keskiviikko 24. elokuuta 2016

Säälittävä olento (Minä)

On kyllä jännää, miten paljon "traumoja" multa löytyykään sisältä. Löytyy nyt, kun asiat on hyvin. 
Vanhat ajatukset siitä, kuinka kukaan ei haluaisi olla mun kanssa, kun mukana tulee kolme poikaa. Kuinka kukaan jaksaisi laumaa vapaaehtoisesti, mun vuoksi. Myös se ajatus, että  miten osaisi elää sellaisen kanssa, joka ei ole lapsiini yhtä rakastunut.

Kaikki on mennyt hyvin, mutta noita mietin.

Tänään istuttiin sohvalla aamulla ja minä ALOIN ITKEMÄÄN. Mies kysyi mikä tuli. Siinä sopertelen, etten osaa olla parisuhteessa, koska en tiedä miten parisuhteessa ollaan ja mitä siinä tehdään YHDESSÄ. Olen niin tottunut elämään, jossa kaikki tekee omiaan ja kukaan ei ole yhdessä tekemässä mitään, eikä varsinkaan puhumassa. 

Jännä miten kaikki nuo ajatukset pyrkii pintaan, nyt kun niihin ei ole varsinaisesti aihetta.  Hienosti olemme eläneet ja olleet. On arkea ja on juhlaa.
Mutta mutta... hurjan mielelläni minä edelleenkin vain istuisin ja lukisin, enkä osaa ajatella haluaisiko joku tehdä kanssani jotain ja varsinkin jutella.

Teenköhän kriisejä turhasta?

Mies lupasi, että teemme ja tulemme tekemään asioita yhdessä ja arki ei tapa niin, että se halu katoaa minnekään.
Saan aikaa tutustua itseeni jotta keksin, mitä haluan.

Olen selvästi tullut parisuhderiippumattomaksi, koska tämä on minulle oikeasti näköjään aika hankalaa.

Yllättävää on myös se, miten outoa on, että toinen tekee kotitöitä niin paljon, että tuntuu ettei minulle jää mitään. Ikinä ei ole keittiö ollut näin siisti, jatkuvasti. Ei ole miinuspuoli tämä. Tästä hyvästä pesen pyykit enemmän kuin mielelläni. 

Hohdokasta on elämääni tulleet bonuslapset.
Viikonloppuna juhlittiin tupareita, joihin tämä nuorisokatraskin saapui. Ihania tyyppejä. Kerrassaan.
Erityinen suosikkini on nuorin, melkein 16v tyttö. Meillä synkkaa oikeasti. Yöllä käytiin kahdestaan saunassa, hänen toiveestaan (Jos teini haluaa saunaan vieraan naisen kanssa, niin mentävähän se on halusi tai ei). Juteltiin paljon poikajuttuja, hänen aloitteestaan jopa.
Aamulla lakkailtiin kynsiä ja sain asiaankuuluvaa ihailua järjettömästä kynsilakkamäärästäni. VIHDOINKIN joku ymmärtää!!!

Olin ystäväni kanssa lähdössä Korson aseman (blogi ja nettikauppa) järjestämään tapahtumaan ja sinnekin teini halusi lähteä mukaamme.
Mulla on teinityttö! Mulla! Vähänkö siistiä. Etenkin se, ettei kasvatusvastuu ole minulla ja en ole omia traumojani häneen pystynyt siirtämään :D

Että joo, olen tallessa ja elämä on mennyt etiäpäin kovaa vauhtia.

Päätin lopettaa laihduttamisen. Joku härö minussa on ja en laihdu, joten lopetin sen lajin.
Edelleenkin urheilen ja näen Pt:täni, mutta se laihtuuko jalat ja tippuuko paino on ihan se ja sama.
Pyrin syömään hyvin, mutta myönnän syöväni liian usein esim. brie-pekonileipiä. Onko sillä väliä? Ei.

jk. Kertokaa omista traumoistanne.