaa syntymäpäivää". Ystävän mies oli paras ja sanoi, et "muuta meidän kanssa Kuopioon".

Syntymäpäivä mulla oli eilen. Kiehtova 43 pompahti täyteen. Kun mun äiti oli sen ikäinen, mä olin 24v. Luulin äitini olevan aikuinen, nyt tiedän ettei ollut.

Alunperin mun piti päästä Tampereelle juhlimaan Elisan ja Tuulan kanssa. Miehen matkan takia joudun perumaan sen odotetun huvin. Mutta onneksi niin. Perjantaina sain luopua ex tempore viisaudenhampaastani ja sen jälkeen poski on ollut turvonnut ja kipeä, eli olis joutunut perumaan reissun siksikin. En mikään nätti näky.
Mutta jee, hyvin viime tipassa päätin järjestää pikkujuhlat ihan kotona. Paikalla oli äiti, sisko ja kolme ihanaa ystävää. Ja lauma lapsia tietty. Istuttiin keittiön pöydän ääressä 14-22. Tosi tosi kivaa ja rentoa ja iloista ja nauravaista. Ei siis tullutkaan surullinen yksinäinen juhlapäivä.

Nyt aion aloittaa upean säkenöivän hauskan uuden ajanjakson elämässäni. Ettäs tiedätte!





torstai 10. lokakuuta 2013

Saako elämässä korvauksia?

Eilen oli taas päivä nimeltään katkipoikki. Mä yritin kovasti analysoida, mikä mua poikittaa. Onko se viisi lasta, monen moiset aikataulut, joihin liittyy ajoa ja sumplimista, kymmenen vuotiaan kokoaikainen paha tuuli, vanhuus, väsymys, syksy, pms...  Joku mua stressaa, mut en ihan osaa sanoa mikä. Käyn ylikierroksilla, joka, uskokaa tai älkää, aiheuttaa syömättömyyttä. Syön mitä sattuu, kun satun jaksamaan (siis oikeasti, jaksamaan) ja vaikka se syömäni ruoka onkin ihan laadullisesti kohtuullista, ei mitään sokerimössöä, niin en mä nyt kunnolla elä. (laihdun kyllä) Tosi hämärää touhua.
 Eilen pimahdin miehen tullessa. En raivopimnahtanut, vaan itkupimahdin. Nyyhkin olevani poikki. Mies sanoi, että otapa kaveriin yhteyttä. Teette tunnin kävelylenkin metsässä, niin olo paranee. Jatkoi vielä, et japanilaistutkimuksen mukaan metsä vähentää stressiä. Mä itkin, että kyllä mä jo ton tutkimuksen tiedän ja vieritin kyyneliä. HULLU!
Mut ihana ihana ihana mies, joka saa aikaan zen-olon rauhallisuudellaan näissä tilanteissa.
 Ja kyllä, tunnin ripeä lenkki teki ihmeitä!

Rakas kuusivuotiaani oli eilen muuten ihan huippu. Ensin sille tuli lohdutun pettymysitku, kun bestis ei tullutkaan kylään. Järkkäsin sen sitten kylään toiselle kaverille, mistä hain kotiin pahantuulisen pojan. Autossa poika huusi ja raivos, että kaverilla oli ollut tylsää "ja minä kyllä haluan korvauksen tästä". Sanoin et elämässä ei saa korvausta huonoista jutuista, mutta poika vaan karjuu "haluan korvauksen". Sanoin, että mä olen lopen kyllästynyt kuuntelemaan sun kiukuttelua, mutta minäkään en saa siitä mitään korvausta. Poika sanoi raivoisan painokkaasti, et "mä olen sun lapsi, sun pitää vaan kestää".
 Voiko sitä enää tuon paremmin sanoa?

Tänään päivä on alkanut paremmissa merkeissä. Aamu oli ihan kiva ja rauhallinen, kohta pääsen jumppaan, iltapäivällä saan viikonlopuksi luopua yhdestä lapsesta ja illalla menen kaverille skumpalle. Meitä on kolme väsynyttä, mutta hauskaa naista ja jokunen muksu. Pari lasia skumppaa ja kotiin nukkumaan, siinä ihana suunnitelma.



keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Flow, missä olet

Eilen luin taas aiheesta "Intohimon löytäminen". Kun metsästän sitä OMAA juttua. 
 Sain naurukohtauksen yksinäni, kun "vastailin" kysymyksiin, joita lehdessä kysyttiin.

Jos voisit tehdä elämässäsi vain yhtä asiaa, mikä se olisi?
 Mistä minä sen voisin tietää. Lukisin? 

Mistä unelmoit?
EN tiedä, jos tietäisin, en lukisi tätä juttua.

Jos voittaisit lotossa, eikä tarvitsisi tehdä töitä, mitä tekisit?
En tiedä. Pelkäisin että hukkaan elämäni.

Mitä teet mieluisin vapaa-ajallasi? Voisitko ansaita sillä elantosi?
Hmmm. Mieluiten tapaan ihmisiä. Pitäiskö perustaa siis Escort-palvelu? 

Mitä tekisit, jollet pelkäisi?
No mistä mä sen tiedän. Jos osaisin vastata tähän, niin edelleenkään en tarvitsisi tätä lehtijuttua mihinkään


Mä olen tästä samasta aiheesta kirjoittanut varmaan biljoona kertaa, ihan kyllästymiseen asti, mutta ihan oikeasti, miksi mä en tiedä mitä mä haluan tehdä? Tietääkö kaikki muut. Vai onko vastaus niin simppeli, että mä jo teen sitä mitä haluan? Sekin on mahdollista. Mä ehkä vaan luulen, että mulla pitäisi olla joku suuri juttu, mitä tavoitella tai haluat tai tehdä.

Sen jo ratkaisin, mitä tekisin, JOS elämäntilanteeni muuttuisi ja saisin tehdä "mitä vaan". Mä en ryhtyisin kotirouvaksi, mä jatkaisin työtäni, en hankkisi au pairia. Mä hankkisin vaan kivan lapsenvahdin, joka tulisi paikalle kun tarvitsen. Eilen miehelle vitsailin, et hoitaja sais tulla paikalle joka päivä klo 16-18. Tekisi ruoan ja viettäis kitutunnit lasten kanssa :) Miehen mielestä se oli fiksu ajatus. Oikeasti. Kerrassaan kelpo mies, jollen ole muistanut sanoa.
Siihen "toiseen" elämään liittyisi sitten sekin, että muutaman kuukauden välein lentäisin lasten kanssa jonnekin kivaan suurkaupunkiin hengaileen. (En kyllä tajua, miksi se muka on mun haave. Ei mulle matkustaminenkaan olen niin kovin tärkeää. Se on vaan jotain mitä tehdä, vaihtelua. )

Yksi asia myös mikä ei ole intohimo, mutta yllätyksekseni kivaa, on leipominen. Olenhan mä jo jonkun vuoden pullaa leiponut, mutta nykyään aika helposti leivon aikani kuluksi jotain. Eilen tein ex tempore "pannukeksin". Brownietaikinan tyyppinen valurautapannuun ja uuniin. Nam! Tarjoilu (hillon) ja kermavaahdon kera.

Eilen oli jumppapäiväkin taas. Tajusin, että mun jumppamäärillä ei muokata itseä, mutta tajusin myös, et sillä ei ole väliä. En muutu, mutta en myöskään rupsahda. 
Illalla pääsin vihdoin myös lenkille kamun kanssa ja se oli parasta koko päivässä. Tunnin reipas kävelylenkki, jonka aikana saatiin pää kasaan. Ja hiki pintaan. Huippu ilta!


sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Kotirouvaksi?

Jos mun elämäntilanne muuttuis radikaalisti, niin kumman tekisin; hankkisin au pairin vai ryhtyisin kotirouvaksi? Molemmat on mahdollisuuksia, joita tarjottu.

Millaista olis olla kotirouvana? Päivisin kävisin urheilemassa ja kauneushoitoiloissa ja iltapäivät ja illat olisin lasten kanssa. Olisko se kivaa? Osaisinko olla?
Mä kuvittelen, et laiskan pulskeasta luonteesta huolimatta tulisin hulluksi tosi nopeasti. En osais nauttia.
Eskariäidit nauroi, et musta vois tulla sellainen ruotsalainen miljonääriäiti, joka ostaa tupsuja kotiinsa. En heti tajunnut, mistä kyse ja ehdotin tasseleita tisseihin. Olisin burleskimamma??? Siitä sit ei ollut kyse, vaan kuulemma sisustustyylistä, jossa joka paikassa roikkuu tupsuja. Ehkä mieluummin burleskia sitten...

Mut oikeasti, olisko moraalisesti arveluttavaa olla kotirouva? Elätti? (musta olis)

Mä ehkä kallistuisin siihen au pairiin. Mä pidän itseäni työssäkäyvänä ihmisenä ja mä oikeasti tykkään työstäni monin osin. Ja olen siinä usein myös hyvä.

Kotirouvaelämä sai myös ajattelemaan rahaa. Mitä tekisin, jos rahaa olis. Ensin ajattelin, et sit ostaisin.... En saanut ajatusta loppuun. En mä tiedä edes mitä ostaisin. Muistin taas, et rahalla ei ole mulle sellaista merkitystä, kuin ehkä joillekin. Mä haluan et on rahaa elää, mutta en kaipaa luksusta. Enhän edes tiedä mitä haluaisin. Taidan olla siis aika tyytyväinen helpolla. Jee???

Toinen kysymys. Jos tulisi mahdollisuus muuttaa ulkomaille, muuttaisitteko? Kuinka hankalaa se olisi lapsille, itselle?

tiistai 1. lokakuuta 2013

Ne asuu meillä

Viime viikolla oli yksi päivä, kun mulla oli talo ihan täpötäynnä sakkia. Viisi omaa ja kolme kaveria siihen päälle. Oli hieman ruuhkaa ja melkein ahdasta. Ihmeen rauhallista kuitenkin. Kysyin esikoiselta ja sen bestikseltä, miksi ne on meillä, eikä kaverin kotona, jossa on tyhjää. Kuulemma kaverin pikkusisko ärsyttää. Hämmästyneenä kysyin et eikö tän talon kuusi muuta sitten ärsytä?
 Äsken esikoinen taas soitti koulustapääsypuhelun. "Käydään kamulla ja tullaan meille". Taas kysyin, et miksi ette ole siellä, vaikka siellä on rauhallisempaa. Esikko kysyi kaveriltaan mitä tekevät. Kaveri halus meille.
 Hetki sen jälkeen mun kaveri, tän esikon kamun äiti, soitti mulle ja ihmettelin taas kaksikkoa. Et miksi miksi miksi ne on meillä? Kaveri tuli siihen tulokseen, et hänen poikansa ei vaan tykkää "yksinäisyydestä" ja on siksi meillä. Ja muisti yhtäkkiä, et hänen poikansahan oli meillä aamuhoidossa ekalla luokalla. Joka aamu tuli meille seiskalta aamiaiselle. Et siitä asti tottunut ja ilmeisesti viihtynyt meillä. Ja sit meitä äitejä taas liikutti. Perhe voi kasvaa näinkin :D

Sit toi kaksikko on vielä niin reipaskin. Ensin käytti koiran, sit lähti pyörällä kauppaan ostaan suklaata koska aikovat leipoa keksejä. Eihän siitä ole kuin pari h, kun junnu leipoi teeleipiä. Voi mun pojat!

Mut on tolla esikolla murkkuikääkin jo tulossa. Viime viikolla kävin koululla ja näin esikkoa kavereineen pihalla. Poika ei moikannut. Menin sen takana sisälle ja kuiskailin et "mää nään sut", mut poika oli kuin ei oliskaan.
Kotona kysyin, et eikö mulle voi koulussa puhua. Ei. Onko se liian noloa. On.
 Miksi mun seura ei kotona ole noloa eikä epätoivottua edes kavereiden aikana, mut koulun pihalla on? En enää muista. Teini-ikä liian kaukana. (vajaa neljä viikkoa synttäreihin)

Martta

Eilen jouduin taas havahtumaan siihen, että perheemme on jättikokoinen. Miten mä en sitä koskaan muista? En osaa tehdä tarpeeksi ruokaa. Eilen tein perunamuusia ja lihapullia. Myönnän, katsoin valmista määrää hieman epäröiden. Ehkä liian vähän... Kun kaikki oli ottaneet ruokansa, kattila oli tyhjä. Paitsi et mä en ollut vielä saanut mitään. Taidan saada ystävältä taas puhuttelun, kun kerron et mun iltaruoka oli sitten turkkilaista jugurttia... Kun ei kotona ollut edes salaattiaineita.
 Keskimmäinen poika halusi eilen leipoa juustosarvia. Mä olin kauhean liikuttunut taas, kun se niitä itsekseen väkersi. Mun poikani, leipuri. Junnusta tää oli tietty ihan epää, joten tänään leivon sen kanssa teeleipiä. Mut ihan marttamenoa, mikä just nyt onkin pyrkimyksenä. Kaveri sanoi, et martat väittää, et nelihenkisen perheen voi ruokkia 400 eurolla kuussa. En uskon. Ja meitä on 7 sitä paitsi. Niin, meitä on seitsemän. Perhekoko kasvoi yhdellä pikkutytsyllä tässä yhtenä päivänä. Siksi olen ollut hieman kiireinen (ja väsynyt) etten ole edes blogiin jaksanut tulla.
Pikkutytsy on mainio tapaus. Eilen yllätti mut siivouspuuskalla. Siivos innolla poikien sikolättejä. Mua ilahdutti ja nauratti mut joku mua kaiveli. Esikoinen sen sit puki sanoiksi. "Sä saat palkkaa siitä, et toi siivoaa meidän kotia". Niin joo. Mut onneksi se ei ole meillä kotiorjana ja ihan varmasti mäkin teen jotain hyvää, teenhän?

Tänään alkoi kahdeksas urheiluviikko. En ole merkannut treenejä ylös, mutta ei mulla montaa poissa oloa ole jumpista. Kahdesti viikossa käyn. Hyvä putki menossa, toivon sen jatkuvan. Tai siis päätän et jatkuu.

Boring, miten olen näin ikävystyttävä tänään. Mä menen nyt nukkumaan, jos luovuus puhkeis unien jälkeen kukkaan.
 Iloa päiväänne!




sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Märät silmät

Keskustelu junnun kanssa autossa: Mä toivon ettette isin kanssa koskaan eroa. "Miksi". Musta olis kurjaa jos mä en enää koskaan olisi teidän kanssa yhtä aikaa samassa paikassa. Mä tykkään käydä koko perheen kanssa yhdessä Prismassa ja musta on kiva käydä perheen kanssa Flamingossa uimassa. "Äiti, miksi sun silmät on märät". Ne ehkä on siellä Flamingossa uimassa.

Miehen mielestä poika puhui puuta heinää. Se ei enää ikinä halua lähteä prismaan tai minnekään mukaan. "Isi ei tajua, vaikka haluaa olla kavereiden kanssa mielellään, niin silti äiti ja isä on tärkeimmät".
Meinasin kyllä pussata ton pojan läpipuhki.

Eilen katsottiin miehen kanssa 21 tapaa pilata avioliitto. Ei löydetty omaa tapaa. Paitsi mun mielestä me oltiin siitä se "pääpari", joilla muka oli terve liitto, mut sit ne eros. Tiimiavioliitto :) Hmmm....


Päivän hienoimman viisauden muuten luin Kodin kuvalehdestä. Siinä oli loistava juttu perheestä, jossa kolme poikaa, joilla kaikilla joku diagnoosi. Adhd, tourette... Äiti sanoi: ilman lapsia sitä voisi erehtyä luulemaan olevansa valmiimpikin ihminen.

No toden totta. Ilman lapsia mä kuvittelisin olevani rauhallinen, kärsivällinen, hyvä...

tiistai 17. syyskuuta 2013

Laihduttamisen sietämätön raskaus (Unbearable heaviness of dieting)

Siis kuinka vaikeaa voi laihtuminen olla? Helppoahan se on. Vähän katsoo mitä syö ja mieluummin vähemmän kuin kuluttaa. No ei tällä rouvalla. Siis tuska! Reilu kaksi viikkoa sitten aloitettiin ystävän kanssa se projekti, minkä alussa otettiin ne nöyryyttävät valokuvat. Ette arvaa mikä on mun kahden viikon tulos? No plus 200 grammaa. WTF sopii tähänkin kohtaan mainiosti.
Viime viikolla ystävä laski mun "huonon ruokailun päivän" kalorit kiloklubin laskurissa ja sai tulokseksi vajaa 1000 kaloria. Ja minä sain taas haukut :) liian vähäisestä syömisestä. Elän kuulemma säästöliekillä enkä laihdu. Sain ohjeet miten syödä ja yritin keskittyä niiden avulla oikeaan ruokavalioon. Mulle on vaan vaikeaa siihen keskittyminen. Liian helposti sorrun ottamaan kaapista vain jotain, tai sit syön liian harvoin ja todellakin otan vaan jotain. Proteiinien lisääminen sentään on onnistunut. No mutta silti. En laihdu. Perse.
 Kohta pitää ottaa järeät aseet käyttöön eli kirjoittaa paperille ylös jokaikinen ateria ja laittaa kännykkään muistutus siitä, et on aika syödä.
Eilen kyllä kokeilin toisenlaista lähestymistapaa. Söin neljä pullaa, jäätelön, 100 grammaa Tobleronea ja niiden välissä tonnikalasalaatin kananmunalla. Mikä ei kuulunut joukkoon?

Ristiriita tässä on se, et aina ajoittain laihdun vaikken tiedä miksi, kun suurinpiirtein samalla tavalla elän kuin yleensä. Mutta jos yritän, en onnistu. Toimiiko mun kohdalla sittenkin parhaiten se Patrik Borgin ajatus, että ihminen laihtuu kun lopettaa laihduttamisen?

Kyllä on taas hankalaa tällai pienessä mittakaavassa.

Change

Se on siis mahdollista. Elämän muuttuminen ja helpottuminen. Ette ikinä arvaa mitä meillä on tapahtunut. Esikoinen kokosi eilen illalla mun ystävän kanssa Ikean kirjoituspöydän. Tänään se kokos toisen samanlaisen oman ystävänsä kanssa kahdestaan. Siis Ikean kirjoituspöydän! Sellaisen, jonka kokoamisessa miehellä palaa päreet ja jonka ohjeet saa mut kyyneliin.

Sellainenkin tapahtuma oli eilen, et nukkumaanmenoaikaan keskimmäinen tuli junnun huoneeseen tappelemaan legoukon omistajuudesta. Mä poltin päreeni kokonaan, koska kirkuvaa junnua on hieman vaikea saada nukkumaan. Mutta ihme tapahtui. Keskimmäinen lepytti junnun, lepytti, ja palautti legonkin. Keskimmäinen on viime aikoina ollut lähes tunnistamaton. Se sovittelee ja puhuu rauhallisesti, rauhoittelee
 mua ja on muutenkin ihan käsittämättömän mahtava.
Junnu sen sijaan tappelee mun kanssa melkein joka aamu. Tänäänkin saatiin taksia ootellessa sota aikaan ja olin niin poikki, että yksi eskariäiti halas mua. En kuulemma ole yksin näiden sotien kanssa.
 Meinas kuitenkin olla huonoin mahdollinen päivä kestitä sosiaalityöntekijöitä tänään. Pelkäsin etukäteen et purskahdan kahvipöydässä itkuun jos ne kysyy mun vointia. Ei ne kysyneet. Mut kerroin silti. En vaan ikinä osaa olla hiljaa.
Mistä tuli mieleen. Edellinen postaus aiheutti ihmisissä huolta. Ei hätää. Se oli se Pms. Mutta mistä sen olis voinut taas arvata? Paitsi siitä, et mä mesoan ja itken näemmä vain silloin. (perhe voi olla eri mieltä siitä mesoamisesta)

Kaverille yhtenä päivänä kaiholla muistelin sitä, kuinka yhdessä asumisen alkuaikoina olin ekstaasissa kun pesin miehen pyykkejä. Olin et iih, sen paita, mä ripustan sen paitaa. Harmittelin sitä, et ei se enää ole sama. Mutta yritän palauttaa tunnetta mieleeni. Eilenkin miehelle sanoin puhelimessa et täällä mä onnellisena pesen sun vaatteita. Ihanaa.
Ei se kyllä ihan samalta silti tunnu, vaikka kuinka yritän keskittyä.

torstai 12. syyskuuta 2013

Olispa pms

Mä sydämestäni toivon, että mulla olisi nyt pms selittämässä tätä paskaa fiilistä. Eilen aamulla karjuin lapsille ja tänään hetkellisesti sama meno jatkui. Mies kysäisi neutraaliin sävyyn "onko sulla joku syy pahaan tuuleen vai onko täällä joka aamu ollut tällaista". Vastaus ei varmaan miellyttänyt. "EI kun tää alkoi kun sä tulit": Mikä siinä on, et lapset pännii kun mies palaa matkoilta. Lupa hepuloida???
 Loppu aamun olen ollut surkea ja semi-itkuinen.
On niin suuret odotukset aina kun odottaa miestä kotiin. Odottaa et on helppoa ja hauskaa. Ei ole helpompaa eikä yhtään hauskempaakaan. En mä sitä miehen syyksi laita, hauskuuden puutetta, mutta en itseänikään. Tai ehkä vähän  Perhanan prinsessa, joka odottaa viihdytystä ja huvia.

Eilen illalla tämä megapettymys alkoi. Munhan piti ruokkia muksut ja tehdä sit mulle ja miehelle myöhäispäivällinen, meille vaan. Kun tulin junnua harrastuskuskaamasta, huomasin et mies oli syönyt jo. "Kun mulla oli nälkä". No ei sit vittu syödä kahdestaan.  Hmmm.... tän on pakko olla pms tai ei hyvä heilu.

Mutta jotain hyvää sentään. Pojat on ihania. Olen etenkin isompia kehunut ihan kauheasti. Ne on hauskoja ja kivoja ja helppoja ja luovia ja vaikka mitä. Eilen ne koko päivän kokos ja maalas pienkoneita ja warhammer-ukkoja. Vasta illalla ne hokas ettei ole edes koneella olleet. VAU!
 Junnu taas aiheutti yöllisen naurukohtauksen pari yötä sitten. Se yöllä taas vaelsi mun sänkyyn. Mä kohotin peittoa ja vahingossa jäännyin selin poikaan. Junnu lähti sängystä pois, huokaili oven suussa. "Ei olis kannattanut tulla, pitää lähteä pois. Ei siis olis kannattanut tulla... ". Olin että mitä ihmettä. Poika huokas taas surkeana "ei ole lämpöä tarjolla". Siis voi itku. Kun sille ei saa kääntää selkää. Sen pitää saada olla nenä nenää vasten ja sit se kiotoutuu muhun. Ja nukutaan. Ihanaa!

Mutta joo, näissä tunnelmissa alkaa tämä perjantai ja 13. päivä :)

Antaa ilon tulla!

Ruokaa ja harrastuksia

Annan kannessa joku julistaa, että Facebook-kateus myrkyttää mielen. Voin kertoa et minä se en ole. Nyt mä kyllä kadehdin eli siis ihailen ihmisiä, jotka osaa olla luovia keittiössä (miksi mun tekee mieli jatkaa lausetta sanomalla "ja sängyssä") ja tehdä kädenkäänteessä jotain hyvää helposti. Juuri yhtenä päivän mykistyin, kun ystäväni pilkkoi sipulia, tuoreita herkkusieniä ja purkkista otettuja paahdettuja paprikoita, paistoi niitä hetken ja tarjoili paistetun kanan kanssa. Nam! Tänään aion apinoida tuota ruokaa ja toivoa, että maistuu matkoilta palanneelle siipallekin. POIKKEUSPÄIVÄ: ruokin lapset kohta eilisellä ruoalla ja minä ja mies syödään illalla, kahden. Saako avata tuliaispunkunkin?

Illasta tulee ensin haipakkainen. Vien junnun ensin parkouriin, käyn kirjastossa, haen junnun kaverin kotoa, junnun parkourista ja kuskaan pojat streetdance tunnille. Joka alkaa vartti parkourin loppumisen jälkeen....  Muistaako kukaan parin viikon takaista angstiani, kun en "anna" lapseni harrastaa. No, harrastaa se. Se innostui kaverin myötä streetdancesta, jossa se oli ekaa kertaa viime viikolla. Oli muuten ainoana oppilaana paikalla... Tykkäs ihan hulluna, joten sen se nyt aloittaa painin lisäksi. Tälle päivälle sattui vaan kaverin parkourin kaverikerta. Junnu sanoi et haluaa mennä ja aikoo jaksaa "kunhan vaan syön kunnolla ensin".
 Eli kun lapsi itse innostuu jostain, kuskaan ja maksan mielelläni. Odotan vaan omaa innostumista, en tyrkytä.
Mutta niin suloisen suloinen tanssiharrastus. Opekin sellainen nuori kundi, joka ihan varmaan on osallistunut Danceen.

Illan kun ajelen ees taas olen varmaan taas kaikkeni antanut. Kuten eilen. Eilen oli superimportant stadikeikka heti aamusta. Kuten arvata saattaa herätys ei toiminut. Herättiin 20 minsaa ennen kuin piti lähteä. Herätin muksut, sanoin et vaatteet ja aamiainen HOP, työnsin koiran ulos aamiaisen kanssa ja hätäisesti söin yhden jugurtin itsekin. Ei kahvia.... Ulkona ovesta olimme kaikki neljä puoli 8, kuten pitikin. Kukaan ei kiukutellut.

Mutta olisittepa nähneet tämän aamun. Mä HUUSIN JA KIRUIN itkukurkussa. Isä tullut matkalta kotiin-aamut on persiistä. Yksi valittaa tuliaisesta, yksi ei halua pukea eikä syödä eikä mennä eskariin ja haluaa leikkiä ja ja ja kello tikittää ja mentävä olis. Pinna paloi. Sain sit ip pyydellä kaikilta anteeksi. Olin vaan ainoa, joka koko juttua edes muisti enää.

Voin sanoa, et kaikkeni antanut olo oli...

Harmitus on kyllä yhdestä muustakin jutusta. Mun ja parin kamun piti mennä Koopia katsoon illalla baariin. Kamujen miehillä on työmeno. Se siitä Koop Arposesta. Epää. Olis ensimmäinen keikka jotakuinkin kymmeneen vuoteen...

Tämä oli kolmen pisteen postaus näemmä. Sorry!

maanantai 9. syyskuuta 2013

Kylmiä väreitä Osa 2

Facen ärsyttävyydestä tuli mieleen viime viikon raivoa aiheuttanut tarina. Serkkutyttöni selosti facessa ihanaa päiväänsä, johon kommentoin "such a perfect day". Serkku vastas, että miksi mä nykyään kommentoin aina niin kitkerän katkerasti. MITÄ???? Vastasin, et minähän vain sanoin että täydellinen päivä, minullakin on hyvä päivä ja tunnistan muidenkin hyvät päivät. Serkku sanoo vaan et "selvä se". Mä suutuin sikana ja pahoitin mieltäni vielä enemmän.
 Jäin miettimään, miksi joku ajattelee mun elämän olevan niin kurjaa, et olen kateellinen ja katkera muiden ihanuuksista.

Mä muuten en osaa olla kateellinen ja katkera salaa. Jos mä yhtään kadehdin mitään, niin sanon sen ääneen. Ja kateudella en tarkoita KATEUTTA vaan kateutta. Niin!

Kylmiä väreitä

Mä todellakin saan kylmiä väreitä ihmisten ällöttävästä imelyydestä. Yksi vanha tuttu facessa on NIIN onnessaan aviomiehensä puolesta, joka on päässyt Pariisin työmatkalla. Päässyt hienoon ravintolaan syömään ja käynyt Notre damen kellonsoittajassa (?) ja nainen on et IIH ihanaa. Mä vitsailin et munkin mies on samaisessa maassa juuri, enkä yhtään iloitse sen puolesta. Ja sit joku välkkypää kommentoi et HÄN ainakin on onnellinen läheistensä ilosta ja onnesta. Siis oksennus.
 Juu, olen pieni ihminen selvästi kun suhtaudun mieheni työmatkoihin vain työmatkoina ja lasken päiviä sen paluuseen, et pääsen lenkille. Tsih!

Seuraava kitinän aihe on Rva H, joka ei varmaan tajua miten oudolta niiden perhe mun silmissä ajoittain näyttäytyy. Kuten tiedätte, kyseisen perheen pojat on meillä aina. No, eilen soitin rouvalle ja kysyin saako meidän junnu ja hänen junnu jäädä meille pelaamaan kun ajan stadiin ja takaisin, vai voiko pojat tulla heille siksi aikaa. "Pojat saa olla teillä mun puolesta, meille ei voi tulla, koska mies katsoo formulaa". WTF???? Ei siinä sit mitään. Hänen poikansa sai olla meillä viisi tuntia putkeen. En laske tunteja ;)

Seuraavaksi iloisiin asioihin. Mun ystävä teki suuren palveluksen mun keskimmäisen itsetunnolle. Keskimmäinen on opetellut tekemään stop motion elokuvia kännykällään ja mun ystävä (opettaja) päätti kysyä pojalta, tulisko hän opettamaan niiden tekoa ystävän luokalle. Pojan ilme oli ihana. Keksi kauheasti syitä, miksi ei voisi opettaa, mutta oli todella imarreltu. Sovittiin, et menee ystävälle illalla asiasta puhumaan. Sinne se sit meni kännykän ja legojen kanssa. Oli kuulemma todella innoissaan asiastaan ja teki hienoja juttuja. Voi liikutuksen määrää.
 Viime viikolla poika on muutenkin ollut niin liikuttava. Torstaina opettaja soitti koulusta et poika on kipeä. Siinä puhelun aikana sit sanoin, et keskimmäistä koulu stressaa ja ahdistaa ja itkettää. Inhoaa koulua mutta on tunnollinen. Opettaja huolestui kovasti ja ihmetteli, koska hänen mielestään pojalla tosiaan menee hyvin ja paljon paremmin kuin viime vuonna. Sanoin et voisko hän hieman kannustaa poikaa, et tietäis olevansa oikealla tiellä. On nimittäin luvannut skarpata koulussa ja parantaa todistustaan. No, vartti puhelun jälkeen opettaja soitti ja kertoi jutelleensa mun itkevän pojan kanssa. Ope oli kehunut poikaa hyväksi ja tunnolliseksi. ja sanonut ettei kannata stressata koulun takia. Pojan kasvot kirkastuivat, itku loppui ja HALUSI jäädä kouluun, eikä lähteä kotiin kesken päivän.
 Ajatelkaa, pienen pienellä keskustelulla voi olla näin iso merkitys.

Kehu ihminen päivässä voisi siis olla viikon motto! Koskaan ei tiedä, kuinka paljon se saattaa pelastaa.


keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Hesarissa oli mielenkiintoinen kolumni aiheesta heippa vaan subjektiivinen päivähoito-oikeus.
Mä olen varmaan aika kamala ihminen, mutta mä olen sitä mieltä, että siinä on hyviäkin puolia.

"Lapsen näkökulmasta päätös on järjetön. Tutkimusten mukaan varhaiskasvatus hyödyttää lasta enemmän kuin mikään myöhempi koulutus".

Mun pitäisi nyt sitten olla siis ahdistunut siitä, että mun lapset kasvaa vinoon, koska ne on olleet pääsääntöisesti kotihoidossa? Niistä tulee jotain tolloja siis. Byhyy.
Reilua toki syyllistyä munkin, koska yleensähän syyllistetään vaan niitä, jotka pieniä lapsia vie hoitoon.

Mutta se miksi mä lähes ilahdun tosta päätöksestä on se, et mua riipii ne äidit jotka vie taaperon päiväkotiin, kun itse on vauvan kanssa kotona. Syitä on monia varmaan ja kaikkia syitä en paheksu, mutta ne syyt, joita olen itse ihan omilla korvillani kuullut on ne et "on paljon helpompaa olla vaan vauvan kanssa, en mä jaksa vauvaa ja taaperoa hoitaa". No voi voi, Tee sit lapses isommalla ikäerolla.

Viime vuonna mä itse onnistuin syyllistämään itseni siitä, että koska on tämä subjektiivinen oikeus, niin laitoin junnun puolipäiväiseksi päiväkotiin, vaikka itse olin kotona. Mutta kyllä viisi v. jo tekemistä kaipaa kotia enemmän. Plus mulla kuitenkin on työmenoja aika paljon ja kotona ei ollut enää ketään, jolle olisin poikaa pystynyt lykkäämään menojen ajaksi.

"Eniten hyötyä siitä on lapsille, joiden vanhempien sosiaalinen asema on heikko. Varhaiskasvatus on tehokkain tapa varmistaa, että kaikki lapset saavat kehittää mahdollisuuksiaan täysipainoisesti"

Juu, toikin on varmaan totta. Mutta en mä usko että nekään lapset tarvitsee hoitoa taaperona päiväkodissa. Musta se varhaiskasvatuksen hyöty alkaa vasta n. kolmevuotiaana. Ainakin mun lapset on alle kolmevuotiaina hengailleet vaan, kolme v synttäreiden aikaan aloittaneet sen sosiaalisen elämän ystävystymisineen. 

Voisko ton subjektiivisen siis ikärajoittaa ainoastaan?


tiistai 3. syyskuuta 2013

Tommy girl

Huonot uutiset ensin. Mä jään taas yksinhuoltajaksi melkein viikoksi. Huoh! Perjantaista keskiviikkoon saan pyörittää rakasta pikkutalouttani yksin. Onneksi se on helppoa ja hauskaa ja ihanaa! Iltaisin saan katsoa Perhesiteitä dvd:ltä niin paljon kuin haluan ja.... No siinä ne hyvät puolet olikin.

Kaikki kynnelle kykenevät vaikka vohveleita paistamaan meille lauantaina!???

Palkinnoksi tulevasta uurastuksesta ostin itselleni Hilfigerin käsilaukun. Sitkeästi väitän, etten ole merkkifriikki, mutta joku tossa Hilfigerissä viehättää. (Ja hei, käytetty käsilaukku, halvalla kun sai jne.)
Nyt täytyy keksiä menoa, jossa saan laukkuani ulkoiluttaa.

Mun pitäis ulkoisesti muuttua enemmän Tommy girliksi. Mua syvästi ja rajattomasti huolestuttaa se, et mitään tuloksia ei ole tullut hienosta terveestä ja urheilullisesta elämästä huolimatta. Mun kropalla on taas joku vaihe päällä, mistä en mitään tajua. Syön liian vähän? Väärin? Liikun liikaa? Mitä ihmettä? En aio luovuttaa. Testaan ehkä proteiinipäivää. Eilen juuri luin, että jos paino jämähtää niin kannattaa yhtenä päivänä syödä vaan proteiineja niin jumitus loppuu.
Tämä liittyy Tommyyn siten, että oletteko nähneet paksujalkaisia Tommy girlejä?  (Onko nää jalat mun elämän pahin trauma, vaikuttaako siltä)

Mä jopa harkitsin hetken, että Fit farmin olisin aloittanut, mutta sit muistin, että mulle ei sovi yksikään dietti. Mun pitää luulla, että saan syödä mitä haluan, niin kykenen järkevään syömiseen. Ajatelkaa, maanantaina, häääpäivänä, mies osti meille punaviinipullon ja suklaata. Mä söin suklaasta kaksi riviä. Kaksi. EIhän sitä edes lasketa suklaansyömiseksi ja ihan varmana se ei estä mua laihtumasta. Mikä sitten? Ehkä musta tulis liian itserakas laihana ja unohtaisin hoitaa perheeni ja velvollisuuteni, kun vaan seisoisin peilin edessä. Saattaa olla että äiti maa tai joku paksuttaa mua ihan mun omaksi parhaaksi.

Niin!

maanantai 2. syyskuuta 2013

Myrskyä ja tyventä

Tänään on hääpäivä numero 13! Junnu sanoi aamulla "ai niin vähän". Sanoin että kyllä se pidemmältä tuntuu. Vitsivitsi. Oikeasti se tuntuu paljon lyhyemmältä ajalta.
Me ei olla myrskyisiä. Mies on tyyni ja minä olen traaginen. Sen ajan kun en ole hauska tai tylsä.
Meillä molemmilla on vapaus tulla ja mennä ja olla. Kaikki oikeastaan sallittua. Ei me kumpikaan olla ein sanojia. (Paitsi minä sanon itselleni EI )

Mä edelleen hämmästelen sitä miten me ollaan yhdessä. Niin super erilaisia kun ollaan. Mutta sit taas, ne samanlaisemmat parit on eronneet. Ehkä siksi me ei olla.

Lapset ei ole rasittaneet parisuhdetta. Oikeasti. Siinä me ollaan parhaita mun mielestä. Ei meidän riidat tai mitkään koskaan lapsista tai sen tuomasta arjesta johdu.
Ollaan hyvä perhe.

Välillä mä kuolen tylsyyteen. Luulen, että mieskin saattaa joskus hieman kuolla. (Mutta tuskin. Olen niin säkenöivä ja kiinnostava)
Ja juuri kun luulen, että kuolen, niin naps, onkin äärettömän kivaa.

Mä en ole vielä kasvanut aikuiseksi. Arki ja avioliitto on vaikeita asioita. Ja sit ne kuitenkin on niin helppoja. (No ei ole, huijasin)

Kyllä mä täällä pysyn ja tän miehen pidän!!!

jk. Sain lahjaksi hienon hienon kännykän. Jihuu! (paitsi ei jihuu, mä joudun opettelemaan sen käyttöä)

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Tipahti kieleltä

Kyllä, se tapahtui. AJATUS!
Illalla join pikkiriikkisen lasin viiniä ja iski inspiraatio. Elämäni ensimmäinen. Kirjoitin yhden kappaleen, lähetin se Sutkautus-Elisalle ja sanoin, että me kirjoitetaan yhdessä kirja. Yksi kappale (kappale, ei siis luku) on jo siis valmis.
Eikö ole loistava idea? Kuinka moni teistä sit lukee meidän chick-litin? ;D

jk. Te ette tajua kuinka rohkeaa on kirjoittaa kappale ja näyttää se jollekulle.

jk2. Vielä rohkeampaa ja mega-ahdistavaa tein eilen muutakin. Kaverin kanssa otettiin toisistamme ennen- kuvat ja tarkoitus on kuukausittain ottaa jälkeen- kuvat. Kuulostaa helpolta vai? Meillä oli päällä tiukat topit ja paljaat sääret. Eikö vieläkään kuulosta pahalta? Oletteko unohtaneet mun jalkatrauman? Tämä vastas sitä, et menisin nudistirannalle jalkapallojoukkueen kanssa. (jossa sentään saattais olla hupiakin)

perjantai 30. elokuuta 2013

Kielen päällä

Tiedättekö te sen tunteen, kun on ihan "kielen päällä" joku mahtava idea tai keksintö tai ajatus. Mulla on se olo. Illalla kävin ystäväni kanssa pienellä kävelylenkillä (siis tarkoitus oli mennä pienelle rauhalliselle lenkille, kaveri oli kipeä ja mun piti hakea esikko treeneistä, mutta tapamme mukaan eksyttiin metsään ja sit saatiikin aika haipakkaa tulla kotiin. Lenkki tunnin ja vartin tehotreeni) ja siellä lenkillä kaveri kertoi kuinka opettelee unelmoimaan epärealistisesti. Ettei jarruttele ja sano "ei kuitenkaan onnistu". Mulle tuli olo, et ihan kohta keksin jotain huikeaa.... En kyllä tiedä mitä. En suunnittele työpaikanvaihdosta tai uutta kotia... Mutta JOTAIN!
Yksi jotain on se, että nyt pitää saada ryhtiä taas painonpudotukseen. Onko viisi kiloa muka niin vaikea urakka, että siihen ei pystyisi? Ei ole!
Eilen muuten sen pikkulenkin jälkeen pääsin saunaan. Saunan jälkeen tunsin itseni tosi väsyneeksi ja menin sohvalle peiton alle ja nukahdin joskus yhdeksän jälkeen jo. Enkä syönyt mitään koko iltana. Kaveri totes, että mulle saattais sopia pätkäpaasto muodossa iltakuudenjälkeeneiruokaa. Olen miettinyt tota pätkäpaastoa itsekin. Mun ongelma on tahdonvoiman puute. Mut eiköhän yhden päivän pärjäis vähemmällä jos tietäis et seuraavana päivänä saa syödä taas.

Eniten innoissani olen siitä, et käyn taas salilla jumpassa. Kahdesti viikossa olen kiinteytysjumpassa käynyt ja se on ihanaa. Toki toivon et useamminkin ehtisin, mutta kaksi kertaakin on ihan hyvä kun vertaa kesän nollaan.

Tällä viikolla olen lukenut kauheasti lehtiä ja jokaisessa on ollut jotain, mistä haluan puhua. Täytyy kasata lehdet eteen ja kommentoida niitä täällä, ehtiessäni.

Iloa lauantaihin kaikille!

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Pisto sydämessä

Kaveri linkitti tänään Facessa, jotain juttua aiheesta "lapset kidutetaan loppuun harrastuksilla". No jotain sellaista kuitenkin. Kaveri mietti pitäiskö sen tuntea syyllisyyttä siitä, et sen lapset harrastaa paljon. No ei, sehän on ihan yksilöllistä, mikä kenellekin on liikaa ja kuka mitäkin jaksaa. Tunnen lapsia, joille päiväkoti on tarpeeksi, kaikki tekeminen sen lisäksi aiheuttaa itkua ja kiukkua. Sit on lapsia, kuten meidän kuopus, jonka tämäkin päivä oli tällainen : Junnu meni aamulla uimaan, josta se meni mun kanssa Ikeaan lasten leikkipaikalle, josta se meni suoraan kaverille leikkimään, josta se tuli kotiin neljältä, jolloin se ilmoitti et sillä on tylsää, joten  mies lähti sen kanssa metsään retkelle, josta se tuli kotiin ja ilmoitti et on tylsää. Sai kaverikseen naapurinpojan, jonka jälkeen toisen naapurinpojan. Sillä on ollut siis ohjelmaa aamukympistä, eikä vauhti meinaakaan hyytyä. Ihmettelin tätä ääneen, mihin mies: "tollanenhan säkin olet".

Mulla pitäis tuntua pisto sydämessä siksi, etten vie lasta enemmän harrastamaan kuin mitä vien. Tällä hetkellä junnu painii, ei muuta. Jos se välttämättä haluais, niin veisin sen parkouriin tai mihin ikinä halukaan, mutta ehdoin tahdoin en tarjoa sitä mahdollisuutta. Mä en halua käyttää kaikkia iltoja kuskaamiseen. Piste. Laitan siis oman mukavuudenhalun lapsen edun ja huvin edelle. Auts! Näin sanottuna se on vielä pahempaa kuin onkaan. Huono huono huono äiti!
Okei, mä lähinnä odotan, et se kasvaa vaikka sen vuoden ja keksii joko itse tai kavereiden myötä, mitä haluaa harrastaa. Ajatuksia on judo, säbä ja fudis tällä hetkellä. Ajattelen, et se kyllä ehtii aloittaa, vaikka ei juuri nyt aloittaiskaan. 
Oikeasti, kolmen lapsen harrastukset....

JA sit se pisto, tää kolmas olis se innokkain joka aina jaksaa. AINA!

Nolostelua

Pikaisesti halusin vain sanoa sen, että tässä iässä selvästi meinaa nolostella tekemisiään. Oli jo sellainen ajatus ilmassa, että Sutkautusten Elisa, Oman katon alla Tuula ja minä ei ollenkaan mainita olleemme mummotunnelissa perjantaina. Et jos vaikka saadaan huono maine. Mutta ei, me ei teeskennellä. Olimme siis tunnelissa, iloisesti pirskahtelemassa.
Nolostelua aiheutti oikeastaan se, että kanssablogistit oli kivassa kauniissa kaupungissa syömässä vohveleita ja me siis viinipullot coolerissa baarissa. Et kumpi on sivistyneempää.
Lopputulos=tehdään vaikka molempia. Taas alettiin miettiä suurempaa blogikohtaamista. Skumppaa ja vohveleita?

Siis ihan mitä vaan, kunhan se skumppa pysyy mukana :)

torstai 22. elokuuta 2013

Housuloita

Kannattaa kuulkaa hihkua housut puoli pehvassa (täällä) Vero Modassa riemuaan siitä, et melkein mahtuu farkkuihin. Tänään pistäydyin samaisessa kaupassa ja myyjä lähes kiljui mut nähdessään "mulla on sulle farkut". No oli. Sovitin, mahduin, hihkuin, ostin. Myyjällä oli mulle just ihana neuletakkikin. Olis ollut paljon muutakin, mutta noihin tyydyin.
Hetken äimistelin et myyjä muisti mut, mutta ei kuulemma voi olla muistamatta. Eli jos haluatte hyvää palvelua, nöyryyttäkää ensin itseänne. Päivän opetus.


Onneksi huomenna on tiedossa "syömistä". Roikkuvaa silmää odotellessa.

tiistai 20. elokuuta 2013

PoskipääToimintaa

Rakkaassa lempikirjassani ( Elämäni tarjottimella) osui silmään lause: En halua jankuttaa, mutta kasvoillani tapahtuu jotain poskipäätoimintaa.
Kuin omasta suustani. Mulla tapahtuu myös poskipäissä jotain.  Olin hieman huomannut jotain itsekin, mutta kun vaatekaappia siivotessa sovitin yhtä vaatetta, joka oli puoliksi päässä ja kasvojen edessä, niin ystävä sanoi et Stop, oota, mä otan susta kuvan. Ja kyllä, kuvassa näkyi poskipäätoimintaa ja muotikuvan kaltaista toimintaa. Siis outoa, mulla on ihan aina ollut pyöreät kasvot, ja nyt mulla on kuoppaposket ja ne poskipäät.
 Ei, en ole laihtunut. Mä vaan kutistun kasvoista, ikä kuihduttaa... Olipa rumasti sanottu. "Iän tuomaa tyyliä ja ylväyttä hiipii kasvoilleni, luoden salaperäisiä varjoja".

Nyt mä odotan dippien aiheuttamaa allitoimintaa, punnerrusten tuomaa habatoiminta jo tosiaan näkyy, kuten olen jo maininnut. Nyt pitäisi keksiä kotioloihin reisitoimintaa myös. Makaan sohvan alla nostamassa sohvaa jaloillani=jalkaprässi?
Sit pitäisi keksiä sijaistoiminto illoiksi, etten pilaisi kaikkea hyvää syömällä Pätkis-pusseja. Siis miksi aina kun keksin jotain fiksua ja terveellistä elämääni, niin jossain kohdassa pitää repsottaa? Et mitä iloa on punnerruksista ja proteiinin syömisestä, jos vedän pätkiksiä illat. Mut jos lopetan pätkistoiminnan, alan varmaan päivät vetää Lidlin patonkeja? Tsemppiä mulle kiitos!

Eilen muuten alkoi arki ihan todenteolla. Keskimmäinen sai läksykilarit. Sillä on läksyä paljon, ja hankalia sellaisia. Noi äikän tehtävät on sellaisia, et mäkin katson niitä sormi suussa. Loppujen lopuksi lapsi sit osaa ne paremmin. Onneksi se käy koulua enkä minä.
No anyway, poika itkee, nyyhkyttää, kirkuu ja kiroilee. Uhkaa koulua ampumisilla ja tuhoamisilla. Odottaa kemian tunteja et voi Ups vahingossa räjäyttää koulun ilmaan. Esikoinen ryntää huoneestaan katsomaan mikä hätänä, tajuaa tilanteen ja sanoo rauhallisesti: "Jos sä samalla kun itket ja huudat, käyttäisit kynääsi, niin saisit läksyt tehtyä nopeammin". Sit se hymyili mulle ja sanoi, et noin sä sanoit mulle kun mä kolmosella itkin läksyjä tehdessä.
 Mut apua, ensi vuonna junnu menee kouluun ja siitä pari vuotta eteenpäin, se aloittaa kolmosen ja alkaa noi huudot... Voinko sit delegoida läksyjen valvonnan vaikka sille esikoiselle?
Jos mä kävisin muualla töissä, mä joutuisin illalla väsyneenä auttamaan läksyissä. Miten kamalaa se olis, jos se päivälläkin jo uuvuttaa? Olen kyllä ylpeä eilisestä. Mä vaan silitin pojan selkää ja puhuin rauhallisesti. MINÄ!
Sen lisäksi et keskimmäisellä on siis traaginen luonne, niin se on myös umpirehellinen ja tunnollinen, mikä aiheutti kauhean itkun. Yksi läksy oli se, et mitä kasveja poika tunnistaa koulumatkansa varrelta. Poika nyyhki, ettei muista mitä siellä on, eikä muutenkaan tunnista kukkia. Vastasin, et ainakin tosta ikkunasta näkyy koiranputkia, jonka tunnistaa. Lapsi vollaa, et ei toi ole mun koulumatkan varrella nyyh nyyh. Sanoin et kyl se tavallaan on, ja ei se opettaja muutenkaan käy tarkistamassa mitä reittiä te kävelette ja mitä kukkia siellä on. Et kirjoita vaan se koiranputki ihan huoletta. Huoh!

Puoli tuntia tollasta, ja mä olen voimaton. Ajattele jos lapsia olisi vielä enemmän. Mistä aasinsilta tähän aamuun. Juttelin junnun eskarikaverin äidin kanssa. Kävi ilmi, et sekin on kotona eikä senkään lapset joudu itsenäisesti lähtemään kouluun. Kysyin, et minkä ikäisiä sen lapset on. Nainen vastas lähes vaivaantuneena et vähän kaikenikäisiä. Olin et aa, sä olet äksän äiti eikö? Et se on samalla luokalla kuin mun esikko. Heillä on vain 12 lasta :). 2-15-vuotiaita. Sanoin, et mahtavaa, mä ihannoin suuria perheitä, vau. Nainen oli tosi ilahtuneen näköinen, saa kuulemma aika paljon negaa huomiota suuresta perheestään, eikä siksi ehdoin tahdoin mainosta perheen kokoa. Musta se on vaan siistiä. Oli perheen koko uskonnosta johtuva (on) tai ei. Mut arvatkaas vaan kuinka paljon haluisin käydä siellä kylässä? Olen kuullut, et ne asuu neljän huoneen kämpässä. Aikuisilla on oma huone, neljällä vanhimmalla yhteinen ja kahdeksalla nuorimmalla yhteinen. Sanattomaksi vetää. Etenkin kun poden kriisiä aiheesta "onpas isojen poikien huoneet pieniä, ne huoneet, joissa ne asuu yksin".
Mut siis kahdeksan lasta samassa huoneessa? Missä ne leikkii? Ja hmm. onko omaa rauhaa ikinä? Auts!

Mistä taas tuli mieleen viime viikko kun esikon kamu oli meillä. Kysyin miksi ne ei ikinä ole sillä kaverilla, miksi meillä aina. "Niille ei saa mennä". (Niillekään) Taas kysyin, et pitäiskö munkin lakata pitämästä näitä avoimia ovia. Esikko kysyi: "missä me sitten oltais jos missään ei sais olla". No niinpä, ostarilla hengaamassa? Eli kun nuorisolla ei ole tiloja, niin olkoot meillä. (Parin vuoden sisällä mä todella haluan laajentaan kämpän meidän suureen autotalliin, joka on nyt varasto. Sais lapset ne tilat. Ajatelkaa, sinne sohvat ja pöydät ja musiikkivehkeet ja kaikki. Ihana ihana iso oma nuorisotalo.

Täytyykin laatia budjetti. Ja ennen sitä raivata kämppä. Miksi eilen siisti kämppä on tänään kaatopaikka. Mä olen jo vuosia ihmettellyt sitä, mutta edelleenkään en tajua. Miten se tapahtuu, yhdessä illassa? Voisko se videoida ja sit katsoa sillai pikana. Niinku koulussa katsottiin vaikka kukan kasvaminen...






lauantai 17. elokuuta 2013

Mä lupaan olla aito ja aina...

Hei vaan kaikki! Ystävä jo valitteli, ettei tiedä mun elämästä mitään, kun en bloggaa. Nyt yritän. Ystävälleni kyllä sanoin yrittäneeni ennenkin, mutta ei vaan juttu irtoa. Mulla on writers block, joka on tämän ammatin vaaroja. Ammatti oli sitten kaverin termi.

Alkuun huomio tältä päivältä. Punnerrushaasteesta on hyötyä. Mulla on hieman habaa tullut. Rakas urheiluystäväni huomas saman ja oli vaikuttunut. Nyt se patisti mut sitten "dippihaasteeseen". On kiinnostunut näkemään saako allit kyytiä yhtä rivakasti kuin mitä hauis on kasvanut.

Toinen huomio. Joko mun paino heittelee muuten vaan tosi paljon, tai sitten tästä uudesta "syö joka aterialla protskuja"-ruokavaliosta on oikeasti hyötyä. Niin tai näin, painan reilu kaksi kiloa vähemmän kuin viikko sitten. Sanoisin, että motivaatio ruokavalion muokkaamiseen on huipussaan.


Eilen mulla oli rypemispäivä. Oli sellainen Elämäni murmelina olo. Yhtä ja samaa. Kaikki ja koko ajan. Viikonlopuissa ei ole mitään odottamista. Se on vaan kauppaa ja harrastuksia ja liikuntaa ja ruoan laittoa ja saunaa. Lapset valvoo sikamyöhään ja omaa aikaa ei ole....
Ja tadaa. Luin Oliviaa. Piristyin. Siellä oli mielettömän mahtava juttu keski-iän kriisistä. Mä en osaa edes sanoaa, mikä siinä jutussa kolahti niin et piristyin. Vai se, että en ole yksin. Nauratti kun toimittaja pohti murheitaan: Miten pärjäämme kahdestaan kun lapset muuttavat kotoa, mitä teen ellen viisikymppisenä kelpaa enää töihin, missä kunnossa olen kuusikymppisenä jos en liiku ja pidä itsestäni huolta.
 I breast my face :)

Toimittaja haastatteli psykologian professori Lea Pulkkista. Pulkkinen sanoi, että ikääntymiseen ja ikääntyvään parisuhteeseen on sama lääke: kannattaa hankkia tärkeä harrastus tai mielenkiinnon kohde
 Non sen mä olen tiennyt, mutta silti sain ahaa-elämyksen kun luin se kirjoitettuna. Aloin itselleni tyypilliseen tapaan ensin voihkimaan miehelle, et kun se siis hankkii moottoripyörän "isona" niin mitä mä sit teen, et mikä sen mun kiva juttu on. Mies kysyi, et mikä susta on kivaa. Tee sitä. (Luen, tapaan ystäviä, käyn mummotunnelissa. Hymiö!)
Päätin hankkia pinkin skootterin, jolla sit marttyyrinä valittelin ajavani Prismaan ja takaisin. Tai ehkä Lidliin. Mies sanoi, et skootteroi vaikka Lappiin, ei sun tartte aina vaan Prismassa käydä. (Huomaatteko miten rauhallisen selväjärkinen mun mies on?)

Toimittaja pelkäsi muuten muitakin samoja asioita kuin minä. (universaalia lienee?)
"Pelkään etten kestä vanhempieni vanhenemista, pelkään että elän elämäni onnellisinta aikaa, enkä tajua sitä, pelkään lopun elämäni olevan luopumista ja menettämistä."
 Näistä peloista on hankkiuduttava eroon, sanoi toimittaja ja minä komppaan. Menen siis ja lakkaan kynteni mustiksi, teen vatsalihasliikkeitä, soitan hihityspuhelun, olen iloinen siitä,  että olen 42 ja aika hot.


tiistai 6. elokuuta 2013

Armosta ja viikunahillosta. Ja punnerruksista.

Minulla olisi paljonkin sanottavaa monesta asiasta.

Koska aivot uniset aamupäivän taisteluiden jäljiltä, siteeraan Trendiä:

Jokatoinen julkkisnainen julistaa osaavansa vihdoin olla itselleen armollinen.
On periaatteessa ihanaa, että on muodikasta olla vaatimatta itseltään mahdottomia. Harmi vain, että armollisuudesta on tullut vain yksi vaatimus lisää.
Kyllä naiset edelleenkin haluavat menestyä töissä, onnistua äiteinä ja näyttää kauniilta, mutta nyt vain kuuluu näytellä, ettei kiinnosta. Se tekee elämästä tuplasti vaikeampaa, sillä yritä olla yhtä aikaa itsensä hemmottelija ja Kate Mossin mitoissa.

Siis niin mainiota!

Itsensä hemmottelusta pääsen siihen ulkoiluuni rakkaan ihanan ystävän kanssa. Siellä syötiin hyvin ja juotiin skumppaa ja suunniteltiin jälleen uutta tervettä elämää hyvän syömisen ja urheilun parissa. Todella kunnianhimoisia, mutta ystävällisiä suunnitelmia. Mutta hmm...olemme vaiheessa. Miten se on aina niin hankalaa aloittaa uutta. Jopa sellaista uutta, jota oikeasti haluaa.
 Päätin kuitenkin aloittaa vauvanaskelin. Muutan joitakin asioita paremmiksi. Kun se sujuu, teen lisää muutoksia.

Ensimmäinen muutos on proteiinin lisääminen. Mä syön liian vähän sekä ylipäätään kuulemma, mutta erityisesti liian vähän protskuja. Nyt keskittymällä keskityn siihen. Aamulla kananmunaa leivän päällä. Päivällä turkkilaista jugua sillä iiiihanalla viikunahillolla ja chian siemenillä. (Eka voimaruokani ne chian siemenet!!!!!)

Pyhä lupaukseni itselleni, sekä ravintogurulleni on se, et jos vaikka aionkin vetää jotain moskamättöä illalla, lue sipsejä, niin ennen sitä syön proteiineja vaikka pakolla. Ei, ei pakolla. Kunhan vain syön. Vaikka juustoa juustolla. Tai juustoa viikunahillolla.

Ostin myös laatikollisen pensasmustikoita. Niitä nappailen ohikulkiessani. Ja jugun ja viikunahillon kanssa. (mainitsinko jo, että jopa fetasalaatin kanssa se viikunahillo on ihanaa. Ja focaccian päällä.)

Näin. Tässä siis mun baby stepit. Ei paniikkia eikä hysteriaa. Vain hieman laatua. Tai ehkä ennemminkin keskittymistä.

Pinterestissäkin pyörin. Nappasin sieltä itselleni 30 päivän punnerrushaasteen ja vatsalihashaasteen. Punnerrushaasteessa tehdään ekat päivät 5 punnerrusta. Ja sit 7. Ja lopulta muistaakseni 40.
 Hauskan vastakohta on taas se vatsalihasjuttu. Luin hätäisesti sen alkua, kun nappasin sen itselleni. Painoin mieleeni, että ekana päivänä 30 istumaannousua. Järkytyin, kun se sattui mua palleaan. Niin paljon kuin ajoittain kävin Rvp jumpassa, niin luulis et 30 ei ole mitään. No, tokana päivänä tein 36 istumaannousua. En jaksanut tarkistaa määrää ja ajattelin sen riittävän. Tänään tarkistin kolmannen päivän Käskyn. Meinasin pyörtyä, kun luin paljon se olis pitänyt olla tokana päivänä. 75!!! Kun siis se kolkytkin sattui. Olen jo pulassa. Kolmas päivä menossa ja olen jo velkaa tokasta päivästä. Ihan varppina jostain tulee joku poliisi ja huutaa et olen huijari. Miten mä tän korvaan? Aloitanko alusta. 30, 75, 125.... ARGH!

Paljon kivempi se punnerrushaaste. Hirveän kiltti ja ymmärtäväinen. Älkää sanoko, et liian helppo.

Muistutanko jotain mukavuudenhalustani?

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Viikunahillo ja roikkuva silmä

Olinpa TAAS tässä yhtenä päivänä ulkona. Sillai huvittelumielessä ulkona. Ystävän kanssa pyöräiltiin kylille, käytiin kaupoilla (Vero modassa koin tähtihetken. Kysyin myyjältä onko niillä mun kokoisia farkkuja "tiedän ettei ole, mutta kysyn silti". Myyjä toi 33 tuuman farkut ja vaikka ne jäi pehvan puoliväliin, niin hihkuin kovaäänisesti et "nää melkein mahtuu, näin pienet ja melkein mahtuu" ja juoksin kopista ulos, et kaveri ja myyjät näkee. Siis kuin sairas voi ihminen olla. Järkyttävintä oli se, et tämä tapahtui ennen skumppalasien juomista. Mutta ei siitä niin kauaa ole, kun koko oli n. 36 tuumaa. Et seli seli...)

Sit mentiin Rossoon, missä arvoin pitsan ja pihvin väliä. Yllätyksekseni söin vuohenjuustosalaatin. Loistosalaatti, jonka ylläriherkku oli viikunahillo. Ihan mieletöntä hilloa oli se. Samaista hilloa etsin heti eilen kaupasta ja syön jokatoisen ruoan kanssa.

Mutta onko älykästä syödä salaattia alkoholin alle?

Parin skumppalasin jälkeen käytiin vessassa ja hekotellen valittelin silmiäni, joihin alkoholi nousee nykyään heti. Siis oikeasti. Lasi jotain, niin mun silmät roikkuu. Ystävä sanoi ihan vakavalla naamalla, et mun toinen silmä on järkky, sillä on ihan oma elämä ja menee ihan mihin sattuu. Ihanaa rehellisyyttä. Hetkeä aikaisemmin oltiin puhuttu siitä,et mulla silmät on mun valttikortti. Kaveri totes, et sinne sit meni sekin valtti.
 EI ole kiva ikäsilmä ei.

Vessasta lähdettiin terassille ja terassilta baariin, jossa soitti joku hevibändi. Siis tosiaan. Hevibändi. Ja minä siellä.

Pyöräiltiin kotiin. Kaverin mies oli ihmetellyt seuraavana päivänä et vaimon pyörä oli pihassa. "Pyöräilittekö te yöllä kotiin". Vaimo totes, et naiset tulee sillä kotiin, millä lähteekin. (me siis osataan ottaa hillitymmin HUOM)

Eilen illalla katsoin telkkarista Hurjaa muodonmuutosta, missä heppu pudotti painoa reilut sata kiloa. (samalla söin sipsejä)  Ohjelmassa osui ja uppos valmentajan kommentti tästä laihduttajasta, joka muuten katos päästä juuri nyt :)Siis se kommentti. Jotain siiitä, et heppu ei ole koskaan tehnyt mitään loppuun asti, saavuttanut tavoitettaan. Siis ihan kuin minä. Mä luovutan usein ja alkumetreillä. Eka vastoinkäyminen kaataa. Oli se sit liikuntaa tai laihdutusta, opiskelua.....

Ihme oikeastaan et olen vielä naimisissa...

Nyt joudun käskemään itseäni. "Älä luovuta, ennenkuin olet aloittanutkaan".


maanantai 29. heinäkuuta 2013

Kaksi faktaa

1. En halua olla häiriöksi!

Juttelin pari päivää sitten naapurin miehen kanssa. Mukavan sellaisen. Se sanoi, et meidän pojat on tainneet rauhoittua ihan kauheasti. Et ihan eri meno kuin ennen. "Teillä on tainnut olla hiljainen kesä". Myöntelin et kasvaneet on ja itsekin huomannut kesän olleen hiljainen. 
Mutta ilahduinko? No en tiettykään. Murehdin vaan sitä, millainen melusaaste oltiin ennen ja kuinka "ihan varmasti" kaikki vaan puhui meistä. Pahaa. 

2. Hormonit telee mut mielipuoleksi

Minähän siis olin se tyyppi joka ei uskonut pms:n. Olen ehkä vuoden sisällä joutunut muuttamaan mieltäni asiasta, mut keväisen kystaleikkauksen jälkeen musta on tullut päiväksi kuussa ihan mental case.
Tämän kesän aikana mulla on ollut pari raivohullupäivää, joina aina ystäväni on todennut et "sulla alkaa menkat". Ja kas, neljän tunnin kuluttua olen saanut vahvistaa asian oikeaksi. :)

Eilinen oli koominen. Mies tuli kotiin vaellukselta, jonne itse hänet patistin. Mulla oli tosi tosi kiva viikonloppu muksujen kanssa ja yhtään ei haitannut, et mies oli poissa. 
No, mies tuli kotiin ja  minä aloitin mökötyksen. Hetkessä se vaihtui vouhkaukseen "jätä mut, jätä nyt. Olis parempi et jättäisit, niin sit ei tarttis sitäkään odotella vaan se olis jo tehty". Mies viisaasti nauroi mulle ja vaihtoi huonetta. 
Menkat alkoi.
Mieli parani.

Mitä hittoa mä ensi kuussa teen? Jotain lööppikamaa?

Tästä päivästä on tulossa maailman paras. Viime viikolla ostin uuden pakastimen ja jääkaapin. Tänään ne tulee. Mä luulen, et mikään tavara maailmassa ei tee mua yhtä onnelliseksi. Mikään! Mikä kertoo jotain meidän nykyisistä kaapeista.
Tajuan myös odottavani Jamie Oliverin kokkaustaitoja kaappien mukana tulevaksi. 

Musta saattaa olla tulossa luova.

Mistä tuli mieleen kesän alun ongelma "millä mä nämä lapset kesällä ruokin". No jotakuinkin patongilla. Tai sit syötiin päivän mittaan jotain mitä kaapista löytyi (patonkia) ja illalla sit isosti kunnon lämmintä ruokaa. 
Ihan hunningolla. IHANAA!



tiistai 23. heinäkuuta 2013

Ristiriitaista

Edellisen postauksen kommenttiosastolla odoteltiin joko lasten kasvamista tai sit lapset oli kasvaneet ja silti jämähdettiin kotiin olemaan yksinäisiä.

Mietin asiaa omalla kohdalla. Mä ihan oikeasti nautin siitä, et on jo hieman helpompaa, mutta mä en missään tapauksessa odota  lasten vanhenemista malttamattomana. Odotan sitä enemmän kauhulla. Osaanko mä edes olla enää muuta kuin ÄITI? Sen verran tunnelin päässä näkyy valoa, et ehkä mulla ainakin on ystäviä joiden kanssa liesuta. Sekin nimittäin voi olla hankalaa, jos on saanut lapset eri aikaan kuin ystävät. Jos on lapsensa saanut jo kaksikymppisenä, niin kun itsellä on jo helppoa,  muut ovat vasta aloittaneet ja pyörivät sen perheensä ympärillä.

Mä nyt enemmän mietin sitä, että elämä on lyhyt. Jos jotain kivaa haluaa tehdä, niin se pitää tehdä nyt. Mulle ystävät on tärkeitä, mun pitää siis tehdä niiden kanssa asioita nyt, eikä vasta sitten kun pojat on teinejä.
Mun on turha tuntea epämääräistä syyllisyyttä poissaolosta. Mä sentään näen lapsia varmaan enemmän kuin kukaan. Jopa enemmän kuin Nina Mikkonen :D
Sanoinko jo miten hieman järkytyin tossa mökkiloman aikana. Mies ja esikoinen tuli mökiltä pois ennen meitä muita ja koska mies oli töissä, niin esikko sai olla päivät yksin. Kolme päivää. Se ei ole koskaan ollut yksin niin kauaa. KOSKAAN. Ja esikko menee kuudennelle!!!! Siitä oli kuulemma ihan kivaa olla yksin (kaverin kanssa), mutta siitä on kivempaa et olen kotona.

Eli eiköhän mun pidä tehdä kaikille palvelus ja olla välillä poissa.

Ja suon toki miehellekin vapauden. Ihan suopeasti suhtaudun siihen, et se joskus sitten moottoripyörän hankittuaan, kuukausia ajelee jossain. (Helppo olla suopea kun se pyörä ei vielä ole täällä. Ja se mieskin ehtii kuolla vaikka ennen sitä)

Sorry noi kuolema jutut. Mun yhden ystävän "vitsit" aiheesta vaan jäi päälle ja myös herätti. Ystävällä on aika hurja lääkitys ja se tosiaan voi vaikka kuolla lääkkeidensä vuoksi. Sillä on itsellään asenne "jos haluan ton laukun, niin ostan, koska huomenna voin olla jo kuollut)

Et menkääs nyt ihmiset nauttimaan niistä lyhyistä elämistänne! Jos jotain haluaa, se pitää hankkia NYT.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Miten aikuiseksi tullaan

Tässä yhtenä päivänä mietin aikuisen elämän omituisuutta. Sitä on aikuinen ja saa päättää omista asioistaan, mutta kas, ei saakaan. Sitä on tilivelvollinen miehelleen/vaimolleen. Eikö ole oikeastaan aika ärsyttävää kun alkaa miettiä. No okei, ainakin yksi sinkkuystävä sanoo kaipaavansa juuri sitä. Samaan aikaan toisaalla yksi lapsellinen sinkku sanoo suhdeviritystensä kaatuvan siihen, ettei kestä olla tilivelvollinen tekemisistään. Et jos on vaikka itsellä lapsivapaata, niin on tuskainen ajatus, ettei  saakaan olla yksin ilman, että toista osapuolta suututtais tämä oman ajan kaipuu.

Mulle tämä tilivelvollisuus tuli mieleen esikoisen huolettomasta kommentista. "Oletpas usein käynyt Helsingissä syömässä kavereiden kanssa tässä viime kuun aikana". Mä lähes tuohduin, et enkö muka sais poistua kotoota minnekään. Esikoinen oli ihan hämmentyneenä, et ei ei, kunhan vaan huomasin et olet ollut usein stadissa.

Totta, olen ollut. Osaksi sattumaa, osaksi tietoista. Mä olen ihan vapaasta tahdostani jämähtänyt kotiin. Olen ajatellut et se on niin kamalan hankalaa järkätä et täältä pääsen ihmisten ilmoille säälliseen aikaan ja takaisin jne. Sit kun kerran menin, huomasin et se olikin ihan helppoa ja tosi kivaa. Mut voisinko mennä joka päivä? En. Miksi? Koska olen tilivelvollinen muillekin kuin itselleni. No joo, en mä joka päivä tiettykään haluis mennä, mutta....
 Kun on tarpeeksi hauskaa, tavallinen ei huvita. Ihan kuten nyt. Viikonloppu oli tosi kiva. Perjantaina olin lasten ja siskon perheen kanssa leffassa, la iltana ja su päivänä oltiin Linnanmäellä koko perhe ja nyt tää arki romahti taas niskaan. Miksi koko ajan ei voi olla yhtä hauskaa perheen kanssa? (mulla siis oli lintsillä tosi tosi kivaa) Miksi mun taas pitää olla kotona ja imuroida ja pestä pyykkiä?

Mutta viime aikojen huvit selvensi mulle sen, mitä teen kun lapset kasvaa ja aloittaa sen oman liesuamisensa. Mä liesuan myös. Aloitan ehkä sen moottoripyöräilyn minäkin. Jos kerran mieskin aloittaa. Jospa musta tulee moottoripyöräilija-ratsastaja viisikymppinen? Kaikki on mahdollista.

Ja yllätys yllätys, lainasin kirjastosta äsken Voima-kirjan. Monettakohan kertaa?





perjantai 19. heinäkuuta 2013

Puhutaanko Elisasta? :D

Tästä on ennenkin puhuttu, mutta puhun taas. Voiko ihmiseen tutustua blogin kautta? No voi. (Eipä sitten muuta)

Olen koko viikon muistellut mun ja Elisan vahinkobileiltaa ja ihmetellyt toisen tuttuutta ja hauskuutta. Erityisen hauskaa oli se, kun meidän puheenaiheet liittyi blogeihin tai lehtijuttuihin. On niin kauhean kätevää, kun ollaan kiinnostuneita samoista asioista. Osattiin siteerata jotakuinkin sanasta sanaan imelää lehtihaastattelua siitä oopperalaulaja Pyrröstä ja sen uudesta miehestä. "Ei ole mitään mistä ei oltais samaa mieltä eikä ole löytynyyt yhtään luonteenpiirrettä, jossa ei oltais samanlaisia". "Me ollaan päätetty ettei ikinä riidellä". "Istutaan ja puhutaan joskus aamuun asti". 
Siis kuinka käsittämättömän ärsyttäviä vastarakastuneet on? Pokkanaamalla latelee tollasia älykkyyksiä eikä taas pienessä mielessä käy, et ei se ihan aina tota tule olemaan. 

Mä olen siinä mielessä onnekas, et mulla on sekä tosi vanhoja ystäviä, että viime vuosina saatuja, että sitten blogien kautta ystäviksi tulleita.
Olen tässä pohdiskellut miten erilaisia tai samanlaisia suhteita nämä on. Musta on mahtavaa, että parhaat ystävät on 30 vuoden takaa jo. Onhan se luksusta tuntea joku lapsesta saakka. Joskus se toki on "kamalaa" et joku on tuntenut sut aina ja muistaa kaikki sun tekemiset. EI voi koskaan esittää muuta kuin on. Olla itseään parempi :)  
Sit on pari tosi rakasta ystävää, joihin on tutustunut tällä vanhalla iällä, alunperin lasten kautta. Näissä suhteissa on hauskaa se, miten nopeasti lähentyy, kun vain on avoin ja "kiireinen". Kun ei ole aikaa päiväkausien yhdessä nysväämiseen, niin lyhyessä ajassa tulee tykitettyä tärkeät asiat ja tutustuttua kun kemioiden on todettu kohtaavan. Ja kemiaa tosiaan on oltava. Kun elämä on niin kiireistä ja täyttä kuin se on, ei ole aikaa tai mahdollisuutta (tai halua) viettää aikaa seurassa, joka on vain ihan kivaa. On oltava mahtavaa ja rehellistä ja hauskaa. 

Sitten on tämä mainio virtuaalielämä. Jankuttamalla jankutan sitä, miten äärettömän hauskaa oli ulkoilla Elisan kanssa, jonka tunnen älyttömän hyvin ja siti vasta toista kertaa tavattiin. Voisko oikeassa elämässä tokalla tapaamisella puhua kaikesta siitä, mistä puhuttiin? (niistä lehtijutuista) Siis ajatelkaa. Olen ollut tuon mainion naisen pään sisällä ainakin kaksi vuotta, tapaamatta.

Ok, blogeissa on eroja. Ei kaikki ehkä ole ihan sellaisia kuin blogeissaan. Elisa on. Ja minäkin taidan olla. Kaikkea valovoimaisuutta ette ehkä näe :D, ettekä kaikkea tyhmää naurettavaa nuivuutta ja marttyyriyttä, mutta pääasiassa what you see is what you get.
 Oletteko huomanneet. Kaikissa live-elämän tutuissa tämä ei toteudu. Useinkin luulee tavanneensa hyvän tyypin, joka hetkessä osoittautuu niin "ei omaksi ihmiseksi". Ihan varppina tässä blogimaailmassa niin ei käy. 

Yhdestä tärkeästä puheenaiheesta on nyt puhuttava. Paola Suhosesta. Jota symppaan kyllä kamalasti, mutta eilen se onnistui naurattamaan mua.
Lehdessä kertoi haaveilevansa perheestä. "Seikkailuyksiköstä, kuin omasta pikku bändistä". Tarviiko sanoa muuta? Sillä on hieman idealistinen ja ruusunpunainen kuva perhe-elämästä. Ehkö meillä kaikilla oli ennen.... Mut käsi pystyyn, kuin moni teistä 2-3 lapsen äideistä on heti aamulla jo et "seikkailemään oma pikku bändi, jihaa, hauskaa pidetään".

No minä tietty. Paitsi et tänä aamuna ajattelin, et olispa jo kello kolme, et pääsis lasten kanssa ensin Mäkkiin syömään ja sit siskon ja lasten kanssa leffaan katsomaan Itse ilkimystä. "Saisko nää välitunnit skipata"?

Mut seikkailua edessä on. 




tiistai 16. heinäkuuta 2013

Ex tempore

Onko mikään hauskempaa kuin spontaanius? Olin jo unohtanut kokonaan millaista se on.
 Eilen menin syömään Ihanan Elisan kanssa. Syötiin ja juotiin. Kaadoin lasin skumppaa.
Mentiin shoppailemaan. Mentiin baariin neuvoa antavalle. Lähdettiin jälleen shoppaileen. Elisa huomasi lähtiessä et pullon viiniä olisi saanut samaan hintaan kuin edeltävät kaksi lasia. Pakkohan se oli tulla kenkäostosten jälkeen juomaan sitten se halpa pullo.
 Koop Arponen esiintyi. Se hymyili mulle. Jota hehkutin. Elisa käski kirjoittaa Demi-lehteen.

Puhuttiin ja naurettiin ja puhuttiin lisää. Hämmästeltiin, et tunnetaan toisemme läpikotaisin vaikka tavattiin vasta toista kertaa.

Ajantaju katosi kokonaan ja juuri ja juuri ehdin viimeiseen junaan. Sänky tuntui  pyörivän kun menin nukkumaan.

Aamulla 9.30 mulla on talossa jo kuusi lasta. Tuhkimon elämä palasi ennalleen. Arki alkoi. Iloinen sellainen.


.


sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Semisti Zen

Jonkinasteinen zen-olotila on jäänyt päälle. Se on lähes hämmentävää. Minähän olen sentään kotona, vielä itsekseni, ilman toista aikuista.
Vaikka aika paljon olen seuraakin saanut. Perjantaina kävin ystävän ja lasten kanssa Ikeassa ja sen jälkeen koko päivän pojat oli jommalla kummalla ja illaksi vielä keräännyttiin kaverille. Lapset leikki ja me aikuiset istuttiin terassilla puhumassa henkeviä sekä huivijuttuja. Tietty.

Eilen soitin työn kautta tutulle perheelle. Ne tuli pikapikaa käymään ja jäivät viideksi tunniksi. Intouduin jossain mielenhäiriössä ehdottomaan, et heidän poika jäis meille yökylään. Junnun kanssa ovat niin hyviä ystäviä. Tänään hieman kaduttaa. Heräsin hedariin ja mieli matala. Pojat leikkii ja pelaa kauhean nätisti, mutta koko ajan odotan et "jotain tapahtuu". Hieman järkytyin kun pojan äidiltä kuulin, et tulevat vasta illalla hakemaan lasta. Vaikka kaikki mennyt hyvin ja omapa oli ideani, niin tyrmistyttää. Koko vuorokaudeksiko mä sen tänne pyysin? Täähän on kohta työtä.
Mutta ei mua oikeasti haittaa. Tuttu lapsi ja kuten sanottua, sovussa kaikki. (Ja mietin et oikein todellako mun sisko on ollut mun keskimmäisen kanssa mökillä jo viikon. Et eikö sitä kaduta? Ja liikutus. Esikoinen eilen illalla itki ja nauroi yhtäaikaa. Ikävä veljeä. Tulee mökkihöperöksi ilman.)

Olen nyt viikon yrittänyt siivota. Pääsen aina vaan siihen samaan kuin aina. Keittiö ja pyykit. Miksen etene? Okei, astiakaappeja siivosin. Turhat roskiin ja kaikille kipoille kannet etsin jne. Kauhean hyveellinen olo.
 Vaatekaapit odottaa taas samaa.
Verhojakin pemistin. Mulla on kaapissa entiset talon mukana tulleet valkoiset voileeverhot. Nyt mietin jos lyhennyttäisin ne ja sittenkin laittaisin ne takaisin ikkunaan luumunväristen sijaan. Kun kaikki muu on niin värikästä niin jos sittenkin verhot valkoiset ja huomaamattomat.

Divaaniakin taas luin. Entä jos sittenkin avaraa ja valkoista ja kaunis kiiltokuvaperhe. Eikä tällainen kiinakaappi kulahtanut sohva ja virttynyt t-paita perhe. :)
 Ei ei sittenkään. Kuten kinttupolkujen Marika kirjoitti, ettei osaa olla yksin eikä hiljaisuudessa, niin en mäkään osaa olla valkoisessa ja siistissä. Mikä on onni, kun on kolme sotkuista poikaa ja karvanlähtöajasta kärsivä koira. Ja äärettömän sotkuinen minä.
Toistan itseäni, mä en haaveile täydellisestä siisteydestä ja eleettömyydestä, mutta olen ihan varma, et olo olis kevyt, jos tavaroilla olis paikka. Ja niitä tavaroita olis vähemmän. Mutta jos johonkin en suostuis, niin kirjoista luopumiseen. Vincent Bakkum Divaanissa sanoi, et nykyään hän kirjan luettuaan antaa sen heti pois. APUA! Kuka mä olisin ilman mun kirjahyllyjä?

Mä sain nyt niin kauhean innostuspuuskan, et jos sittenkin menisin siivoamaan. Kaikki roskiin. Kaikki mikä ei anele saada jäädä.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Mökki-zen

Olin mökillä. Siskon kanssa naurettiin, et jos joku tapais meidät siellä ekaa kertaa, sais meidän luonteista ihan väärän kuvan. Oltiin rauhallisia , ihan zenejä. Siis minä ja lapset ja sisko ja sen lapset, hiljaisia ja rauhallisia. Korostan vielä , että hiljaista ja rauhallista. Se tais olla se kaupunki-äkäpussinainen, joka stressas mökille lähtöä ja meinas perua kaiken. Niin oli taas turhaa sekin stressi sanon vaan. Mun kolmen päivän mökkeily venyi KUUDEKSI päiväksi. Oli niin helppoa ja kivaa ja rauhallista! (Lukekaa toi vika lause uudestaan ja muistakaa et mulla on neljä lasta ja koira)

Ystävän mökillä kävimme sovitusti myös. Ja se oli se juttu, jota olin erityisesti stressannut. Ja turhaan sitäkin. Junnu leikki kavereidensa kanssa, kaikki sovussa ja iloisesti ja esikoinen hengas meidän aikuisten kanssa. Istuttiin aamu kahteen pihalla, miehet ja poika soitteli kitaraa, välillä kuunneltiin Youtubesta musiikkia, laulettiin ja naurettiin.
 Hieno ilta.

Keskimmäinen jäi omalle mökille reissun ajaksi ja siellä se on vieläkin. Sisko ja vanhemmat sanoi pitävänsä pojasta huolta. Siellä se samanikäisen serkkunsa kanssa kalastaa.
 Jännä huomio: keskimmäinenhän on sellainen levoton mölyapina. Mökillä ei ole. Tosi hissukseen serkun kanssa hengaa. MUTTA, kun hyppäsimme autoon ja menimme kylillä käymään, ääni kohosi heti, tuli sellaista älämölöä. Se on siis uskottava, metsä rauhoittaa.

Junnu kaipaa mökkiä ja serkkutyttöä. Illalla sanoi, että voitais muuttaa mökille, minä ja serkku ja junnu. Ja saa se mun siskokin sinne muuttaa. Oltais kaksi aikuista ja kaksi lasta siellä. Hauska ajatus, mutta en mä mun lopusta perheestä ajatellut luopua.

Uusimmassa Kodin kuvalehdessä oli muuten todella monta juttua, joista sai ajateltavaa. Olisko siis taas kohta lehtikatsauksen aika?

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Innostus tai sen puute

Mä olen ajoittain huolissani siitä, etten innostu "mistään". En tarkoita sellaista olen masentunut ja mikään ei huvita-juttua vaan ihan vaan siitä, etten innostu uusista asioista.

Pari päivää sitten yksi ystävä puhui ihan samaa. Sen(kin) miehellä on kaikkia haaveita ja minä ja mun kaveri vaan ollaan. Mut löydettiin yksi asia mistä innostutaan. Huivit! Ollaan lapsellisen onnellisia ja iloisia ja hihkuvia, kun saadaan uudet huivit. Etenkin mun uusin löytö sai mut ekstaasiin. Tommy Hilfigerin suuren suuri pellavainen huivi. Pinkki-oranssi! Ah rakas!
Menin huivi-intoilijaystävälle tän uuden rakkaani kanssa ja ystävä oli asiaankuuluvan lumoutunut. Juteltiin sitten muistakin asioista, mutta välillä sanoin et "voisko vielä vähän jutustella mun huivista". Siis oikeasti!

Äsken tunsin alemmuutta kun rupattelin vanhan kaverin kanssa, joka on kahden pojan yh. Se rakastaa lastensa kanssa olemista yli kaiken ja rakastaa tehdä niiden kanssa kaikkea. "Ihanaa mennä Turkuun, ihanaa mennä mökille, ihanaa mennä Tallinnaan". Mä olen et yyh, en haluis enkä jaksais ja ääk yksinkö muka pitäis... JA sit mun lapset on tyyppiä, onks pakko ja en jaksa ja mitä me siellä muka tehdään... (Hmm. Onko ne siis tulleet muhun? Taas syy ruoskia itseään)

Nyt mua jännittää se, et olemme menossa viikonloppuna ystävän mökille tän katraan kanssa. Mua niin aina stressaa ennen jonkun "uuden" tekemistä. Useimmiten tekeminen ei ole niin kamalaa kuin ajatus siitä. Ja haloo, kyse on yhdestä yöstä mökillä!!!! Kaverin mökillä! KAIKKI muut niin huolettomasti reissaan lastensa kanssa muiden nurkissa ja vain mä stressaan siitä. Ihme tyyppi olen.

Jaahas, kello on 11 ja olen aina vaan yökkärissä, enkä mitään ole tehnyt. Pitäisköhän?