torstai 31. heinäkuuta 2014

Salaperäinen nainen

Luin todella syvällisen analyysin-not-siitä mistä miehet pitävät.
Salaperäisistä naisista, jotka tekevät salperäisiä asioita, eivät tavallisista järkevistä naisista, jotka katsovat liian paljon televisiota ja käyttävät normaalinnäköisiä vaatteita.

Alanpa todella salaperäiseksi. Mies soittaa matkoilta:
M: Miten menee?
Minä: Nooo...
M: Mitä oot tehnyt?
Minä: Juttuja, kaikenlaista
M:Ootteko nähneet ketään?
Minä: Ehkä ollaan, ehkä ei
M:Mitä söitte tänään, haitteko pitsat?
Minä: Senpä sä haluaisit tietää....
Moi nyt, mun täytyy lopettaa, on korsetin nyöritys pahasti kesken, täytyy varmaan hakea naapuri apuun.

Kyllä, tosi kiinnostavan salaperäiseksi on ryhdyttävä. Valloitan mieheni uudestaan. Ei edes tajua mikä iski.

Mutta hellän hintelästi aion iskeä. Sain ruokavalioni vihdoin takaisin asialliseksi, mutta herkulliseksi. Melkein kaksi kiloa laihtunut tällä viikolla. Siitä se hintelyys.
En kestä, että  törmäisin johonkuhun pahanilkiseen, joka pääsisi hehkuttamaan, että "etpäs näemmä pitänytkään kilojasi poissa kaikesta uhoamisesta huolimatta".

Eilen junnu sai illalla hurjan urheilupuuskan. Teki hauiksia ja kyykkyjä painot kädessä, punnersi, teki lankkua, hirmuisesti istumaannousuja ja punnerruksia. Lapsi on 7v, mutta annoin tehdä,  vaikka ei kai noin pienet sais painoja käyttääkään.
 Aikani katsoin vierestä, mutta pakko se oli itsekin sit treenata. Tais olla eka "treeni" tässä kuussa. Mutta kivaa se oli.

(Täytyykin miehelle salaperäisenä vihjailla, mun upean näköisestä uudesta peeteestä, joka kotona mua treenauttaa.)

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Laiska laiskempi...

Mies fillaroi eilen kolmen tunnin lenkin. Kun tuli kotiin, naureskeli, että taas sä katsot Teho-osastoa. Ärähdin, että olen sun mielestä varmaan laiska luuseripaska jne. Mies nauroi, että "taidat projisoida nyt omia tunteitas mulle". No älä!
Olen laiska laiskempi laiskin. En tällä helteellä tee mitään. Ja sitten toisekseen, jos mies fillaroi kolme h ja kotona on neljä lasta, niin mihin mä voisin mennä? Mutta totta puhuakseni, vaikka mies olisi kotona, mä en fillarois kolmea tuntia kuitenkaan.
 Eilen taas tajusin, että meen aikaisin nukkumaan kun on tylsää. Mies katsoi tyhmää leffaa, mun kirja loppui, isot pojat kikatti omissa huoneissaan luurit päässä tyhmiä videoita katsoen, mä totesin taas, että yhtä hyvin voin nukkua. Optimistisena ajattelin herääväni aamulla aikaisin ja meneväni lenkille. Heräsin päänsärkyisenä juuri ennen kuin mies lähti töihin.  Se siitä lenkistä. Illalla uusi yritys.

Jospa vaikka aloittaisin sen pyöräilyn.

Olen ollut tosi tyytyväinen tähän kesään, mutta se kaivelee, että mun liikunta on koko ajan vähentynyt ja vähentynyt. Mä voin paremmin kun liikun. Nää helteet sotki kaiken mun kohdalla. Ja ennen sitä ystävän muutto. No, se ei kokonaan, opin yksinkin liikkumaan, mutta helteet. Ja miehen työmatkat tietty.

Naurattanut on yksi asia. Miehen loma. Vietti kaksi viikkoa lomaa, piti olla kolme. Lupasi yhden viikon lomailla heinäkuussa. Sitten muuttui muotoon "en mä KOKO viikkoa luvannut". Lopulta lomaa oli yksi päivä.
Seuraavaksi luvattiin lomailla heinä-elokuun vaihteessa. NO se toteutuu. Kaksi päivää. Ai että hiemanko jää lomia tulevaisuuteen....
On se lykky, et mä olen kotona ja mulle on ihan sama milloin mies on kotona tai töissä.


maanantai 28. heinäkuuta 2014

Tyhjä pesänen tai liian täysi

Ihana viikonloppu takana. Juu, ensin hieman ryvin itsesäälissä, mutta sitten nautin suuresti superpitkästä teho-osasto maratonista lämpimien voileipien kera. Oli ihanaa.
Sunnuntaina pesin ja silitin lasten uusia verhoja ja ripustelin niitä. Ex tempore soitin siskolle, että josko hakisin hänet ja mentäis Kodin ykköseen hieman pistäytymään.
Pistäytymisen ja löytöjen tekemisen jälkeen mentiin lounaalle ja hieman muille kaupoille. Kauhistuttavaa, mutta tein löytöjä. Bling bling ballerinoja. Mikä mua vaivaa, oikeesti?

Löytyi keino, millä mutkin saa siivoamaan. Shoppailee ja sen myötä innostuu järjestelemään ja siivoamaan. (Eli jos mä kävisin asuntomessuilla, niin saattaisin saada remppakuumeen. Onneksi en mene)

Vaikka olen tätä lomaa suuresti rakastanut niin salaa jo odotan koulujen alkua. Noi isommat pojat tarvitsee jo hieman muutakin sisältöä elämäänsä mun mielestä. Eilisenkin ne vaan hengas kotona. Haloo, ne on lapsia, eikö niiden kuuluis tehdä jotain. Mun ei tartte, mä saan jo nauttia hengailusta :D
 Naurattaa hieman, kun ennenvanhaan välillä ahisti ison katraan kanssa tehdä kaikkea ja nyt ahistaa, kun ison katraan kanssa ei tehdä enää mitään. Miten se on mahdollista, et ketään ei enää kiinnosta mikään sama tekeminen? Linnanmäkeä lukuunottamatta.
Eilen tota hetken murehdin, mutta sitten päätin olla tyytyväinen. Eiköhän se riitä, että kaikki tekee mistä tykkää? Ja sekin, että meiltä tavallinen arki sujuu mallikkaasti ja viihtyen. Olishan se nyt kamalaa, jos vaan lomilla meillä olis kivaa, mikä tuntuu joillakin olevan sitä todellisuutta. Arjessa riidellään, mutta lomilla viihdytään.

Olen siis onnekas. Ehkä mulla on vain ajoittainen etukäteis tyhjän pesän syndrooma? Että iik, missä ne kaikki on?

Jotenkin rakastan tätä vaihetta kauheasti. On yläkouluun menevä mainio fiksu poika, vitoselle menevä hassun fiksu esiteini, joka haaveilee videoiden tekemisestä englanninkielisellä kommentoinnilla ja iloinen itsenäistyvä junnu. Niin mainio katras. (Sitäkin angstia olen potenut kun esiteini ei halua tehdä mitään, mihin ei liity kone ja tai cokacola. Eilen havahduin. Oliskohan tullut äitiinsä. Mä jo lapsena halusin vain lukea tai olla kavereiden kanssa. Aikuisena haluan lukea ja olla kavereiden kanssa kahvia juomassa (viiniäpä)
Tuliko musta siis huono ihminen?

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Mä en tahdo syödä muumilautaselta

Miksi jotkut naiset kuvittelee olevansa pyhimyksestä seuraavia ihan vain siksi, että ovat äitejä?

Mulla oli suuret odotukset tälle viikonlopulle, jolloin olen semivapaa. Kaikki haaveet karisi, kun en saa ketään lähellä asuvaa kaveria leikkiseuraksi. (Ja nimeltä mainitsematon Elisa potee krapulaa, eikä jaksa ottaa vastaan)  Tämän johdosta vaivuin suureen synkkyyteen ja epätoivoon.
 Oikein nautin tästä traagisesta rypemisestä. Listaan asioita, joita en halua tehdä.

En halua asuntomessuille
En halua karavaanariksi
En halua juosta maratonia enkä harrastaa vaellusta
En halua pestä enkä maalata aitaa
En halua tehdä remonttia
En halua rakentaa taloa
En halua neljättä lasta
En halua opiskelemaan
En halua kesämökkiä
En halua harrastaa agilityä
En halua alennusmyynteihin
En halua oikeastaan mitään muuta kuin istua keittiössä lukemassa, mihin olenkin viime vuoteni tehokkaasti käyttänyt. Matkoillakin kaipaan keittiötä. Oikeesti.
 (Oikeasti haluan monia asioita ja kovin kovin paljon tykkään monista asioista mukaan lukien elämäni ja erityisen paljon tykkään ystävistäni. )

 Ainiin, miehelle huokasin "miksi olen näin tylsä" johon mies vastas että älä sitten ole. "AHAA; mä siis olen susta tylsä?" (Mies ei lähtenyt mukaan tähän keskusteluun. Olenko muistanut sanoa, et mm. siksi mies on niin rakas.)
Olen taas sitä mieltä, että elämä menee mun kohdalla hukkaan samalla tavoin kuin nuoruus menee nuorien kohdalla hukkaan.

Miehelle aloin suunnitella parempaa vaimoa. Tähän tulokseen tulin: Korkeasti koulutettu, vaellusta ja triathlonia harrastava, rakastaa historiallisia kirjoja. Mitäköhän muuta?
Miestä nauratti mun suunnitelma tosi paljon. Nauroi myös sitä, et musta tulee ihan junnun kaltainen, kun mulla ei ole kaveria. Maailma pilalla.

Mut mitäs on ollut maailman hauskin kesä, jossa on ollut paljon kivoja tapahtumia (paitsi ystävän pois muutto) ja "kohtaamisia" ja hauskassa seurassa nautittuja viinilasillisia. En niin millään kestä tyhjää viikonloppua :D

Eilen kävin Kodin ykkösessä verhoja etsimässä lapselle. Ostin verhot kaikille kolmelle, minkä johdosta päätin järkätä keskimmäisen huoneen uusiksi. Esikoinen sai huonekateuskohtauksen ja piti senkin huone uusia. Huomenna siirryn junnun kammioon sisustaan. Puuska!

Olen alkanut vakavasti lihomaan. Katkeraa kuulkaas. Osasyy varmaan tämä helle, kun en laihdu vaikka yritän. Ja sitten tuskastun ja syön herkkuja. Kiikkuu kaakkuu...

Eilen kiikuin minä. Istuin pari tuntia Teho-osastoa katsomassa dvd:ltä ja siemailin viiniä. Kun menin nukkumaan askel heitteli metrin sinne ja toisen tänne. Pelottavaa. Helteellä ei saa vaan istua ja juoda.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Rehellinen palaute


Mä olen ihminen, joka ei pidä rehellisestä palautteesta. Siis itseään kohtaan. Poikkeuksena sellainen hyväntahtoinen toteaminen ystäviltä, jotka tykkäävät minusta ja hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.
 Tänään sain hyväntahtoista palautetta. Sen antaja ei varmaan itse tajunnut antavansa palautetta, kylläkään.

Marisin keskimmäisestä.  Kuin se on ajanut mut taas hulluksi marinallaan ja huokailullaan ja ja ja. (Ja huom, marisija on mökillä kuudetta päivää, ilman mua)
Ystävä totesi: teillä on niin paljon yhteisiä luonteenpiirteitä, että varmaan sen takia on välillä vaikea tulla toimeen.

Niin. Niin se kai on.

Mieskin tässä yksi päivä rauhoitteli mua, kun ITKIN keskimmäisen yöllisiä tekstiviestejä; "kun se nyt kuitenkin on yhtä dramaattinen kuin sinä, niin mikset sä ymmärrä sen dramaattisuutta".
 No siksi. Samasta syystä kuin en kestä muiden pahantuulisuutta. Mä itse tiedän mikä vaivaa ja mitä ajattelen, muista en tiedä.
Itse tiedän etten ole hyppäämässä junan alle, muista en voi olla varma.

Kun nyt luonteesta puhutaan, niin puhutaan tästäkin hauskasta palautteesta. Tämä uusi kaveri, joka mut jo perheen nuorimmaksi lapseksi epäili, sanoo mun olevan ihan italialainen.  Ja se tietää italialaisuudesta, kun oma mies on sisilialainen.
Pariin otteeseen siitä mainitsi jo aiemmin, mutta perjantaina olimme hänen ja miehensä kanssa terassilla ja siellä  jotain selitin ja kaveri purskahti nauruun ja sanoi miehelleen "kato nyt, eikö se ole ihan italiainen". Ja totes mulle koko viikon puhuneensa miehelleen vähän väliä, että olen niin italialainen että.

Mä olen siis syntynyt väärään maahan. Mua ymmärrettäis varmaan muualla paremmin. No ei, mulla on lähellä kasoittain ihmisiä, jotka ymmärtää mua ehkä paremmin kuin minä itse. Ja jotka useimmiten kestää mua.

Mutta nyt on pakko vaahdota siitä, kuin ihana viikonloppu mulla oli. Lapset lähti ex tempore mun vanhempien kanssa mökille (eka ja vika kerta, veikkaan) ja minä jäin miehen kanssa kahden kotiin. OLI NIIN IHANAA.
Perjantaina fillaroitiin terassille, jossa sitten nää uudet kaveritkin tavattiin. Oli hauskaa. Lauantaina nukuttiin pitkään eikä tehty mitään hyödyllistä. Iltapäivällä kaveri soitti pitävänsä bileet, tervetuloa. Meitä oli viisi pariskuntaa kaverin pihalla syömässä ja juomassa ja juttelemassa ja oli mahtava ilta.
 Sunnuntaina nukuttiin taas pitkään eikä vieläkään tehty mitään hyödyllistä. Iltapäivällä pyöräiltiin suosikkikahvilaan juustokakulle.
Ihan täydellistä.

Eilisen nukuin. En millään pysynyt hereillä. Onneksi en joka viikonloppu biletä kahta päivää. Vaikka oishan se aika kivaa...

torstai 10. heinäkuuta 2014

Syntymäjärjestyksestä

Mua on viikon vaivannut keskustelu, joka käytiin kaverin ja uuden kaverin kanssa. Uusi kaveri kysyi, ollaanko me missä kohtaa sisarusjärjestystä. Mulle jatkoi heti perään, et "sä olet ainakin perheen nuorin". Kun sanoin olevani esikoinen, kaveri sanoi "mut kun olen ihan varma että olet nuorin".
 Vanhaa kaveria nauratti ja se sanoi et "on toi vanhin, ihan kunnolla vanhin, mutta se on aloittanut elämänsä vasta aikuisena". Hyvä analyysi.
Me itseasiassa kaikki kolme ollaan esikoisia ja ihan erilaisia. Vanha kaveri on ihana, hillitty ja hallittu, mutta sellaisella särmällä kivalla tavalla, ei missään tapauksessa tylsällä. Nuorena kaveri on ollut kuulemma ihan karmea. Siis hirviöteini, joka karkaili ja teki kaikkea kamalaa. Mä taas olen ollut tosi kiltti ja kunnollinen. Ja koska olin niin kunnollinen ja vastuuntuntoinen, lopetin fiksuuteni kotoa muuton jälkeen. Mä jotakuinkin synnyin uudestaan. Olin niin kauan ollut kiltti, etten enää kestänyt varmaankaan. En tiedä.
Mutta totta, mä varmaan vaikutan pikkusiskolta ja lelliprinsessalta. Sitä nyt kukaan ei sanonut, minä vaan. En tajua mistä se on tullut. Siitä asiasta en oikeastaan ole kovin ylpeä. Mun rakas pikkusisko on aina mun pikkusisko, mutta jo 16 veenä naurettiin et usein meillä molemmilla oli se tunne, että hän on mun isosisko. Ja hmmm, mä olen 8,5 vuotta vanhempi.
 Olen huolehtija ja huolenpitäjä, mutta jostain syystä musta on ihan kivaa ja oikeutettua, et mua kohdellaan prinsessana, jota pitää hoivata. Tai jotain sinne suuntaan. Kamalaa ja noloa.
 Mutsille ei tulis mieleenkään mennä siskolle siivoamaan, mutta meille kyllä. Aah, kauheeta. Ja ihanaa.
Mieskin antaa mun olla tällänen kakara eikä vaadi muuksi muuttumaan. Ja olenhan mä siis kunnollinen ja vastuuntuntoinen kuitenkin.

Mutta kun aina välillä tulee mietittyä millaisia omista lapsista tulee aikuisena, niin ei ilmeisesti ainakaan sellaisia kuin ne on nyt. Todennäköisesti itsensä vastakohtia???

Niille pitäisi varmaan antaa kunnolla tilaa, ettei ainakaan kapinamielessä kunnollisuuttaan pilaa aikuiskapinalla?

Moni ihmettelee meidän eskoista, joka on sovittelijaluonne. Yleensä kun keskimmäiset on sellaisia. Voisko selitys olla se, minkä joskus luin lehdestä. Jutussa puhuttiin, että aina kun perheeseen syntyy uusi lapsi, niin sille tulee se persoonallisuus, mikä perheeseen mahtuu. Meillä se vois mennä siis niin, että kun keskimmäinen oli tilaavievä vauvasta asti, niin esikoinen (1,4v) sen sijaan sai kehittää itselleen leppoisan sovittelijan luonteen. :D

Mutta nyt on suuri ihme mun elämässä. Isot pojat lähti äsken mökille, huomenna lähtee kuopus ja hoitolapsikin lomille, niin minä ja mies jäämme kahden. Kahdestaan kotona koko viikonloppu!!! Eka kerta ikinä. Oikeasti.
Mua hieman jännittää, arvasitte varmaan. Säälittävää.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Pikkuasioista

Voi antakaa mun kaikki taas kestää. Keskimmäinen harmittelee, kun hänen bestiksensä ei voi olla hänen kanssaan nyt päivällä. Kymmenenvuotiaan pojan pitää olla kotona vahtimassa koiranpentua ja yläasteelle menevää isoveljeä. Et veli muistaa piikittää insuliinit sun muuta. Ja tämä perhe on sellainen, et heille ei saa tulla ketään kavereita jos vanhemmat on poissa. Hauskaa kesää ja elämää heille vaan.
Olen niin niin niin kiitollinen, et mun pojat on niin täyspäisiä, että meille saa tulla porukkaa vaikken olisi kotona. Itseasiassa eilen meille tuli junnun viisi kaveria (viidennen kohdalla junnun jo kysyi pitääkö kaikkien olla meillä) ja mä lähdin kotoa karkuun. En siis jäänyt vahtimaan. (Esikoinen osaa vahtia, jos tarvetta tulee, mutta kuten sanottua, mun lapset on täyspäisiä)

Toi perhe on kyllä niin outo. Jotkut varmaan muistaakin mun kirjoittaneen rouva H:sta ja hänen kolmesta pojastaan. (Rouva H:n statukset: Suukoteltu lapset uneen ja nyt kullan kainaloon sohvalle. OKSENNUS)

Puuh, en anna itseni ärtyä tällaisista pikkujutuista. Ei kuulu mulle. (Kohta mun käsketään pysyä poissa naamakirjasta)

Miehellä piti olla tämä viikko lomaa. Äsken lähti töihin. "En ole sanonut että koko viikon pystyn lomaileen".
Mun ei pitäisi välittää tästäkään. Ei meillä suunnitelmia ollut. Silti joskus harmittaa se, ettei elämää pysty suunnittelemaan. Eilen kävi selväksi sekin, että vaikka miehen ulkomaankomennus päättyi, niin ei se elämä taida ennustettavaksi vieläkään muuttua. Mies on kotona kun on, ehkä :D
 Onneksi olen itsenäinen, onneksi olen itsenäinen... (Tää on varmaan se syy niin sydän sydän statuksiin, ihmiset hokee itselleen mantraa et uskois itsekin elämänsä täydellisyyteen.)

Monikin kaveri eilen puhui tästä jutusta. Oletettavaa on, että ihmiset rakastaa miestään ja lapsiaan, mutta MIKÄ saa ihmisen kertomaan siitä statuksissaan vähän väliä?
En missään tapauksessa välitä siitä, että sellaista sanoo joskus, mutta että viikottain???

Mulla on maailman kivoin viikonloppu takana, näettekö et nyt kehitän jotain kummaa ärsyyntymistä pikkuasioihin.
Aamulla pesin saunan. Oisko tää vaikka pms?

Sekin ottaa rankasti päähän, että mun paino kohoaa 1,5 kilon päivävauhtia.. Wtf? Todellakin pidän tänään päivän, jossa en syö edes puolikasta karkkia tai edes suolanmurua. En tajua mikä nyt painoa nostaa.
Mun ateriat on aina oikeaoppisia, mutta iltaisin saattaa mennä herkkua, MUTTA ei mun paino ole kuukausiin tällaista tehnyt. Helle?

Kai se on alettava ihan neuroottiseksi, uuh. (Ei, en voi relata.)

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Oleelliset kysymykset

Takana loistavat kaksi päivää. Olen ollut kuin varsa kesälaitumella tai joku muu klisee. Perjantaiaamuna vein "työn" lomille ja sen jälkeen olen keskittynyt omaan kivaan. Kävi niin ihanasti, että junnu löysi taas uuden kaverin ja nyt on 12 tuntia päivässä kaverin ja muiden kylän lasten kanssa liesussa. Minä siis todella vapaa.
Olen kävellyt pitkiä lenkkejä, tavannut kavereita, käynyt kahviloissa kavereiden kanssa. Kävipä yksi ystävä tekemässä mulle bling bling kynnetkin.
Eilinen oli kuitenkin paras. Ensin viiden kilsan kävely, pitkä aamiainen, kauppareissu ja sitten ystävälle (K) kahville. Muka käymään. Juotiin kahvia ja lasi skumppaa. Kolmen tunnin kuluttua havahdun siihen, että lapset saattais haluta ruokaa. Lähdettiin kävelemään meillepäin ja matkalla tavattiin junnun uuden kaverin äiti, jonka kanssa jäätiin suusta kiinni.  Tosi hauska tuokio, johon sisältyi paljon puhetta lasillisen juomisesta.
K tuli lainaamaan autoani ja minä menin tekemään sitä ruokaa perheelle. Kun K palautti hetkeä myöhemmin auton avaimia ehdotin lasillista. Päädyttiin siihen, että K menee kotiin syömään ja minä syön äkkiä ja lähden soittamaan uuden tuttavuuden ovikelloa ja pyydämme mukaan K:n kotiin viinilasilliselle.
Olisittepa nähneet tämän uuden kaverin ilmeen kun menin ovelle ja pyysin leikkimään. "Te olette mahtavia"
 Pihalla näin junnun lapsikatraan kanssa, sanoin minne menen ja että kotona esikoinen antaa ruokaa ja tallennuksella on hyvä leffa, tulen pian.

Meillä oli todella todella hauskaa. Päästiin hetkessä samalle aaltopituudelle. Jään rikkoi lopullisesti mun tärkeät oleelliset kysymykset. "Oletko sä niitä, jotka sanoo että lasten kanssa on vaan ihanaa ja mulla ei ikinä mene hermo? Entä onko sun statuksissa lauseet I love my family, mulla on maailman paras mies, sydän sydän? " Uusi kaveri kauhuissaan ulvaisi, että en todellakaan ole tollanen. Sanoin et okei, sitten me voidaan olla sun kaa eikä aleta hylkiä sua.
 Joo, noin typerät jutut meillä oli. (mulla)

Kotiin tulin 22.30. Puoli yhdeltätoista illalla. Kotiin, jossa nuorin lapsi on seitsemän. Ennenkuulumatonta. Siellä se katseli leffan loppuminuutteja ja söi jäätelöä. Hyvin helposti suostui menemään nukkumaan.

Vitsi mun elämä on mennyt helpoksi. Ehkä kuitenkin hyvä, että vain viikonloppuisin tähän mahdollisuus. Tänä iltana hoitolapsi tulee takaisin ja alkaa arki, johon ei liity sanaa vapaus. Nuoruus. Heitteillejättö :D

Nauratti muuten eilen yksi juttu, joka teki mut alkuun "neuroottiseksi". Kun juttelimme silloin alkuillasta sen uuden tyypin kanssa, hän sanoi et näytätpä tosi hyvältä, et yhtään sellaiselta kuin ekatapaamisella. (Epämääräinen kädenheilautus.) Ystäväni K oli ihmeissään, "toltahan toi aina näyttää". (mulla oli mun rakas raitamekko päällä ja punaista huulipunaa, aiemmin olen nähnyt ton äidin meikittä ja päällä xxl kokoinen huppari ja trikoot)
Hekottelin sitten myöhemmin, että musta oli järkyttävää, että joku ihminen on saattanut luulla mua ihan eri ihmiseksi kuin olen. :D
Tää uusi kaveri taas poti kuulemma kriisiä siitä, et hän oli kotivaatteissa ja minä olin mekossa, ja hänen oli pakko ennen lasilliselle tuloa käydä suihkussa ja laittaa kivat vaatteet päälle. Voi naiseus!!

Tän päivän ohjelmassa on laiskottelua, kävelyä ja meidän kolmen naisen kahvilareissu. (tuurilla saattaa lapset päästä mukaan)
Illalla tulee mies kotiin. Olen ekstaasissa, viikon poissaolon jälkeen nähdään. Olen ehtinyt jopa riutua, mutta myönnän, en enää perjantain jälkeen. Pakko olla rehellinen. On ollut liian kiire.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Lähes kauhua tuottanut lause

Luin viime viikolla kaverin statuksesta lauseen, joka sai aikaan kylmiä väreitä ja kauhun kaltaisen tunteen. Oletteko valmiita?

Sinun arkesi on lastesi lapsuus

Apua, kauhea vastuu. Tämä josta ajoittain valitan ja kitisen ja marisen ja volisen, tämä ON lasteni lapsuus.  Mitä ne siitä muistaa? Saanko valita ne muistot?
 Siitä olen aika varma, että ne muistaa kuinka aina kysyn "puhutaanko rakkaudesta" tai sen, että mun lempiasia on niiden halaaminen.
Muistavat mun kiljunnankin kyllä.

Aah ja ooh. Miten teen kauniin ja sadunhohtoisen lapsuuden. Sellaisen, et pojat haluaa samanlaisen omille lapsilleen. (Okei, menin liian pitkälle)

Tänään olen ollut kamala eukko, mutta ehkä vaan itsekseni. Lapsille olen ollut ihan kiva. Junnua en kyl ole edes nähnyt. Sillä on uusi kaveri, jonka kanssa se on ollut viimeiset kymmenen tuntia putkeen. Suurimman osan muualla kuin täällä. Niin ja eilen.... Junnu oli bestiksellä viisi h aamusta asti. Kävi kotona ja meni pihalle naapurin tytön ja tän uuden kamun kanssa. Siellä ne oli yhdeksään illalla.
Uuden kamun äidin tapasin. Tosi mukavan oloinen. Sanoi et heille voi aina tulla ovelle. Sanoin "saanko mäkin soittaa ovikelloa ja kysyä saanko tulla kahville. Saan kuulemma.)

Näin.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Minna Canth oli kauppias ja seitsemän lapsen äiti

Lehtiä lukiessa osuu silmiin joskus (usein) jotain inspiroivaa. Jotain mistä haluan kirjoittaa. Useimmiten en pääse silloin koneelle ja unohdan koko jutun. Olen alkanut kirjoittaan muistikirjaan ylös sen inspiraation tuoneen lauseen. Eilen avasin kirjan ja luin ensimmäisen: Minna Canth oli kauppias ja seitsemän lapsen äiti.
Niin? Mitä mä tästä olen ajatellut? Voisinko hieman täsmentää?

Toinen lause: onnellisuus on ikävystyttävää.
Ton lauseen mä muistan itse ajatelleeni, enkä lukenut sitä siis mistään. Tämä tuli mieleen jostain. Ajatuskulku meni jotenkin näin että toisten ihmisten (ja omankin) jokapäiväisestä onnesta lukeminen on ikävystyttävää. Paljon kiinnostavampaa on joku hieman särmikkäämpi. En tarkoita kurjuutta tai epäonnea kuitenkaan. Elämää isolla eellä, ja onni nyt ei sellaista vain ole. Luettuna siis, elettynä toki.

Tosta pääsenkin eiliseen ajatukseen: ikinä en kykenis kirjoittaan face statukseen "I love my family", "Mun lapset on parhaita", "Mulla on niiin ihana mies ja niin ihanat lapset" and so on. Kyllä, voin ajatella noin, mutta en vaan kykene mitään tuollaista kirjoittamaan. Joku siinä tökkää. Mulla on muutama tuttu, joilta toi on vakiokamaa, vähintään kerran viikossa tulee sydämiä ja perhe ja mies. Se menee mun mielestä epäuskottavan puolelle. Ketä yrität vakuuttaa?
Inhottavan kyyninen olen, anteeksi.
 Mä uskon rakkauteen ja kaikkeen, mutta se julkinen vakuuttelu saa vaan epäileväksi.

Mutta I love my family anyway :D

Sit kateudesta. Kaverini kertoi taas kuinka ahisti olla kotona lasten kanssa, kun mies oli matkoilla. Kaverilla on tylsät illat ilman miestä, ei osaa nukkua ilman miestä, mikään ei ole kivaa.
Sanoin vilpittömästi kadehtivani häntä. Musta olis ihanaa riutua kun mies on poissa, mutta ei, en riudu. Okei, kauhean kiva etten, koska sen verran usein olen yksin.
 Mietin riuduinko koskaan. Ehkä alussa? En tiedä. Mä niin paljon tykkään olla iltoja yksin ettei tosiaan. Eilenkin oli taas yksinäinen Teho-osasto maraton. Ihanaa.

Ennen tuota maratonia, testasin Hiit treeniä omaan tyyliini. Menin kahden kilsan lenkin, jossa vuorotellen kävelin ja vuorotellen juoksin "kovaa". Oli muuten kivaa. Ihan yllätyin kuinka kivaa.

Viikonloppuna uusi yritys, pidemmällä matkalla.

Asiasta toiseen. Viime viikonlopun Kuopion reissulla mua nauratti mun pakkaamaat vaatteet. Raita teepaita, raidallinen pitkähihainen paita, juhlavampi raitapaita. Juu kyllä, tiedän lukevani Elisan Sutkautuksia blogia liikaa. Musta tulee ihan raidallinen sen naisen esimerkkinä.

Tänään aion olla yksivärisissä vaatteissa ja siivota.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Arki vs loma

Mä olen ratkaissut mun Tanskanmatka-angstin syyn. Kyllä, koska mulla ei ole muuta tekemistä, mä analysoin jokaista ajatustani päiväkausia saadakseni selityksen kaikkeen mahdolliseen. Mutta se syy, se on se, että meidän ihan ensimmäinen reissu oli täydellinen. Niin ihana, että se on yksi rakkaimmista muistoistani. Isoimmat pojat oli 5 ja 6v ja junnu oli reilun vuoden. Isoimmat oli paita ja peppu vaiheessa ja nuorin iisi ipana. Isoimmat ei riidelleet reissussa ja illat leikki mökillä legoilla ja pienin nukkui.
Tänä vuonna vanhimmat ei ole paitoja ja peppuja, pienin ei ole vaan iisi. Pienin ja keskimmäinen riiteli. Mikään ei ollut siis samalla tavalla kuin ekalla kerralla. Pitääkö tässä muka muutoksia kestää.

Eilen kaveri sanoi et hänen neljä lastaan ei arjessa kestä toisiaan ja kukaan ei saa mennä kenenkään huoneeseen, mutta reissussa kaikki hitsautuvat yhteen ja on kivaa. Olin hetken et eppää, mutta sitten: mieluummin arki sujuu kuin viikon loma vuodessa. Kumpaa on enemmän?

Mutta nyt on mun loma loppu jos nyt mun arkeakaan voi arjeksi kutsua. Myönnän toki, että eilen ahdisti ja kiukutti koko päivän. Miksi piti työn alkaa, miksi? Ja miksi mies taas sai keskeyttää lomansa ja lähteä muualle töihin ja miksi mulla alkaa työ ja yh-elämä yhtä aikaa. Lohdutin itseäni sipseillä ja yhdellä siiderillä. Mutta hyvin meni, leppoisaa oli, sitten kuitenkin. Näin senkin ihmeen, että keskimmäinen tuli vapaaehtoisesti mua halaamaan. Ihan kunnolla. 

Viikonloppuna tein jotain todella yllättävää. Olin spontaani. Juttelin ystävän kanssa lauantaiaamuna puhelimessa ja hän kutsui kylään. Juttelin junnun kanssa, joka innostui ja hyppäsimme autoon. Matka oli vain tuonne Kuopioon, se teki tästä yllättävän reissun. Jos ennen menin ex tempore ystävälle tuohon sadan metrin päähän, niin kyllä reilun neljän tunnin ajomatka yhtä ex tempore oli JUTTU.
 Ystävähän on tämä minun peeteeni. Eli kyllä, me myös treenattiin. Lapset leikki leikkipuistossa ja me äidit kyykättiin ja punnerrettiin :)
Ilta syötiin, juotiin ja juteltiin ja juteltiin. Tuli niin hyvä ja kevyt ja levollinen mieli. Sydän sydän.