tiistai 6. elokuuta 2013

Armosta ja viikunahillosta. Ja punnerruksista.

Minulla olisi paljonkin sanottavaa monesta asiasta.

Koska aivot uniset aamupäivän taisteluiden jäljiltä, siteeraan Trendiä:

Jokatoinen julkkisnainen julistaa osaavansa vihdoin olla itselleen armollinen.
On periaatteessa ihanaa, että on muodikasta olla vaatimatta itseltään mahdottomia. Harmi vain, että armollisuudesta on tullut vain yksi vaatimus lisää.
Kyllä naiset edelleenkin haluavat menestyä töissä, onnistua äiteinä ja näyttää kauniilta, mutta nyt vain kuuluu näytellä, ettei kiinnosta. Se tekee elämästä tuplasti vaikeampaa, sillä yritä olla yhtä aikaa itsensä hemmottelija ja Kate Mossin mitoissa.

Siis niin mainiota!

Itsensä hemmottelusta pääsen siihen ulkoiluuni rakkaan ihanan ystävän kanssa. Siellä syötiin hyvin ja juotiin skumppaa ja suunniteltiin jälleen uutta tervettä elämää hyvän syömisen ja urheilun parissa. Todella kunnianhimoisia, mutta ystävällisiä suunnitelmia. Mutta hmm...olemme vaiheessa. Miten se on aina niin hankalaa aloittaa uutta. Jopa sellaista uutta, jota oikeasti haluaa.
 Päätin kuitenkin aloittaa vauvanaskelin. Muutan joitakin asioita paremmiksi. Kun se sujuu, teen lisää muutoksia.

Ensimmäinen muutos on proteiinin lisääminen. Mä syön liian vähän sekä ylipäätään kuulemma, mutta erityisesti liian vähän protskuja. Nyt keskittymällä keskityn siihen. Aamulla kananmunaa leivän päällä. Päivällä turkkilaista jugua sillä iiiihanalla viikunahillolla ja chian siemenillä. (Eka voimaruokani ne chian siemenet!!!!!)

Pyhä lupaukseni itselleni, sekä ravintogurulleni on se, et jos vaikka aionkin vetää jotain moskamättöä illalla, lue sipsejä, niin ennen sitä syön proteiineja vaikka pakolla. Ei, ei pakolla. Kunhan vain syön. Vaikka juustoa juustolla. Tai juustoa viikunahillolla.

Ostin myös laatikollisen pensasmustikoita. Niitä nappailen ohikulkiessani. Ja jugun ja viikunahillon kanssa. (mainitsinko jo, että jopa fetasalaatin kanssa se viikunahillo on ihanaa. Ja focaccian päällä.)

Näin. Tässä siis mun baby stepit. Ei paniikkia eikä hysteriaa. Vain hieman laatua. Tai ehkä ennemminkin keskittymistä.

Pinterestissäkin pyörin. Nappasin sieltä itselleni 30 päivän punnerrushaasteen ja vatsalihashaasteen. Punnerrushaasteessa tehdään ekat päivät 5 punnerrusta. Ja sit 7. Ja lopulta muistaakseni 40.
 Hauskan vastakohta on taas se vatsalihasjuttu. Luin hätäisesti sen alkua, kun nappasin sen itselleni. Painoin mieleeni, että ekana päivänä 30 istumaannousua. Järkytyin, kun se sattui mua palleaan. Niin paljon kuin ajoittain kävin Rvp jumpassa, niin luulis et 30 ei ole mitään. No, tokana päivänä tein 36 istumaannousua. En jaksanut tarkistaa määrää ja ajattelin sen riittävän. Tänään tarkistin kolmannen päivän Käskyn. Meinasin pyörtyä, kun luin paljon se olis pitänyt olla tokana päivänä. 75!!! Kun siis se kolkytkin sattui. Olen jo pulassa. Kolmas päivä menossa ja olen jo velkaa tokasta päivästä. Ihan varppina jostain tulee joku poliisi ja huutaa et olen huijari. Miten mä tän korvaan? Aloitanko alusta. 30, 75, 125.... ARGH!

Paljon kivempi se punnerrushaaste. Hirveän kiltti ja ymmärtäväinen. Älkää sanoko, et liian helppo.

Muistutanko jotain mukavuudenhalustani?

5 kommenttia:

Rva Kepponen kirjoitti...

Olin aikeissa kirjoittaa tänään tästä itsensä rakastamisesta ja itselleen armollisena olemisesta. En oikein jaksa uskoa kumpaakaan. Minusta konseptina on lähes käsittämätön se, että alkaisin rakastamaan puutteitani. What?

Mä oon tällainen viime tingan ihminen, mikä aiheuttaa usein käytännön ongelmia - Mä rakastan sitä!

Mulla on roikkuva vatsa - mutta mä rakastan sitä.

Mitä tuubaa sanon minä. Minulle itseni hyväksynnässä, on tärkein läksy ollut itseni sietäminen ja huomion kiinnittäminen johonkin muuhun. Siedän huonot puoleni, minun ei tarvitse rakastaa eikä armahtaa niitä. Minun pitää elää niiden kanssa ja kiinnittää huomioni johonkin muuhun. Ihan samalla lailla joudun toimimaan muidenkin perheenjäsenten ja läheisten kanssa. Kas, kummaa hekään eivät ole täydellisiä.

P kirjoitti...

Hyvin sanottu Kepponen :) Sietäminen on hyvä termi. Joskus hyvänä päivänä voi jopa pitää puutteitaan persoonallisina piirteinä.
Mut kun alkaa miettiä, niin miten sitä oikein jaksaa ajoittain itseään. Ja miten kummassa TOISIA? JOs siis oikein keskittyy ajattelemaan, niin miten kamalaa on elää toisten kanssa :)

Taru kirjoitti...

Mun mielestä mikään ei ole niin vaikeaa, kuin olla armollinen itseään kohtaan.

Hassuinta on se, että annamme helpommin anteeksi toisillemme asioita, joista jäämme soimaamaan suotta itseämme.

Baby steps -tässäkin asiassa.

Kuntokuurisi kuullostaa ihan mainiolta! MÄ oon lisännyt veden juontia - alku sekin!

Fredrika Johnson kirjoitti...

Ihanaa, "mä olen velkaa punnerruksia"...Kuulostaa aivan mun kunto-, dieetti- tai elämänparannus-kampanjoilta, joissa aloitan täysillä ja jo kolmantena päivänä olen velkaa tai ihan vähän jäljessä. Tsemppiä P, sä olet ihana jo nyt :)

P kirjoitti...

Fredrika, sait mut kikattaan. Velkaa punnerruksia, joo :)
KIITOS!