sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Soittokierros tärkeille

Tänä aamuna kosketti tämä:  Mietin eilen, onko jotain, mitä minun pitäisi sanoa tai tehdä, onko joku asia mikä pitäisi hoitaa ennen kuolemaa? Tuntuu hyvältä huomata, ettei oikeastaan ole. Olen riesaksi asti kertonut ihmisille tunteistani ja ajatuksistani. Koen, että olen sinut elämäni ja asioideni kanssa. Olen pyrkinyt pyytämään anteeksi niiltä, ketä olen loukannut. Ihmiset, joita rakastan, ovat siitä perillä. En halua kuolla, haluan elää, mutta koen olevani valmis, jos niin käy

Teksti kopioitu Momzillan blogista eli täältä

Sai mut miettimään. Mä luulen, että kaikki, jotka ovat minulle tärkeitä, tietävät sen, mutta pitäisikö varmuuden vuoksi tehdä soittokierros. "Sitä vaan, että olet rakas, tule kahville".
Mä luulen, etten ole loukannut ketään. Viime yönä yritin miettiä  kauheuksia sanottavaksi ihmiselle, josta en pidä, mutta joka elämässä on, halusin tai en. Keksin hauskoja ilkeyksiä, mutta tajusin etten sanoisi niitä ääneen. Mä vaan en osaa olla ilkeä kenellekään tahallani.
Sekin on se mikä minua parisuhderiidoissa ihmetyttää. Ihmiset sanovat kiukussaan lyövänsä vyön alle, kun tietävät mikä eniten satuttaa. En mä halua satuttaa ketään ja järkyttyisin kuoliaaksi, jos joku läheinen minua loukkaisi sorkkimalla arkoja paikkoja.
Kun kuolen, mun hautakiveen voi kirjoittaa Nössö.

jk. Tein eilen pikaisen kauppakierroksen. Ostin kirkkaan pinkin neuleen, pinkin ja oranssin pitkän topin. Hahahhaa. Siitäs saavat mustat ja harmaat neuleet. Teidän alta edes vähän pilkottaa kirkas helma! Ettepäs voita tätä taistelua!


keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Yksin vs yksin

Aamu alkoi kikatuskohtauksella, kun luin kahden vuoden takaisen fb-statuksen. Olen dramaattisena voihkinut kauhua kuultuani, että netistä en löytäisi ikäistäni miestä, koska ikäiseni etsivät alta nelikymppisiä naisia.

Ehkä hieman outoa murehtia naimisissa ollessa tuollaisia, mutta kyllä mä tiesin asian olevan ajankohtainen ennemmin kuin myöhemmin.  Eron siis.
 Seurattuani deittailua läheltä, olen kyllä huomannut ettei tilanne ole niin karu tuossa ikämielessä. Se on karu siksi, et miehet on epäselviä ja sitoutumiskammoisia ääliöitä.
(Et sikälikin mulla kävi flaksi)

Mä olen oikeasti aika masentunut ja lannistunut ystäväni puolesta, jolla kohta tsiljoona kokemusta  erityyppisistä miespettymyksistä. Alan kallistua siihen, että tauko kaikesta saattaisi tehdä tuossa mielessä hyvää. Että jospa sittenkin joskus se Netflix korvaisi typerät treffit.

Eilen ystäväni valitteli taas yksinäisyyttään. Kysyin, että kumpi on pahempaa, olla yksin nyt vai olla yksin avioliitossa. Nykyinen yksinäisyys on parempaa kuulemma. Sitten herääkin kysymys, mitä itsekin olen ehtinyt pohtia tänä vuonna. MIKSI  yksin Netflixin ( Olen säälittävä. Mulla on viikon ollut tuo fliksi ja nyt en muusta enää osaa puhua) katsominen olisi muka nyt niin kamalaa, kun naimisisssa ollessa yksinäiset telkkarihetket tuntui ihan hyvältä.
Onko se se tietoisuus, ettei kukaan tule kotiin?
Minähän en tässä nyt ole se asiantuntija. Mä elin 6kk sitten vielä sitä vaihetta, että rakastin yksinäisiä tv-iltoja.

Mies kertoi tutkimuksesta, jossa kerrottiin, että sinkut haluaa seksiä enemmän kuin parisuhteessa olevat.  Suhteessa olevat tietävät saavansa ja pärjäävät ilman, sinkut taas pelkäävät ettei saa, ja siksi ajattelevat sitä koko ajan.

Onko siis niin, että yksinäiset illat tuntuvat pahoilta, koska pelkää ettei tilanne muutu ikinä? Onko niin, ettei yksinäisyys ole ongelma, vaan se pelko?

Toinen kysymys, vai kolmasko jo. Yksin ollessa luulee, että kaikilla muilla on koko ajan ihanaa niissä perheissä ja parisuhteissa. Käsi pystyyn, kuinka monella on?
Surkeana ollessaan luulee, että muiden elämä on leffoista tuttua. Koko ajan jutellaan päivän tapahtumista ja kysellään toisen kuulumisia, tehdään yhdessä ruokaa, kuherrellaan taukoamatta.

Eihän se nyt noin mene. Pikaisen gallupin tehtyäni, sain selville seuraavaa. Ihmiset käy töissä, sit murahtelee kotona jotain aiheesta mitä syödään ja kuka vie lapset treeneihin. Syödään äkkiä ja sitten odotellaankin iltaa ja toivotaan, että saisi yksin katsoa telkkaria.




perjantai 18. marraskuuta 2016

Kuka siivois mun vaatekaapin?

Piti lisätä väriä elämään. Ei ihan onnistunut. Eilen olin koko päivän treenivaatteissa (mustaa ja harmaata) enkä muita vaatteita jaksanut miettiä.
Tänä aamuna rohkeasti astelin vaatehuoneeseen valitsemaan väriä. Mutta mitä ihmettä. Siellä ei ole väriä. Ainoastaan mustaa ja harmaata. Yksi oranssi ja yksi kirkkaanvihreä neuletakki, mutta ei mitään pitkää löysää hulmuavaa vaatetta niiden alle.
Kompromissi: siniset farkut ja vaaleanharmaa neule.

MÄ HALUAN VÄRIÄ! (Ei joulunpunaista)

Eilen hymyilytti oma rrrrakkauden tuoma muutos käytöksessä. Mä vihaan kotitöitä illalla. Niitä ei kuulu tehdä illalla yhdeksän jälkeen ikinä.
Keittiö oli pommi. Tiskikone sammui vasta ysin jälkeen. Pakotin itseni siistimään keittiön tip top  kuntoon ennen miehen töistä saapumista. Se inhoaa sotkuista keittiötä enkä vaan kestä, et siivois sen töiden jälkeen klo 22.
Välittäminen toisesta sai ryhtymään toimeen.

Edellisenä päivänä mua kikatutti, kun mies sanoi, että hän aina siivoaa keittiötä tai pyyhkii pölyjä, kun minä olen poissa. Jos hän siivoaa minun läsnäollessani, muka ärähtelen et pitääkö hänen koko ajan siivota. Osin kyllä totta. Liikaa huseeraa. Mulle tulee morkkis.

Nyt mulla alkaa vapaa viikonoppu. Ihan yllättäin tämän hetkinen työ loppuu ja saan hengähtää. Aion omistaa iltani Netflixille. Salilla käyn myös joka ikinen päivä, koska ollut kiusallisen pitkä tauko. Eilinen kuntopyöräily 32 min ei ihan riitä kahden viikon liikunnaksi.
Nyt pakko tehdä kaikkea, mitä en ole ehtinyt aikoihin.

Tarjouduin Sutkautus-Elisalle vaatekaapin siivousavuksi. Käytäis kaikki läpi ja jätettäis kaappiin vain kivat ja sopivat.  Pitäis tehdä sama kotonakin. Jos alkais minimalistiksi. Olisi vaan kivoja vaatteita, jotka kaikki sopii yhteen.
Paitsi et sit kaikki vaatteet olis vaan niitä mustia. APUA!



torstai 17. marraskuuta 2016

Väriä ja vähän äkkiä!

Kun minuun tutustuu,on suuri riski joutua/päästä hoitamaan minun hoitolapsiani. Eilen sen kunnian sai (taas) säihkyvä Sutkautus-Elisa.
Aamulla ajoin Elisalle aamukahville ruotimaan ihmissuhteiden haasteita nykyaikana. Ovensuussa ehdin myös valittamaan aiheesta Miksi pukeudun koko ajan mustaan ja harmaaseen ja se ei kyllä käy, tarvitsen väriä etten kuihdu ja näytä kuolleelta.
Kyllä, mustaan pukeutuminen on aina muodissa ja tyylikkäät pukeutuvat ajattomasti mustaan eikä koskaan tule  huteja.
Ei kyllä toimi minulla tuo. Itse en osaa sanoa näytänkö tyylikkäältä (en), mutta minulle tämä musta on juuri nyt suojavaate. Ehkä joku muukin väri toimisi suojavaatteena, mutta kun ei kaupassa ole kivannäköisiä telttoja, missään minulle sopivassa värissä. Tän hetken muotivärit ruma viininpunainen ja rum vihreä, eivät minun kaappiini pääse. Ruma sinapinkeltainen saattaisi toimia, mutta kaikki sen väriset vaatteet ovat kittania neuleita.
Herättäkää minut, kun kauppoihin tulee ihania rentoja reiluja valkoisia neuleita. Oranssia. Pinkkiä. Jotain muuta kuin mustaa.

Kävin palaverissa. Siellä meitä oli viisi naista. Kaikilla oli päällä vain ja ainoastaan mustaa ja harmaata. Ei mitään muuta. Alkoi ahdistamaan.

Tänään on pakko valita väriä. Ja lakata kynnet oranssiksi.

Naurattaa ihan kauheasti. Juttelin äitini kanssa puhelimessa. Äiti kertoi ex-anoppini soittaneen. (Se mitä en tajua, on se, miksi ne soittelee nyt eron jälkeen, kun ei koskaan edeltävinä 17 vuotena. Kärsimys yhdistää?)

Tiivistelmä anopin jutuista: minä olen niin kiva ja iloinen ja puhelias, uusi miniä on tylsä ja väritön eikä edes laittaudu ja meikkaa ja on niin hiljainen ja niillä kahdella on varmaan todella tylsää kun kumpikaan ei puhu.

Kivahan se on että vertailussa voitan, mutta vähän kyllä käy sääliksi uutta miniää. Ja kyllä anoppiakin. Onhan se karua olla yksinäinen eikä ees miniät soittele.

Jk. Pitäisköhän mun vähän jakaa meikkivinkkejä :D


tiistai 15. marraskuuta 2016

Uutisia ja oivalluksen yrityksiä

Löysin tosi tosi kiinnostavan blogitekstin Marika Rosenborgilta. Tämän.

"Miksi eksymme parisuhteissamme, miksi koemme jääneemme loukkuun"? Niinpä miksi? Sekin kiinnostaa, miksi jotkut ovat loputtoman tyytyväisiä. Ketkä on ne, jotka ei jää loukkuun? Mikä niille on helpompaa?

Maria Hintikka livessä Kari Kiianmaa sanoi nuo samat kommentit, jotka kolahti ihan kunnolla. "Mikään ei muutu uudessakaan parisuhteessa, jos ei itse ole valmis muuttumaan".

Muuttuminen on älyttömän vaikeeta. Jos ette tienneet.
Harva se päivä huomaan toimivani, kuten en haluaisi. Möksähdän tyhjästä, yleensä vasta klo 21 jälkeen, on mies huomannut.
Syyllistynkin herkästi. Eilen ajoin muutamaan otteeseen kuskaamassa poikia ja mies sen aikaa vahtii mun hoitolapsia. Jotain vitsaili oman työn ja sitten vielä mun työn tekemisestä. Sanoin, että mun huumori ei riitä tohon. Kohta otan aina hoitolapset mukaan, kun jonnekin lähden, ettei vaan tule vaivaa mun asioista.
Vanha trauma!

Vaikka kuinka usein on sanottu, että pakettiin kuuluu TIETYSTI mun auttaminen, tämä yhteinen elämä, niin silti helposti pelkään toisen kyllästyvän tähän. Tähän säätöön.

Eilen tuli taas omat pojat ja olin hieman jännittänyt sitä. Hoitolapset vaihtuneet viime viikolla ja mietin miten nämä yhdistyy tähän laumaan, Suotta olin pelännyt. Kaikki oli ihan hyväntuulisia ja kukaan ei kiukunnut mistään.
On taas se aika, kun palvon poikiani.

Pojat, nuo joustavat olennot.

Ne ei ole negatiivisesti reagoineet edes tuoreimpaan uutiseen, UUTISEEN. Siis oikeaan uutiseen.

Muutama viikko sitten eksä soitti ja minua alkoi heti naurattaa. Eksä kysyi et mikä ihme mulle tuli. Kerroin katsoneeni Ex-onnellisia edellisenä päivänä ja he olivat tulleet minun mieleeni.
Nuori mimmi on vanhemman miehen kanssa uusioperheessä ja odottaa vauvaa. Kärsii entisistä lapsista ja vaimoista. Kiljui "halusin miehen ja vauvan, enkä tällaista sirkusta".

Tämän sanottua eksäni sanoi "hmm, neiti x on nyt raskaana". Onnittelin iloisesti ja kikatin päälle.

Mä niin en ole  kateellinen, mutta en vahingoniloinenkaan. Olen huvittunut ja "huolissani". Jopa kannustava ja osin pelottelen. "Sulla ei tule enää ikinä olemaan aikuisella iällä vastuutonta aikaa".
Eksä jakaa mulle nyksänsä kriisejä. Pelkää keskenmenoa ja koliikkia. Uusimpana rumaa koliikkivauvaa.
Eksä mulle " ei meidänkään lapset ole rumia". Meinasin sanoa, että mä olenkin paremman näköinen kuin nyksä. En sitten sanonut.

Uutisen jälkeen ihan pokkana kävin heidän ovellaan hakemassa keskimmäistä poikaa tavaroineen äitiviiikolle. Yleensä odotan parkkipaikalla, mutta nyt menin koputtamaan oveen ja odotin kiinnostuneena et kaivautuuko nyksä kolostaan esiin. Kyllä se kaivautui.  Onnittelin vauvan johdosta. Juteltiin raskausväsymyksestä.
Vasta kotimatkalla tajusin onnitelleeni ihan vilpittömästi.


Ihan muuta asiaa.

Iltapäivälehdessä viikon laihduttaja kertoi esimerkkipäivä laihdutusajaltaan.

Jos se laihtuminen tämän vaati, niin ei vois vähempää kiinnostaa laihuus. Elämästä nauttiminen voittaa!

Aamupala
  • Viili 1% 2 dl, marjoja 80 grammaa, kahvia tai teetä
  • Lounas
  • Kasviskeittoa 4 dl, rasvatonta maitoa tai piimää 2 dl
  • Gluteeniton karjalanpiirakka ja ohut kalkkunasiivu, tomaattia
  • Välipala (kaksi kertaa päivässä)
  • Omena tai muu vastaava 125 grammaa
  • Päivällinen
  • Kasvissoselaatikkoa 400 grammaa, rasvatonta maitoa tai piimää 2 dl
  • Gluteeniton ruisleipä ja ohut leikkele
  • Iltapala
  • 400 grammaa juuresraastetta, vettä sekä vihreää teetä


  • lauantai 12. marraskuuta 2016

    Uusioperheistä

    Tänään taas miettinyt uusioperhejuttuja.
    Ystäväni paasasi nyksänsä lapsista, joita "inhoaa"  ja nyksän eksästä, joka on paholainen. Koska olen niin epämustavalkoinen, niin mietin ääneen, et jospa tämä nyksäkin "inhoaa" kaverini lapsia, niin mitä sitten.
    Mullehan tämä on se juttu, joka vaikea. Tällä viikolla kun tuli taas uudet lapset ja elämä härdelliä, niin ääneen murehdin, että ihan varmasti rakkaus loppuu, kun mun mukana tulee TÄMÄ KAIKKI. Mies hymyili vain, että ei lopu rakkaus ikinä eikä etenkään lasten takia.  ( En ole varma että voisin sanoa samaa. Sikäli ymmärrän asiasta valittavaa ystävääni)
    Nyksän eksä-inhon tajuan, koska kuulostaa aika idiootilta, mutta sitten aloin miettiä sitäkin, että mä olen jollekin SE nyksän eksä.
    Et millainenkohan eksä mä olen?
    Tietysti luulen olevani fiksu ja ihana, mutta entä jos en olekaan. Että mikä mussa ehkä voisi ärsyttää?
     Mä pidän eksääni ehkä liikaa yhteyttä, mutta toki yleensä vaan lapsiin liittyvissä asioissa. Tällä viikolla kyllä yhtenä aamuna soitin eksälle, et älä tuu tätä reittiä töihin, täällä on ollu kolari ja älytön ruuhka. Eksä kiitti huomaavaisuudesta.  Mut jos nyksä oli vieressä, niin vituttiko sitä? Voiko ystävällisyys ärsyttää?

    Tässä joku viikko sitten pojat oli mulla, eli heillä oli lapseton viikko, mutta eksä kävi kolme tai neljä kertaa esikoisen kanssa lätkämatsissa.  Sanoin eksälle, et pitäiskö sun joskus olla kotonakin. Et olisko reilua.
    Muutamaa päivää myöhemmin eksä hämmentyneenä kysyi, et miksi mä siten edes sanoin, neuvoin. Nauroin, että älä toista omia virheitäs uudestaan. Ole joskus kotonakin. Eksää hieman huvitti, että neuvon parisuhdejutuissa.
     Mä vieläkin muistan, kuinka ajoittain saatoin olla lähes mustasukkainen siitä, kuinka pojat meni aina mun edelle. Siis onhan se hyväkin piirre, mutta...

    Paljonkohan tätä mimmiä nyppii se, että ne pojat tosiaan menee kaiken edelle?
    Tässä asiassa mä pääsen niin helpolla, koska miehen lapset on jo omillaan. Välillä jopa vähän harmittaa, että he ovat niin vähäisesti elämässä mukana.

    Mä en siis tiedä millainen kauhea äitipuoli mä saattaisin olla. Kun ei ole mahdollisuutta enää testata.

    Joulusta puhuttiin juuri. Pojat ovat joulun isällään. Pojille puhuin, että jos mun vanhemmilla on joulupuuro,kuten aina, niin he tulevat kyllä mukaan kuten aina.
    Keskimmäinen teini kysyi tulenko sitten mukaan. Mukaan minne? "Isän taloon". Sanoin, että ei, sinne en ole tulossa. Teini totesi, että joulu ei tunnu miltään, jos en ole siellä.
     Tää oli eka kerta kun sanottiin jotain tuollaista ja se tosiaan osui. Ja liikutti. Tuli vielä hieman yllättävästä osoitteestakin tuo kommentti.

    En ole joulua murehtinut, mutta nyt alkoi tuntua, ettei se ehkä ihan läpihuutojuttu ole, lapseton joulu. Me juhlimme sitten Tapaninpäivänä tällä porukalla. Tavallaanhan se pidentää joulua, mikä aika kiva juttukin.
    JA hei, mä en enää ikinä joudu viettämään joulua entisen anoppini kanssa, ja jos joku tuntuu lahjalta, niin se.

    Muksaa lauantai iltaa.

    Mulla ollut niin tylsä viikonloppu, että sain jopa laitettua viikon pyykit kaappeihin, ihan jotain tehdäkseni.

    perjantai 11. marraskuuta 2016

    M..kut saa naisia. Teiniviisaus!

    Miksi mä en ole koko viikkona saanut tehtyä mitään?
    Alkuviikon oli vapaa, mutta olin vaan kotona. Keskiviikkona alkoi työt, hyvin vilkkaat työt, ja vieläkään en saa mitään tehtyä. En edes lanseeraamaani kiireisen naisen tasajalkahyppyjumppaa.

    Mä olen istunut ja lukenut. Leivoin kyllä pullaa äsken, et onhan se jotain.
    Pullan syöminen ei edesauta vaatteihin mahtumista, mutta tämähän oli aihe, josta en enää saa puhua.

    Pakko kertoa juttu, joka nauratti muutamia, mutta suututti mun ystävää isosti. Puhun itsestäni luokattoman rumasti.
    Riitelin riitelyn tarpeessani teinini kanssa aiheesta saako hän mennä grillille syömään ranskalaisia, kun illalla syödään pitsaa. Keskustelussa sanoin itseäni läskiksi. ( ei näin)
     Kun poistuin huoneesta, teini sanoi miehelle, että kyllä lihavatkin saa tyttö tai poikaystävän. "Isä on lihava ja on saanut kaksi naista ja äiti on läski ja saanut kaksi miestä". (Mies sanoi ettei äiti ole läski)

    Me kaverin kanssa meinattiin tukehtua mokkapalaan, kun kuultiin tää juttu päivää myöhemmin. Kaverin kanssa lähinnä tikahduttiin tähän "kaksi miestä"-kommenttiin. KAKSI!
     Samaisen keskustelun aikana junnu jakeli teiniltä saamiaan faktoja. Jos on kiva ja kiltti saa ystäviä, jos on täys mulkku, niin saa naisia.
    Taas mua nauratti.
    (Junnu täsmensi käyttäneensä tuota rumaa sanaa siksi, kun veli oli sitä käyttänyt)

    Ulkona on pilkkopimeetä ja mua väsyttää ja ryydyttää. Odotan nukkumaanmenoaikaa. (Lasten) Vasta nyt katsoin kelloa. Viisi! Siis oikeesti. Jos olisin normi ihminen, niin lähtisin jotakuinkin vasta töistä just nyt. Onni etten oo normityyppi.
    Eilen aamulla ärsytti, kun muksut herätti mut 7.15. Mut hei, mun tarttee vaan nousta, ei lähteä minnekään. HAPPY!

    Jospa nyt kirjoitettuani tyhjänpäiväisyyksiä, laittaisin trikoot jalkaan ja vaikka keppijumppaisin niskasäryn poies.

    Jk. Me naisten kannessa Kirjailija Riku Korhonen puhuu vaimostaan Anna-Leena Härkösestä, ettei koskaan kyllästy sen juttuihin.
    Sanoin miehelle, et kunpa mustakin sanottais noin.  Mies hymyili ja sanoi etten ole yhtään kyllästyttävä. ( Kyl mä olen)

    Nauratti kun pari vuotta olen vaahdonnut kaikille tuosta pariskunnasta. Et noin ne fiksut aikuiset elää erillään vaikka ovat naimisissa. Et miksi kummassa pitäisi yhteen muuttaa. (Ja kärsiä)
    Vieläkin vähän nolottaa tämä oma yhteenmuutto.
    Onneksi kuulemma edelleen olen hyvin Independent woman! Aion pysyä sellaisena.

    tiistai 8. marraskuuta 2016

    Keskityn ihan muuhun

    kuin vaaleihin. Sen sanon vaan, että amerikan pressaksi valittu sketsihahmo on kauhistuttava.

    Istun aamukahvilla ja mietin,mitä söisin. Ruisleipää vai rahkaa. Karppaako kukaan enää? Mihin se villitys katosi. Vielä pari vuotta sitten ilmestyi  lehtiäkin karppaajille. Minne ne katos?
    Niin että, entä jos yrittäisikin taas karpata?

    Ensitreffit alttarilla loppui. Mä niin pidin siitä ohjelmasta tällä kaudella. Otin sen opetusohjelmana. Eilen mies  sivusilmällä katsoi ohjelmaa ja hieman tuhahteli. "No ei noikaan vielä kauaa ole ollut yhdessä...". Nauratti. Ne parit on ollu yhtä kauan yhdessä kuin me. Ehkä pari viikkoa pidempään itseasiassa. 

    Joku valmentajista sanoi, että joskus rakkaus soittaa ovikelloa. Me purskahdettiin nauruun. MÄ NIMENOMAAN soitin ovikelloa. (ja mies ihastui heti, kuten itsekin taas eilen totesi)

    Ensitreffipariskuntien Pekka ja Pätkä säälitti mua kauhean paljon. (Vähänkä muuten nauratti. Pekan mumina oli niin karseaa, että sen puhe tekstitettiin!!!)
    Ajatelkaa nyt. Ne ihastui toisiinsa jo alttarilla. Sitä pussailua ja onnen huumaa.... Tyypit on olleet onnensa kukkuloilla. "Kuinka voi käydä näin hyvä tuuri, että löytyi kumppani, johon tuntee vetoa näin paljon ja joka on näin ihana".
    JA PAM, sieltä sitten romahdettiin rytinällä. Todellisuus iski.
    Peräänkuulutan rauhallisempia alkuja. Ei sen tarvitse olla huikeaa huumaa alusta asti, että olisi oikeaa rakkautta. 
    Ensitreffipari Milla ja Kimmo oli asiasta loistava esimerkki. Niistä ei todellakaan ottanut selvää, kiinnostuuko ne toisistaan vai ei. Lopussa oli kuitenkin pari, joka tuntui tehneen järkiratkaisun, mutta jossa oli rutkasti tunnetta mukana. 
    Järki on parisuhteissa hyvi hyvin tärkeä asia.

    Ystäväni kanssa pohdittiin minun vauhdikasta sinkkuaikaani. Minähän en tapaillut yhtäkään miestö, jonka olisin voinut kuvitella minun arkeeni. Tai jota olisin halunnut nähdä viikkoa  putkeen. Vaikka on huumaakin ollut, niin arkea en ole voinut kuvitella.
     Sitten soitin sitä ovikelloa ja löysin tyyypin, jonka kanssa arki on helppoa. 

    (Mä en voi kyllästyä ihmettelemään miehen söpöjä tapoja. Se pyyhkii pölyjä, usein. Se illalla käy avaamassa sängyn eli ottaa päiväpeiton pois ja avaa peitot. Se siivoaa keittiötä intohimoisesti.  Se viikkaa torkkupeitot joka välissä kauniisti nojatuolin selkänojalle. Se jaksaa lumoutua ja kiiitellä sitä, että mä pesen pyykit.)

    Viime ajat olen katsellut Erilaisia perheitä ja Toisenlaisia äitejä. Siihen palaan ehkä huomenna.

    lauantai 5. marraskuuta 2016

    Eleganssia hakemassa... turhaan

    Mä rakastan mun uutta over size-neuletta, mutta tämän takapuolen omistajana, ei vaan ole ultra cool italialaiseen tyyliin.
    Toki, jos ei käyttäisi villasukkia farkkujen ja neuleen kanssa, onnistumismahdollisuudet olisi suuremmat.

    Mutta yritystä edes on. Eikö? ☺

    torstai 3. marraskuuta 2016

    Nelikymppinen deittailee

    Vaikka olenkin nettideittailun sun muun vakaa kannattaja, niin on se kyllä aikamoista elämää. Deittailu.
    Minäkin olen vuoden toitottanut ihmisille, et tuollahan noita on, miehiä, et siitä vaan toimintaa.
    Ei se ihan niin taida mennä. Se vaatii kauheasti aikaa ja viitseliäisyyttä. Spontaaniutta. Hulluutta. Vaikka jälkimmäisiä olisikin, niin esim.aika ja viitseliäisyys voi olla kortilla.

    Olen aitiopaikalta saanut seurata ystäväni Tinderöintiä. Neiti x on älyttömän hyvä kirjoittamaan. Kiva, fiksu ja sanavalmis. Hyvännäköinen. Jaksaa kirjoitella kaikki illat. Deiteillä hän käy paljon. Oikeastaan enemmän kuin paljon.
    Tällä viikolla hän lähti ex tempore keilailudeiteille (ja paljuun) sekä viinilasilliselle. Sillekin ihan ex tempore.
    Molemmilla treffeillä oli mukavaa. Ekat päättyi yhteisymmärryksessä siihen, ettei heistä tule paria. Toiset treffit oli kivat ja juttua riitti. Miehestä ei kuulu sanaakaan, eikä vastaa viesteihin. Kaverillani on tapana aina kysyä mikä fiilis jäi. Ei sen enempiä pommittaa.
    Takana on myös päivällisiä, jotka päättyy yökylään ja sopimus uusiksi ottamisesta. Ei ole kuulunut mitään sen jälkeen.
    Oli myös huippuhyvät treffit,joiden päätteeksi mies ehdotti samalle viikolle iltaa, jolloin tekisivät yhdessä ruokaa. Puoli h myöhemmin, mies laittaa viestin että on ristiriitaisissa tunnelmissa. Wtf?

    Nykyään kun kaverini viestii jonkun kanssa, nauraa heti kärkeen, että johonkin tämäkin kosahtaa.
    Meillä on jo suosikkilista:

    alkoholiongelma (ainakin kolmesti)
    bipolaari
    liian tuore ero
    liian kauan sinkkuna
    ristiriitaiset tunnelmat
    käsittelemätön ero
    liian vähän aikaa
    liian mustasukkainen

    Mitäs muita noita olikaan?

    Jotenkin tuntuu käsittämättömältä, että tämä samainen ystävä klikkas mun puolesta miestä, joka nyt täällä hengailee.

    Miten on mahdollista, että menen vailla odotuksia treffeille. Alan tapailemaan miestä, jonka suhteen en ole ahdistunut ja angstissa, että mihin tää kosahtaa. Kun ei tullut mieleen, että kosahtais.

    Tokihan tää voi kosahtaa, en mä sillä. (Realisti pitää olla)

    Onko tää tuuria? Kohtalo? Voiko se johtua sittenkin siitä, etten ollu haku päällä? Onko se ongelma, jos joku HALUAA suhteen. Ei nyt hinnalla millä hyvänsä, ei epätoivolla, mutta suurella halulla.

    Bestikseni kanssa juttelin. Hänellähän on myös yhtä tuore ja yhtä onnekkaan happy suhde, kuin mulla. Hänen siskonsa "kadehtii" tätä huimaa rakkautta. Ystäväni muistutti, että on elämässä paljon muutakin. Haasteita riittää, ei pelkkää auvoa.
    Sekin on hyvä muistutus. Kaikki rasittava sälä ei katoa, vaikka elämässä olisi "se oikea". Oikeasta huolimatta elämä voi olla ihan peestä välillä.

    Mutta mutta. On aika ristiriitaista seurata tuota deittailua läheltä. Katsoa kuin toinen on innokkaan toiveikas, ja nähdä kuin tulee romahdus ja masennus. Kunnes kierros alkaa alusta.
    (Muutaman kerran olen uteliaana kysynyt, kuinka hän onkin niin valmis kiinnostumaan niinkin monista miehistä. Sivusta seuraava tuntuu joskus, että lähes kuka tahansa kelpaisi. Tavallaan kadehdittavaa olla niin avoin. Kiinnostua niin helposti.)

    jk. Aika ällistyttävän moni mun deittailema on ottanut viime aikoina yhteyttä. Tämäkin ällistyttää. Jos olen jonkun nähnyt viimeksi huhti-tai toukokuussa, niin miksi ne yhtäkkiä ottaa yhteyttä?

    Tulee mieleen vanha trauma nuoruudesta. Mulle kerran soitti yksi kundi, jonka olin tavnnut pari vuotta aiemmin. Sanoi jotain tyyliin "tiesin että olet vapaa ja kotona". Tuntui pahalta, kun mietti, että kukaan ei voi kuvitella minun pariutuvan. Että olen aina vain kotona valmiina jos joku ottaa yhteyttä.
     Oi nuoruus ja ahdistus

    tiistai 1. marraskuuta 2016

    Raahauduin vastentahtoisesti

    Se on kuulkaa välillä vaikeaa olla näin valovoimainen ja ihana ihminen, että kaikkien kanssa ystävystyy. :D
    Pt:n  kanssa ystävystyminen aiheuttaa kauheaa morkkista, nyt kun on ollut urheilulakko ja massakausi. (Eilen kävin lenkillä, tänään salilla, ja silti tuntuu etten tee mitään. Kahden viikon tauko ei katoa päästä noin vain)
    Tänään raahauduin vastentahtoisesti salille ja heti kärkeen törmäsin peeteehen. Vaihdeltiin kuulumisia ja tunnustin että ollut tauolla. Hieman... Pt sanoi huomanneensa ja aikoneensa laittaa viestiä.
    Miettikää, se ei ole enää mun palkattu pt, mutta kantaa huolta.
    Kertoi myös että hänen poikansa usein kyselee milloin pääsee taas luokseni hoitoon. Olin kuulemma niin kiva.
    Katsokaa nyt. VALOVOIMAINEN! :D :D

    Ei kyl tunnu siltä. Tänään olen lähinnä inhonnut itseäni. Lihava ällö nainen.
    Marisin sitä aamupäivällä ja sain mieheltä lähes tappavia katseita. Joojoo, ei saa haukkua itseään.

    Mut oikeasti tää paisuminen ketuttaa mua. Ja kyllä. Suurin syy lihomiseen on mies. Ennen söin säännöllisesti ja lähinnä salaatteja. Nyt syön miehen kanssa iltaruoan usein tosi myöhään ja meidän iltaruoka ei ole salaattia. Jos mies söis kuten minä, niin olisi olematon, mutta jos minä syön kuten hän, olen kohta 120-kiloinen läski.
    Jotain kehitystä toki. En epäile muuttuvani sen myötä epärakastettavaksi, mutta kun mua niin ärsyttää tää lihominen!
    Mut miten voi laihduttaa, jos toinen syö vieressä jotain makkaraperunoita tai mozzarellatikkuja yms.
    Huokaus!

    Tänään itseinhossani keksin kiireisen ihmisen jumpan. Pari kertaa tunnissa hyppelen tasajalkaa ylös alas. Lapsia se naurattaa. Itseasiassa muakin.

    Muuten päivä on taas sujunut autokuskin hommissa. Lasten kuskausten lisäksi vein miehen töihin ja kohta se pitäis hakeakin. Sitten illan paras hetki. Ensitreffit alttarilla, tuo opetusohjelmien äiti.