sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Semisti Zen

Jonkinasteinen zen-olotila on jäänyt päälle. Se on lähes hämmentävää. Minähän olen sentään kotona, vielä itsekseni, ilman toista aikuista.
Vaikka aika paljon olen seuraakin saanut. Perjantaina kävin ystävän ja lasten kanssa Ikeassa ja sen jälkeen koko päivän pojat oli jommalla kummalla ja illaksi vielä keräännyttiin kaverille. Lapset leikki ja me aikuiset istuttiin terassilla puhumassa henkeviä sekä huivijuttuja. Tietty.

Eilen soitin työn kautta tutulle perheelle. Ne tuli pikapikaa käymään ja jäivät viideksi tunniksi. Intouduin jossain mielenhäiriössä ehdottomaan, et heidän poika jäis meille yökylään. Junnun kanssa ovat niin hyviä ystäviä. Tänään hieman kaduttaa. Heräsin hedariin ja mieli matala. Pojat leikkii ja pelaa kauhean nätisti, mutta koko ajan odotan et "jotain tapahtuu". Hieman järkytyin kun pojan äidiltä kuulin, et tulevat vasta illalla hakemaan lasta. Vaikka kaikki mennyt hyvin ja omapa oli ideani, niin tyrmistyttää. Koko vuorokaudeksiko mä sen tänne pyysin? Täähän on kohta työtä.
Mutta ei mua oikeasti haittaa. Tuttu lapsi ja kuten sanottua, sovussa kaikki. (Ja mietin et oikein todellako mun sisko on ollut mun keskimmäisen kanssa mökillä jo viikon. Et eikö sitä kaduta? Ja liikutus. Esikoinen eilen illalla itki ja nauroi yhtäaikaa. Ikävä veljeä. Tulee mökkihöperöksi ilman.)

Olen nyt viikon yrittänyt siivota. Pääsen aina vaan siihen samaan kuin aina. Keittiö ja pyykit. Miksen etene? Okei, astiakaappeja siivosin. Turhat roskiin ja kaikille kipoille kannet etsin jne. Kauhean hyveellinen olo.
 Vaatekaapit odottaa taas samaa.
Verhojakin pemistin. Mulla on kaapissa entiset talon mukana tulleet valkoiset voileeverhot. Nyt mietin jos lyhennyttäisin ne ja sittenkin laittaisin ne takaisin ikkunaan luumunväristen sijaan. Kun kaikki muu on niin värikästä niin jos sittenkin verhot valkoiset ja huomaamattomat.

Divaaniakin taas luin. Entä jos sittenkin avaraa ja valkoista ja kaunis kiiltokuvaperhe. Eikä tällainen kiinakaappi kulahtanut sohva ja virttynyt t-paita perhe. :)
 Ei ei sittenkään. Kuten kinttupolkujen Marika kirjoitti, ettei osaa olla yksin eikä hiljaisuudessa, niin en mäkään osaa olla valkoisessa ja siistissä. Mikä on onni, kun on kolme sotkuista poikaa ja karvanlähtöajasta kärsivä koira. Ja äärettömän sotkuinen minä.
Toistan itseäni, mä en haaveile täydellisestä siisteydestä ja eleettömyydestä, mutta olen ihan varma, et olo olis kevyt, jos tavaroilla olis paikka. Ja niitä tavaroita olis vähemmän. Mutta jos johonkin en suostuis, niin kirjoista luopumiseen. Vincent Bakkum Divaanissa sanoi, et nykyään hän kirjan luettuaan antaa sen heti pois. APUA! Kuka mä olisin ilman mun kirjahyllyjä?

Mä sain nyt niin kauhean innostuspuuskan, et jos sittenkin menisin siivoamaan. Kaikki roskiin. Kaikki mikä ei anele saada jäädä.

2 kommenttia:

Sari kirjoitti...

Moikka!
Löysin blogiisi Oman katon alta -blogin kautta ja tunnut heti jo tästä toisesta tekstistä hyvin samanhenkiseltä.
Meilläkin on kolme poikaa, tosin vanhin jo omillaan ja koira, jolla on karvanlähtö.
Ja kirjat: en voisi minäkään luopua yhdestäkään ja niitä meillä riittää. Tavoitteena on jossain vaiheessa isompi kirjahylly.
Muutenkin ehkä samanlaista; liikaa tavaraa ja ilman omia paikkojaan.
Jatkan tutustumista!

P kirjoitti...

Tervetuloa Sari! Onpas meillä näemmä kauheasti yhteistä. Katsotaan löytyykö lisääkin :)