maanantai 31. joulukuuta 2012

Pääosassa

Loistavaa vuoden viimeistä päivää! Täällä yritän ajatella iloisia ajatuksia. Onhan se aika helppoa sitten kuitenkin. Mulla on loistoelämä vaihteluineen kaikkineen.
 Yksi rakkaista muistoista on ilta, jona tuo ylläoleva kuva otettiin. Blogiystävien tapaamisessa Ihana Elisa otti musta eroottisen kuvan. Tsih! Loisto ilta!
Näitä pitää saada tulevaan vuoteen lisää. Onhan se nyt hölmöä kuvitella, että mun kuuluu aina olla kotona perheen luona. Jospa en vaikka aina olisikaan. Jospa ensi vuoden omistan ystäville. Vanhoille rakkaille ja uusille upeille!

Vaikka olenkin kotona jo neljättä päivää yksin lasten kanssa, niin ihan kivaa ollt sekin. Etenkin kun hoitolapsi lähti kotilomalle, niin elämä näytti hyviä puoliaan. Siis niitä uudehkoja. Saan käydä kävelyllä koiran kanssa yksin. Omat osaa olla keskenäänkin. Kaikki kolme poikaa ovat taas ystävystyneet keskenään ja leikkivät pitkiä aikoja legoilla. Kaksi nuorinta saa hetkittäin vapaaehtoisia ulkoilupuuskia ja leikkivät pihalla pitkään. Saan taas käydä koiran kanssa lenkillä yksin.
Keittiössä olen ollut varsin epäehtoinen emäntä ja syöty, ööh, valmisruokia ja pakastepitsoja. Eilen kyllä melkein sain inspiraation kun luin uusimmasta Gloriasta juttua siitä avakodopasta-mimmistä. Se oli niin ihanaa kun toinen tippasilmässä intoilee, et joka päivä ihmisellä on neljä kertaa nälkä ja saa syödä ihania ruokia ja JOKA päivä tää sama alkaa uudestaan. Toivon itselleni samaa intoa. Uusia ruokia. Hyviä ruokia Helppoja ruokia.
Esimerkkiä sain ystävältäni joka ruokki minut perjantaina bataattisosekeitolla, jonne oli raastettu juustoa. Helppoa ja hyvää.
Inspiraatiota keittiöön!

Aarrekarttakin on päässä päässyt alkuun. Gloriassa oli pienen pieni juttu, jonka otsikko oli "Pääosassa Pinkki".

Elokuvaelämää kohti!!!!

jk. Meinasin kirjakaupan alesta päätyä ulos ilman kirjaa. Ulko-ovella silmiini osui Lisa Nicholsin kirja "Onnistut tuli mitä tuli". Et pakkohan se oli ostaa.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Lapsellisia tunnustuksia

"Ikävystyminen on paljon kurjempaa, jos on hyvät oltavat, kuin jos tuntee olevansa kaltoin kohdeltu"
-Muumipeikko-

Toi ylläoleva lause on jo vuosikausia tuonut mulle huonon omatunnon. Mä olen onnekas kermaperse, mutta silti osaan rypeä ilman syytä.
Nyt olen tässä jo viikkokausia rypenyt ellette ole huomanneet. Mikään, siis yhtään mikään ei ole vialla, mutta elämä on ollut harmaata, koleaa, ankeaa ja pysähtynyttä Olen etsinyt syitä sieltä ja täältä. Hetken uskoin jo siihen, että kolmen yön valvominen vauvan kanssa uuvutti mut, mutta tuskin nyt sentään.
Koko ajan olen sanonut, etten ole masentunut, mikään ei vaan huvita, mutta.... Olenhan mä. Aloin muistelemaan vuosia sitten tekemääni masennustestiä ja tajusin, että vastaisin kyselyyn vaan synkkyyksiä. Huraa, helpotus. Mikään ei siis todella ole vialla, mähän olen vaan serotoniinit kadottanut. Aah autuus. Tästä selviää lääkkeillä! (Jos ikinä nyt jaksan lääkäriin asti raahautua vollaamaan)
Tämän hetken ensiapu on ystävän kanssa suoritetut terapiakävelyt. Se on ihanaa. Alkumatka maristaan ja ollaan paikoitellen itku kurkussa, sitten alkaa jutut muuttua ja nauretaan jo itsellemme ja toisillemme. Tämä yksi asia on elämäni suurin (ja ainoa) ilo.
Olisitte olleet kuulemassa meitä joulupäivänä. Mä selostan hyvin mennyttä, mutta surkeaa jouluani.  Kaveri nauroi hervottomana kun kuuli, että pakettien avaamisen jälkeen menin vessaan itkemään. Oikeasti. Menin! Mä inhosin keski-ikäisen naisen elämää. Lapset saa lahjoja, mutta mä en. Okei, sain mä. KAKSI!!!! Mieheltä kivan Hilfigerin neuleen ja äidiltä kattilan. Hmmm.... Missä on mun joululahjakirjat? Onko kiva neule päällä istua kattila kainalossa sohvalla? Onneksi mulla on ihana koira, jonka otin kainaloon sohvalle ja siinä sitten autuaana torkuttiin. (Joku meidän perheestä päätti että koira ei saa olla sohvalla. Mutta eikö se niin ole, että naisilla on oikeus muuttaa mieltään)

Kiitos edellisen postauksen tyylikommentaattoreille. Kiva ettette teilanneet!
Mä sen sijaan teilasin yhden ystävän tyylin, mutta en sentään päin naamaa. Poikien joulujuhlassa tapasin kaverin ja jo kaukaa katsoin mitä ihmettä hällä oli päällä. Musta siisti neule, jossa oli kaksi isoa nallea tontuiksi puettuina!!! Siis mitä nelikymppinen nainen laittaa päälleen? Jos tässä ei ollut tarpeeksi, niin lisää tulee. Ystävä ylpeänä kertoi mahtuvansa todella pitkästä aikaa kyseiseen vaatteeseen, viimeksi käytti sitä lukiossa. Mulla oli niin vaikeaa pitää pokkaa, että. Kumpi on pahempaa: käyttää nallevaatetta aikuisena vai lukiolaisena? (lisäjärkytystä tuotti se, että kyseinen kaveri oli menossa joululounaalle siinä vaatteessa. URAnainen hyvässä duunissa, nallepaidassa. Huoh. Mun työlounaalle tollanen sen sijaan sopis.)
Tämä tietysti on vain minun mielipiteeni. Samainen kaveri pitää mua hassuna 15 veenä, kun käytän mustaa kynsilakkaa. (ja koska pidän helmiä aikuisten koruina tajuamatta, että mä ikäni puolesta olen aikuinen)

Joulu on nyt onneksi ohi, mutta loma jatkuu. (ei mulla ole lomaa) Pyhät on downshiftattu ihan tosissaan. Lapset on olleet sisällä, pelanneet liikaa, mutta kaikki olleet hiljaa ja tyytyväisiä. Mä olen käynyt aika paljon kävelyllä. Lukenut yllättävän kiinnostavaa Diane Keatonin elämänkertaa. Tapani mukaan jouluna laihdun, en paljon, mutta laihdun. Joku mun kropan mallissa on muuttunut myös. Itse huomasin sen eilen ja kaveri tänään. Jollain oudolla tavalla olen kaventunut. (huraa)

Selailen lehtiä ja blogeja ja yritän etsiä jotain mistä innostua. Kerron kun löydän!


sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Uusi tyyli koetuksella

Hurjan rohkeasti testasin uutta tyyliäni tänään esikoisen synttäreillä. Olettavasti kaikki sitä tyyliä vihaa, koska hienotunteisesti olevat hiljaa. Leikkivät etteivät huomaakaan. Juu, on mulla IHAN liian paksut jalat, mutta en VÄLITÄ. Koska olen uusi minä.
Aika outo uusi minä kyllä. En siis keksi puhuttavaa, enkä kirjoitettavaa ja mieluiten vain nukkuisin. Eilen mies ja isot pojat tuli kotiin puoli yhdeksän aikaan ja meni saunaan. Mä menin nukkumaan. Mies kävi huolissaan kysymässä mikä vialla, mitä on tapahtunut. Mä sanoin vaan ettei huvita valvoa. Niin!
 Olen nyt suht varma mikä vaivaa. Mun patjat on aivan liian pehmeät ja olen kärsinyt sairaista selkäkivuista tasan kolme viikkoa. Nukkuminen hankalaa ja asennon vaihtaminen mahdotonta. Mun vatsalihaksiakin särkee kun joudun niitä jännittämään unissani. On siis aika vaihtaa sänkyä. Ennen sitä kokeilen kikkakakkosta ja menen nukkumaan keskimmäisen sänkyyn ja se tulee miljoonan pehmonsa kanssa mun sänkyyn. Joudun maksamaan vuokraa :)

Joulustressiä en ole hankkinut, eniten stressasin esikon juhlia ja sen jälkeen joulu ei ole mitään. Jokunen lahja hankkimatta ja ruoat, mutta eiköhän se tästä. Mieskin on poissa koko tulevan viikon et sillä sitten mennään...

Tulevalta viikolta odotan seesteistä mieltä, tervettä selkää ja pilates dvd:n kaivamista naftaliinista.



Noista paksuista jaloista ja "ylikiloista" vielä. Jossain määrin nolotti tällä viikolla. Yksi uusi/vanha kaveri kävi mun luona lounaalla tällä viikolla. Kaveri yhtäkkiä hyvin spontaanisti totesi, et "ai sulla kertyy lantioon kiloja, olet ylhäältä niin pieni, et kuvissa näytät aina tosi pieneltä". Siitä sitten jotain höpisin liiasta painosta ja toinen siihen et "ehkä sulla ei ole hätäpäivää, hänen rinnallaan". Kaveri on todella ylipainoinen. Noin 130 kiloinen, mutta kuitenkin hyvän näköinen, tyylikäs, kivat vaatteet ja erityinen plussa se, et kantaa itsensä todella hyvin. Niin, suhteellinen asia se ylipaino tosiaan on...On hieman koomista puhua kymmestä ylikilosta viidenkymmenen rinnalla...
 Tajusin vasta myöhemmin, et mulla on lihavan ihmisen identiteetti. Mä olen aina pitänyt itseäni jättiläisenä. En rumana, mutta jättiläisenä. Nykyisin olen ehkä eniten sinut itseni kanssa. (ja olenhan mä onneksi kymmenisen kiloa kevyempi kuin ennen vanhaan)

Kauhea selostus ihan vaan siksi, kun laitan kuvani tänne :)

perjantai 14. joulukuuta 2012

Jähmettynyt

Olen monta kertaa ollut tulossa tänne kirjoittamaan, mutta ei sitten ole ollut asiaa. Suuri ongelma! Ei asiaa!
Olin kamalan otettu ja iloinen kun Kinttupolkujen Marika tuli kysymään missä olen. Kiitos Marika! Olen täällä. Jähmettynyt yhden ilmeen ihmiseksi, jolla ei ole asiaa, eikä mitään mikä kiinnostais. Olen yrittänyt tutkailla tunteitani (yök) ja miettiä mikä mättää. Kaikki hyvin. En ole masentunut. Paitsi heti kun mietin olenko masentunut, niin alkoi itkettämään. Hhehe!

Täällä on pesty koiranpissoja lattioilta, viety koiraa ulos pissalle, kuskattua lapsia kouluun ja takaisin. (Äsken kyllä pokkana väitin pojalle, että olen asioilla, et "ihan saat kävellä kotiin". Tosi asioilla. Makasin sohvalla lukemassa Annaa)
Jouluisia ostoksia olen tehnyt. Se on ollut kivaa. Nyt pitäisi miettiä tarjottavia sunnuntaisille synttäreille. Niin, esikoiseni täytti tänään 11v. Ihana viisas aurinko.

Toinen aurinko, junnu, oli eilen koskettava. Oltiin anoppia katsomassa sairaalassa ja siellä anoppi (ymmärrettävästi) marisi terveyskeskuksen pitkäaikaispuolesta. Et sinne lykätään kaikki, jotka ei ole enää hyödyksi.  Vanhuksia ei enää tarvita. Junnu ihmetteli tosissaan, että miten niin "kyllä pikkulapset tarvitsee vanhuksia".
Onko suloisempaa kommenttia maailmassa? No on ehkä, mutta en juuri nyt muista.


perjantai 30. marraskuuta 2012

Erakoksi?

Tiedättekö sen fiiliksen mikä tulee, kun lapset sählää ja mekastaa normaaliin tapaan ja kylässä on joku... Siis joku sellainen, joka ei itse elä samassa elamäntilanteessa.
Mä huomaan stressaavani ja ahdistuvani tästä ihan tavallisesta menosta, jos paikalla on joku "elämäänkuulumaton".
Nauratti isän ilme tällä viikolla, kun se oli kylässä. Kaksi v. mökäs ja kimitti koko ajan, isommat teki jotain muuta ja koira oli koira. Faija hieman jähmettyi.
Anoppikin usein näyttää hieman voipuneelta meillä, vaikka lapsia palvookin. Sitä ahdistaa erityisesti, jos täällä on poikien kavereita. Just viime viikolla se kysyi rouva H:n pojilta, et eikö niitä kaivata kotiin ja ainako ne on täällä? Mä ärähdin, et ne ei ole meillä koko aikaa, aika harvoin itseasiassa ja nyt on viikonloppu ja saa ne täällä olla. Haloo!
Tänään sain sen vaikutelman, että äiti olis tulossa meille yökylään, koska huomenna se hoitaa mun lapsia jo aamuysistä alkaen. Kiva tietty jos tulee, onhan se mulle kivaa vaihtelua, MUTTA mä säälin äitiä jo ennalta tässä metakassa ja erityisesti sen takia, et täällä on tuo hassu pentu. En osaa rentoutua kun vaan nolottaa härdelli. Vaikka siis tiedän, et mutsia se ei haittaa.
Mikä ihme tää tällainen olo on?

Tänään ja eilen olen palvonut lapsiani. Keskimmäisen matikankoetulos oli taas loistava, ei vieläkään yhtään jälkkää syyskuun jälkeen ja uimassakin meni loistavasti esikoisen kanssa. Kasvanut on hän!!!!
 Esikoinen sai mut lähes kyyneliin aamulla. Vein yhden lapsen kouluun kahdeksaan ja kun tulin kotiin esikoinen pesi lattialta pissoja (eka kerta). Sanoin painokkaasti arvostavani sitä tekoa. Esikoinen vastasi tietävänsä sen "ja siksi sen teinkin". Miten voi olla noin murunen poika?

Mutta ups, nyt kiidän hakemaan koulusta yhden lapsen, sitten kaahaan päiväkotiin, käyn kotona, vien yhden hammaslääkäriin klo 13 ja samaan aikaan pitää hakea esikoinen koulusta. Vierivä kivi ei sammaloidu.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Nousen kuin nousenkin

Eilen luin biljoonatta kertaa Voima-kirjaa ja muistin mikä on mennyt vikaan. Mä vaan valitan että olen väsynyt ja poikki ja tadaa, olen sitä entistä enemmän. Sitä saa mitä tilaa. Pitää puhua vaan pirteydestä ja jaksamisesta, niin johan jaksaminen lisääntyy. Eilen kun tosiaan tohon havahduin, niin aloin toimia kuin innokaspirteä tyyppi ja paistoin lapsille lettuja välipalaksi. Aika tempaus sanon ma.
 Tänään aamulla väsytti, mutta päätin olla pirteä. Ja kummasti kyllä virkistyy, kun menee koiran kanssa ulos kylpytakissa. Kokeilkaa vaikka.

Koiruus on ihana. Eilen alkoi tuntua siltä, että ehkä tää kaikki alkaa sujumaan. Ehkä tuon saa koulutettua ja ehkä pojatkin saa koulutettua koiran kanssa olijoiksi. Kaikki hieman arastelee villiä pentua, junnu lähes pelkää. Aika auttaa!

Tänään mietin taas suosikkiajatustani "miten näin mukavuudenhaluinen ihminen on valinnut näin vaivalloisen elämän". Joku syy siihen on, että sohvaperuna kaitsee neljää lasta ja koiranpentua. Seuraavat kolme vrk vielä yksin.
Muistelen vimmalla entistä elämää. Kävin töissä, näin kavereita, ajoittain sain urheilupuuskia. Hyvin suuren ajan nysväsin kotona tekemättä ei mitään. Tuntikausia. Kuinka hukkaan elämäni olisi valunutkaan, ellen olisi lähtenyt tälle toiselle tielle.
En tarkoita, että lapsettomien elämä valuu hukkaan. On niin paljon tosi vauhdikkaita ja kekseliäitä ihmisiä, joiden aika ei riitä siihen kaikkeen mitä haluais. Mä en näemmä ole niitä. VIELÄ!
 Jos seuraan äitini jalanjälkiä, niin viiden vuoden kuluttua en ole kotona "ikinä" vaan juoksen huvista toiseen.

Ja kiitos äiti kun ehdit lauantaina hoitamaan lapsia, et pääsen kampaajalle.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Uupumuksesta eroon

Miksi mä olen uupunut? Kertokaa nyt joku. Kaikki on hyvin, kuten tiedän, olen vaan poikki. Ja tiedän että minä ja vain minä voin sille jotain tehdä. Jos jaksaisin.
 Sunnuntaina meille vihdoi tuli koiranpentu. Ihana ja suloinen ja siis pentu. Eli pentu jos tiedätte mitä tarkoitan. On ihanaa, mutta kun olen poikki, niin en ole juuri ihan niin innoissani kuin haluaisin olla. Olen väsyneen innostunut. Tiesin ennalta, että sitä saa koko ajan vahtia ja käyttää pihalla, mikä on kivaa, mutta saisko tää poikkinainen nyt joskus vaan olla.
Mun pitää potkia itseni liikkeelle ja tehdä jotain isoa, jos vaikka sitten saisin siitä pontta muhunkin puuhailuun. Jos siivois (muutakin kuin pissoja lattialta) ja etsis joulukoristeita ja lähtis joulostoksille. Tekis joulua. Innostuis joulusta.

Yksi suuri syy tähän "poikkinaisuuteen" (on ehkä väärin puhua uupumuksesta, kun mulla on aika vähän työtä verrattuna "kahta" työtä tekeviin) on kamalan pitkä urheilutauko. Työn ja elämän takia olen viimeksi ollut salilla kuun alussa. Mies sanoo, että se johtuu siitä kun olen niin valikoiva ajan suhteen. Mut anteeksi vaan, mä en voi mennä salille seiskan tai kasin jälkeen.

Niin ja eilen sain se vikan niitin ketutukseen. Mies joutuu työmatkalle tällä viikolla. Mulla piti olla lauantaina kampaaja, mutta se pitää perua :( Mulla on ylipitkät ja yliharmaat hiukset, mutta ollaan sitten vanhoa ja rumia ja väsyneitä. Blääh!

Huomaatteko miten epäZEN mä olen? Ihan kauhiaa. Anteeksi!

Nyt menen siivoamaan kotia, lapsen kanssa ulos ja puruluukauppaan ja etsin itseni niistä hommista.
Palaan kirjoittamaan jos löydän itseni.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Voi tyhmyys

Selkään sietäisi saada. Minun siis. Äsken tajusin miten järkyttäviä mä ajattelen itsestäni. Mietin äsken mitä mun tuttu saattais vastata yhdelle uudelle tutulle kysyttäessä millainen tyyppi mä olen. "Ihan kiva, muttei mikään älykkö". Siis kuin IDIOOTTI mä voin olla. Miksi mä ajattelen tollasia. Itsestäni. Enhän mä kenestäkään muustakaan mieti mikä älykkyysosamäärä niillä on. Voi luoja. Karmeaa elää itsensä kanssa, jos se itse on tälläinen arvosteleva hyypiö! Pahempaa tämä olis vain, jos tosiaan muista puhuisin samalla tavalla.

Hitto! On mulla itseni kanssa tekemistä.

Tajusin myös mistä tämä ajatus lähti. Tämä oikea tuttu on ihan oikea uranainen, menestynyt sellainen. Uusi tuttukin kuuluu tähän elämässä menestyneiden kastiin.
Ja minä poden siis alemmuuskompleksia. Selvästi.
 Ja sitten taas ihan aikuisten oikeasti. Mä en pidä uraa tai hyvää työtä ainoana elämän, hyvän elämän, mittarina. Mä arvostan oikeasti eniten ihmisiä, jotka elää hyvää, tasapainoista elämää, oman näköistä elämää. Ihan sama mitä ne tekee.
MIKSI minä siis poden alemmuuskompleksia noiden menestyjien rinnalla? (jos en niitä sen enempiä tunne)
 Mur ja argh! Niin kovaa vauhtia menossa kohti zeniä ja sitten törmään tällaiseen ajattelluun omassa päässä. Paremmin melkein kestäisin arvostelun, jos se tulis joltakulta muulta. Sille jollekulle muulle osaisin sanoa kuinka paljon arvostan oman elämäni leppoisuutta ja tasapainoa ja oman työn merkittävyyttä.

Hesarissa oli hauska juttu sunnuntaina aiheesta työn ja perhe-elämän yhdistäminen erilaisissa perheissä. Yksi perhe tarvitsi sekä mummoa, että päiväkotia ja kodinhoitajaa!!! Miehelle nauroin, et ilman mua se tarvitsis samanlaisen lauman.
Ja äkäisenä mietin, miten sitten niiden oletetaan pärjäävän, joilla ei ole samanlaista turvaverkkoa tai RAHAA ton kaiken avun hankkimiseen.

Oliko tän kaiken järjestäminen näin hankalaa vielä parikyt vuotta sitten? Vai onko työt ja työajat muuttuneet haastavammaksi?



maanantai 12. marraskuuta 2012

Uusinta

Mun on pakko toistaa itseäni ja koska en jaksa, niin kopsasin tähän mun ensimmäisen postauksen tässä blogissa.
Onko siitä ollut puhetta, että unelmat pitää sanoa ääneen, niin ne toteutuu?
 I rest my case!!!


Uusimmassa Oliviassa oli kirjailija Riikka Pulkkisen haastattelu, jossa oli jotain mikä pysäytti mut.
"Ei kukaan voi elää unelmaansa. Siinä vaiheessa se on jo elämää". Totta! Kuinka mä en sitä ole tajunnut. Mä ajoittain ihmettelen sitä, miksen ole tämän tyytyväisempi vaikka mulla on kaikki se mistä olen haaveillut. Pulkkisen sanoin "Iso keittiö jossa on paljon kirjoja ja jossa lapset voi keitellä kinuskia keskellä yötä. Ja jossa on spontaanisti kylään tulleita ystäviä ja pöytään kannettuja viinipulloja".
 (Mistä huomaa ettei Pulkkisella ole lapsia? No tosta kinuskijutusta. Kukaan äiti ei halua lapsia keittiöön keskellä yötä. Lasten kuuluu nukkua.)

Mutta siis "unelmat pitää muistaa päivittää".
 Nyt alan keksiä uusia unelmia täyttyneiden tilalle. Mitä ne on, ei ole vielä selvää. Seesteinen mieli, urheilullinen elämä? Koira? Suurempi auto? Useammin niitä pöytään kannettuja viinipulloja? Vauva?
Kaverini sanoi muutama päivä sitten, että "unelmia pitää toteuttaa ja mitä se on väliä vaikka ne olis materialistisia". Mun haaveet ei taida kuulua siihen kastiin kuitenkaan. Se on aika selvää.

Ihailemani Mirka sanoi minulle yhtenä päivänä jotain, jota en enää sanatarkasti muista. Jotain "olet onnellisempi kuin tajuatkaan". Sekin on varmaan totta. Opettelen tajuamaan onneni. Opettelen elämään hetkessä.

Opettelen sitä täällä!

Mielensäpahoittaja

Onpas ollut vuoristoratainen viikko. Viikossa on tapahtunut niin paljon, että päivissä ei pysy perässä. Ihan oikeasti luulin olleeni kaksi viikkoa VAIN kotona, mutta kalenteria katsoessani huomasin vain viikon menneen. Mutta ajatelkaa, luovuin lapsesta, päivystin, sain vauvan, luovuin vauvasta ja sain samalla uuden lapsen. VIIKOSSA!
Vauvan hyvästely sujui itkuisissa merkeissä. Olin todella nolo. Nyyhkytin ääneen ja mitä enemmän yritin lopettaa, sitä enemmän itkin. Vauvan äiti katseli minua rauhallisen lempeästi. Niin noloa!!!! Olin illalla hieman poikki.

Viikonloppuna kerroin minua reilusti nuoremmalle sukulaistytölle, että meille tulee koira. Hän sanoi vain et kai menemme koirakouluun ja kai me tajuamme että koiralle voi olla stressaavaa kun lapsia tulee ja menee ja olemmeko tosiaan miettineet asian loppuun. Mä tyrmistyin niin, etten vastannut mitään.
 Hieman osui arkaan paikkaan. Otin asiat niin, et mulla on niin karmean huonostikasvatetut lapset etten varmaan osaa koiraa kasvattaa...
Lopulta tulin siihen tulokseen, että ehkä mä 42 veenä tiedän mitä teen. Ja meillä on ollut koira ennenkin. Ja koira tottuu siihen elämään mitä meillä on. PISTE!

Mutta kyllä mua vitutti!

Nyt olen lukenut koirankasvatusoppaita niin et päässä surisee. Se homma alkaa tuntua ydinfysiikalta, mistä kukaan ei selviä ilman monen vuoden koulutusta. Jos olis aika relata.

Muuten on elämä ihanaa. Eilen oltiin vaarilassa juhlimassa isänpäivää. Tänä iltana mies tulee matkoilta ja päästään senkin isänpäivää juhlimaan jälkijunassa. Ja mikä ihaninta, saatan saada jopa vapaata, et pääsen urheilemaan. Olen sen tarpeessa. Ollut piiitkä viikko.

Tänään olen saanut vaihteeksi auttaa kaveriani rouva h:ta. Olen aina ihaillut sen lunkiutta ja kaikki järjestyy asennetta. Tänään kyllä hieman mietin, et vois sitä hieman vähemmän lunkikin olla. Rouva H. soitti mulle aamulla, et bensa loppu ja hän on tien päällä, ei ole rahaa eikä pankkikorttia, koska heillä on vain yksi kortti ja se on nyt miehellä. Yksi lapsi odottaa kotona kyytiä hammaslääkäriin jne. Mä sit puin muksut ja itseni, hain pojan kotoaan, hain rouva H.n, vein ne hammaslääkäriin, vein rouvan tankin kautta (ja kas, kortti olikin lompakossa) autolle ja sit pääsin toiselle kaverille kylään. Kyseinen kaveri sanoi, et hänen mielestään Rouva H ei ole rento vaan aivan liian huoleton ja vastuuton ja joka luottaa, et joku aina pelastaa.
 Voihan sen noinkin nähdä. Ihailen silti stressaamattomuutta.

Tällaista täällä.

torstai 8. marraskuuta 2012

Vertailua

Kun aiemmatkin postaukset olen vertaillut jotain, niin jatkanpa siitä.
Ensimmäinen yö vauvan kanssa oli vähäuninen. Lievä ilmaus. Mutta ei voinut vauvalle olla vihainen, kun se on yölläkin niin suloinen linnunpoika. Oih!
Tein sen virheen, et käyttäydyin eilen kuin väsynyt. Olis helpompaa olla tavallinen, kuin vain miettiä, et univelkaa tuli, nyt on rankkaa. Ei se nyt niin kamalaa ollut.
Kahdeksalta illalla menin varmuuden vuoksi nukkumaan.
 Mutta kas, yö menikin hyvin. Syötiin kyllä muutaman kerran, mutta ei jääty valvomaan. Jee! Nyt on sitten hyvää tuulta ja virtaa vaikka toisille jakaa. Aurinkokin paistaa. Kaikki hymyilee.
Erityisen paljon hymyilee tämä äiti. Tunnen onnistuneeni ainakin jossain. Mun pojat on niin helliä lapsia, että itkettää. Kaikki höösää vauvaa ja pitävät vuorotellen sylissä.
Keskimmäinen istui kuin tatti vauvan vieressä, kun menin suihkuun. Vauva oli kuulemma itkenyt "mutta laitoin käden sen pään alle ja se rauhoittui".
Esikoinen luki junnulle iltasadun, kun olin vauvassa kiinni siihen aikaan. Oi ihana.

Tänään keskimmäinen ilahdutti mua taas lähes kyyneliin. Kerroin, että meidän tulevalla hauvalla on napatyrä, joka pitää leikata myöhemmin ja mun pitää ottaa selvää paljon se maksaa, et voi voi, menee paljon rahaa. (esitys lapselle lähinnä) Poika itku kurkussa sanoi, että saadaan ottaa vaikka hänen tililtään rahaa leikkausta varten, kunhan vaan hauva tulee. Sit häntä itketti ajatus, ettei koskaan saa omia rahojaan käyttää mihinkään. Mä kiitin kauniista tarjouksesta ja lupasin kyllä hoitaa laskun ilman hänen rahojaan, mutta "kiitos tarjouksesta ja ihana huomata kuinka sitoutunut sä olet".
Miten se lapsi on tollanen mussukka?

Mutta joo, vauvaan vielä. Vaikka olen nauttinut vastasyntyneestä hurjan paljon, niin ilmoitin, että jatkossa otan vaan isompia lapsia kuitenkin. Kyllä omasta jaksamisesta on pidettävä huolta! Ja kyllä ne isotkin tarvitsee hoivaa, ei vain vauvat.
Oli ihana kokemus ja hyvä testi. Kiitos kohtalo!


maanantai 5. marraskuuta 2012

Cool mama

Nyt on sellaiseksi ryhdyttävä, jos en tähän mennessä ole ollut. Huomenna täyttyy kotini vauvan tuhinalla ja maitopullojen kolinalla. Zen!
Jännittää ja niin niin innostaa. Ajatelkaa nyt pikkiriikkisiä varpaita. Ja ajatelkaa sitä onnea, ilman että kulman takana odottaa uhmaikä tai kasvatusvastuu. Puhdasta nautintoa luvassa. (Ja tietty tää vauva antaa mun nukkua kaiket yöt, eikös juu)

Ystävä toi juuri pihalle vauvanvaunut. Jos vaikka säät sallis ja uskallan vauvan kanssa vaunutella. En edes muista minkä ikäisen vauvan kanssa saa mennä ulos, pidemmäksi aikaa.
Kävikö selväksi että olo on sellainen "hui"?

Mä olen nyt kaksi päivää juonut niitä mun ihmejauheita. Päätellen siitä, että lasten ohjelmien aikana nukahdin sohvalle, niin en ole vielä kamalan pirteä.
Aamulla jaksoin kyllä mennä hot venyttelyyn salille jo 8.30. Teki hyvää. Mulla on selkä niin jumissa, etten edes lattialla pysty makaamaan. Venytellessä huimas paikoitellen. Mutta nyt olen avonaisempi kuin aikoihin. Vieläkö hu aamuna äkkiä ehtis salille ennen "töiden" alkua?

Tässä yhtenä päivänä muuten tein jotain kuntotestiä, missä oli kolme liikettä ja niiden perusteella sai kuntoarvion. Yksi liikkeistä oli lankku. Voitte uskoa et olin tyrmistynyt tuloksesta. Kahdestakin syystä. Mä jossain vaiheessa selostin teille ja muille, et lankku on ainoa vatsaliike mitä tarvitsee. Kolme minsaa päivässä ja lihakset kunnossa. No, mähän kykenin olemaan siinä lankussa n. 15 sekkaa. Tai puoli minsaa. Nyt laitoin esikoisen ottamaan aikaa kun testasin itseäni ja sain tulokseksi 1,20 min. Miettikää. Se mikä järkytti oli se, et sillä ajalla sai arvioksi heikon. HEIKKO! Tolla ajalla. Loukkaavaa.
Mutta on siis RVP-jumpasta ollut hyötyä. Se on ainoa paikka missä vatsoja teen.

Nyt täytyy pilates dvd kaivaa esiin. Vauvan nukkuessa pitää tehdä jotain. Mun selkä ei saa hajota, koska sit olen pulassa. Nim. kokenut

Niin siitä zenistä. Sitä tarvitsen. Ja sissi-luonnettani. Mies lähtee muutaman päivän työmatkalle tällä viikolla..... Muistinko mainita et täällä on se vauva? :)

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Hihhuli ja omahyväinen lehmä

Ihan kauheaa, kun edellistä postaustani pidän omahyväisen lehmän kirjoituksena. Kun ei se ole.
Tajuaako kukaan miten suurta tuskaa tunnen kun pelkään tulevani väärinymmärretyksi? :)
 Elisa kysyi äskeisen kommentissa miten muka viiden kanssa voi olla helpompaa kuin kahden. En tiedä, on vaan. Ehkä siksi, et kahden kanssa on niin paljon rankempaa kuin yhden, niin sit se viisi ei vaan ole mitään sen kummempaa. Muistan kun omat ipanat oli taaperoita. En olis jaksanut ottaa yhtäkään lasta edes hetkeksi hoitoon ja siis "inhosin" suuria perheitä, joiden äidit oli ihan reloja. Mutta kas, kun ipanat oli 4 ja 5v ja junnu puoli vuotta, niin otin naapurin 1,5 vuotiaan osa-aika hoitoon ja se meni ihan vasemmalla kädellä koko juttu. Ja se 1,5 vuotiaan äiti ei tajunnut kuin jaksan :)
Eli vinkki kaikille, lisääntykää ;)

Tosta väärinymmärryksen tuskasta tuli mieleen, mitä äsken juttelin ystävän kanssa lenkkeillessä (maleksiessa) kuinka äärettömän kamalaa on ruma puhuminen ja etenkin sen kuuntelu, kun toiset puhuu rumasti toisilleen. Kuinka sellaisesta voi oppia pois, jos siihen on oppinut? Ja miten se vaikuttais toisen käytökseen, jos sellaisen puhetavan lopettais?

Mutta hihhuliudesta...
Me naisista luin juttua tyypeistä, jotka on hurahtaneet luontaistuotteisiin. Aikakoneen Alex paransi itsensä masennuksesta ja ylipainosta ja ties mistä.
Mutsi tänään sanoi menevänsä luontaistuotekauppaan ostamaan Alexin käyttämiä jauheita. Lähdin mukaan ja hurahdin. Mäkin ostin Ph-jauhe PASCOEta ja vehnäorasjauhetta. Päivällä otin ekan satsin. Sairaan pahaa sanon vaan. Mutta lähtipäs nesteet liikkeelle. Pitänee perustaa haarakonttori vessaan.
 Tarkoituksena on tulla tosi virkeäksi, energiseksi, nivelkivuttomaksi ja hoikaksi. Ette varmaan jaksa odottaa raporttia (ja kuvia sulavaraajaisesta duracell-pupusta)

Tulkoon marraskuu, ei haittaa!

lauantai 3. marraskuuta 2012

Aikamoinen koulu

Mä olen pohtinut tätä ennenkin, mutta viime aikoina taas enemmän.Olen monen ystävän kanssa jutellut heidän "rankasta" vaiheestaan elämässä. Useimmiten siihen liittyy, ylläripylläri, kaksi lasta. Haastavassa iässä olevaa lasta. (Ja ikähaitari sellainen, et voi vetää johtopäätöksen, et kaikki iät haastavia)
Moni on hetkittäin todella uupunut. Mä niin kykenen eläytymään siihen. Muistan jokaisella solullani miltä se totaaliuupuminen, kypsyminen ja väsyminen tuntuu. Ja taas havahdun siihen, et ohhoh, mullahan on kolme lasta ja vaihtuvat hoitolapset ja jaksan silti. Välillä paremmin, välillä huonommin, mutta jaksan silti.
Eilen ystävän kanssa jutellessa sain sen taas sanottua ääneen. Kahden vanhimman lapseni kanssa oli niin niin rasittavaa jossain vaiheessa (PITKÄSSÄ vaiheessa) että se koulutti tähän kaikkeen muuhun. Ilman kahden lapsen h..tiä, en jaksais nyt. Myös kolmannen lapsen jälkeen puhjennut reuma ja sen aiheuttama kipurampakammokauhu, koulutti tähän. Näiden juttujen jälkeen ei vaan mikään enää säväytä liiemmin. Vaikka välillä olenkin totaalikypsä :)
Olen ennenkin sen sanonut ja sanon taas, kahden lapsen äitinä olisin vihannut nykyistä itseäni. Onhan se nyt ärsyttävää rämpiä kahden lapsen kanssa ja katsoa kun joku hoitaa muutaman enemmän lähimain ohimennen ja melkein täyspäisenä.
Älkääkä ymmärtäkö väärin. En yritä nyt ylentää itseäni, tunnette mut niin hyvin, et tiedätte mun välillä vollaavan kaiken paskuutta, mutta yritän vain sanoa "kahden lapsen kanssa on luvattoman kamalaa, sen jälkeen helpottaa". :)

Muistan kun omat lapset oli 1 ja 2 ja elämä oli..... Yksi kotiäitituttu oli viiden lapsen äiti. Se hoisi sen lauman mun mielestä tosi vaivattomasti ja huomattavasti leppoisampana kuin minä, vitsi et riipi :) Mutta hänkin sanoi, että viisi menee helpommin kuin kaksi. En uskonut. Nyt uskon.

Yksi ystäväni on kahden pojan yh-äiti. Hän se vasta "ärsyttävä" onkin. Kun elämä on vaan ihanaa, paljon kivempaa yh:na kuin kokonaisena perheenä. Hän niin rakastaa joka hetkeä poikiensa kanssa ja hän niin rakastaa tehdä niiden kanssa koko ajan jotain.
Ihan kauheeta. Tunne itseni täydellisen huonoksi tollaisen rinnalla. Mutta ihanaa sille, että se nauttii. Oikeasti.

Se miksi näitä mietin enemmän oli mun työn aiheuttama "tilanne". Meinas käydä niin, että meille oli tulossa vastasyntynyt vauva hoitoon. Olin paniikissa ja samaan aikaan et JEEE.
Mies nikotteli hieman ja muistutti et meille on tulossa myös koiranpentu. No sit nikottelin myös minä. Hieman tunnekuohuissani itkeskelin.
Pari kaveria purskahti nauruun ja sanoi et jo pentu tai vauva yksinään on iso juttu, mutta niiden yhdistelmä.... Naurettiin!
Päätin et jos tämä juttu toteutuis, niin siitä saattais jo saada pikkunovellin vähintään.
 Ja mietin et KUINKA ärsyttävä olen niiden uupuneiden mielestä, JOS mä saan hoidettua pojat ja vauvan ja pennun.
Huomaatteko mun todella kummalliset ajatuskulut, joissa ei ole järkeä kuin mun mielestä. Mä niin helposti "kadehdin" eli ihailen pärjääjiä, et koen lähes huonoa omaatuntoa jos pärjään silloin kuin muilla rankkaa? Tekisi mieli deletoida tää postaus. Kuulostan todella vähäjärkiseltä.
 Mut mä esim. myönnän kadehtivani niitä (kahden) lapsen äitejä, jotka saa työssäkäynnin, perheen ja harrastukset hoitumaan iloisesti hymistellen. Mä en aikanaan saanut. Tunsin itseni huonoksi.
Olen yhden asian ihminen. Vain yksiosa-alue hoituu.
Haluaisin kyetä enempään. Entä jos joskus huomaan eläneeni puoliteholla, entä jos kykenisinkin vaikka mihin ja vaikka yhtä aikaa?

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Niin on parhautta

Pakko oli otsikkoon laittaa toi hieman inhoamani sana. Parhaus. Mutta on ollut sitä lajia niin, että marraskuun jaksaa.
"Kaikkihan" jo tietää, että lauantaina olin suuressa cityssä Sutkautusten, Ilon vuoden ja Oman katon alla kanssa. Etukäteen arvelin, että ekatreffit on upeat, mutta että NIIN upeat. Miten voi "vieraat" olla niin tuttuja, niin hauskoja, niin viisaita. Miten voi viihtyä niin hyvin? Miten voikin olla niin epähiljaista?
 Oli siis äärettömän hauskaa. Ja hurjan inspiroivaa. Me saatiin huippuideoita etenkin rohkelta Katjalta, joka teki irtioton ja kannustaa muitakin siihen.*

Okei, tän avulla ei oikeasti marraskuuta jaksa. Ihan vain siksi, että kun on maistanut hauskanpitoa yltäkylläisesti, tavallinen elämä tuntuu niin noh, tavalliselta.
Sen päätöksen tein, että useammin on otettava itselleen näitä puolipäivävapaita. Täytyy nähdä muitakin ystäviä, kun niitä, jotka lähellä asuu.
Varmaan muut painii saman ongelman kanssa. Illat on niin lyhyitä, ettei ehkä tule kyläiltyä kenelläkään, joka asuu yli puolen tunnin matkan päässä. Yhteydenpito jää Facen ja puhelimen varaan. Mutta onneksi edes niiden.

*Me tehdään se Yök en syö" tv-ohjelma!!!! (Muistakaa se hyvät rouvat.)

Elisan kanssa me kirjoitetaan kirja (Tuula kuvaa) Pienen pieni ongelma on vaan se, et mistä me se kirja kirjoitetaan. Et vinkkejä vastaanotetaan.

Oi, nyt mä tulinkin taas niin säihkyvän innostuneelle tuulelle. Hihkun kohta keittiössä sosekeittoa tehdessäni.

Jk. En päässyt vaaleissa läpi, mikä ei lannistanut. Päätin jatkossa tehdä asioita, joista olen heti alkuun hurjan innostunut. Ja voihan se olla ett neljän vuoden kuluttua se politiikka innostaa hulluna. Mutta ennen sitä joku muu.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Vahva ja seesteinen

Äiti soitti tänä aamuna synttärionnittelupuhelun. Kysyi miltä tuntuu täyttää vuosia. Sanoin ekat mieleentulevat sanat: vahvalta ja seesteiseltä. Vaikka se oli tavallaan vitsi, niin jossain määrin se oli myös totuus.
 Uusi (hetkellinen) vaihe menossa. Vahva itsenäinen seesteinen ja upea :)

Ystävän kanssa juteltiin tänään tatuoinneista ja aarrekartasta ja pintarestista. Mietin mitä haluan ja mieleen tuli sana Rohkeus. Se multa puuttuu. Haluan olla rohkeampi. Kaikessa.

Ostin itselleni kimpun ruusuja. Mun ainoa lahja! Mies on poissa, joudun lahjomaan itseäni. (onneksi olen vahva ja itsenäinen)

tiistai 23. lokakuuta 2012

Tapahtui aamulla

Junnu kaatoi jugurttia pöydälle. Meinasi ottaa talouspaperia putsatakseen pöydän. Sanoin että kannattaa ottaa kostea rätti, sillä on helpompi putsata. Junnu hankaa rätillä jugurttia ees taas ja marisee, ettei ole yhtään helpompaa. Mies on samaa mieltä. Mä otan rätin ja äkäisenä murisen, etteikö kukaan osaa edes pöytää pyyhkiä, edes isä. Mies hekottelee, et "osaan mä, katso vaikka". Tarkoittaen siis sitä, että on ottanut vaimon, joka sen pöydän pyyhkii.
Kaikki nauroi, mä meinasin itkeä...

Siis oikeasti!

Joku teistä viisaista kerran sanoi, että ehkä lapset tosiaan pitää OPETTAA siivoamaan, ei ne sitä muuten opi. Näin se varmaan on. Meilläkin isotkin pojat luulee, että rätti jätetään litilitimäräksi, kun sitä käytetään. Pitänee aloittaa siivouskurssi. (kunhan se mun sisko ensin opettaa mut ensin siivoamaan)

Asiasta iloisempiin. Vierumäestä se alkoi. Vyötärön kutistuminen. Miinus neljä senttiä.
(Siitä asiasta en edes ala puhumaan, et lantiosta niiden senttien kuuluisi lähteä. Mutta miksi ihminen laihtuu aina ensin niistä tuhannesta paikasta, mistä ei tarttis ja vasta viimeisenä, vuosien kuluttua, sieltä mistä pitäisi. Näytän varmaan kohta oudolta. S-kokoinen vyötärö ja XXL-kokoinen lantio. Saattaa olla et nilkatkin on kohta paksummat kuin se vyötärö)

maanantai 22. lokakuuta 2012

Kuinkakohan paljon voi ihmisen itsetunto laskea, kun hyvä ystävä sanoo "en tiedä ketä äänestän kunnallisvaaleissa vai äänestänkö ketään." No kiitti. Ei siinä sitten mitään.
 Mä tiedän etten ole ehdokkaista parhain  tai millään muotoa huippulaatuinen. En osaa teemoistani sanoa sen kummempia, kuin että haluan ettei päiväkotien ja koulujen oloja tehdä entistä huonommiksi niin lapsille kuin henkilökunnallekaan. Toivon myös samaa kuin neljä vuotta sitten; sitä että ihmiset saisivat apua helpommin ja nopeammin. Tai ylipäätään ollenkaan saisivat apua.

Blaah ja blääh!

Muuten elämä on ihan upeaa. Megalomaanisen kamala keuhkoputkentulehdus on loppumaisillaan. Ajattelin tänä aamuna mennä hieman urheilua kokeilemaan. Pienimmän lapset on liesussa ja mulla on huimat kaksi tuntia vapaata.

Eilen otettiin suuri askel meidän elämässä. Päästin keskimmäisen pojan isoveljensä kanssa kahdestaan uimaan. Pyöräilivät uimahallille, mikä jo se on keskimmäiselle velttoilijalle suuri urakka ja sitten uivat kunniakkaasti. Ehjinä palasivat kotiin, kaikki tavarat mukanaan. Oi suuri uusi elämä
Keskimmäinen näytti yhdessä illassa kasvaneen. Ihan oikeasti. Illalla totesin miehelle pojan olleen poikkeuksellisen seesteinen sen jälkeen kun päätettiin koiran hankinnasta. Mies oli samaa mieltä. Ajatelkaa. Jo ajatus koirasta rauhoittaa ja tasoittaa lasta.


keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Tee jotain, äläkä ainakaan valita

Ystäväni kävi parisuhdeterapiassa. Hän sai terapeutilta neuvon: Joko hyväksyt ongelman tai sitten eroat. Ja jos hyväksyt, niin älä koko ajan valita". Jotenkin näin se meni.
Musta se oli todella fiksu, mutta vaikea neuvo.

Terapeutin antamaa neuvoa voi helposti soveltaa muuhunkin elämään. Vaihda työtä, jos nykyinen työ tekee onnettomaksi. (helpommin sanottu kuin tehty)
Lakkaa valittamasta kiloista, jos et aio tehdä laihtumisen eteen mitään.

Minkä neuvon voi antaa mulle, joka riitelee lapsensa kanssa liian paljon? Olen kyllä yrittänyt tsempata. En lähde mukaan jokaiseen kitinään ja kehun odottamattomissa tilanteissa. Esim. eilen aamulla kiitin poikaa kivasta aamusta. Hän oli herännyt hyvällä tuulella eikä kertaakaan aamun aikana saanut hepuleita.
Iltaisin kiitän hyvästä päivästä "Jee vain yhden raivarin päivä, ihanaa"

Tein muuten Elämä pelissä-ohjelman nettisivuilla V-käyrä testin. Mun käyrä oli vain 10. Vain. Voi olla, että tulos olisi ollut huonompi jos kysymykset olisi olleet erilaisia. Tiesin kyllä olevani aika leppoisa tyyppi, mutta testissä tajusin etten tosiaankaan ole kauhean äkkipikainen tai pitkävihainenkaan. (Lasten mielipidettä ei kysytä. Niiden kanssa en ole yhtä leppoisa, kuin muiden ihmisten)

Tilasin itselleni myös niiltä sivuilta valmennusta. Sieltä tulee viikoittain meilejä, joissa annetaan vinkkejä esim. lasten kanssa olemiseen. (kiinnitä huomiota hyvään käytökseen, älä huonoon)

Kohta olen kuulkaas ihan nollakäyrällä, lähes zen...

tiistai 16. lokakuuta 2012

Nyt on näin!

Taas saan harrastaa positiivista ajattelua niin rutkasti että. Hyvää treeniä kuulkaas.
 Eilen sain varattua itsellenikin lääkäriajan kun kerran lapsenkin jouduin lekurissa käyttämään. Menin positiivisena crocseissa ja villasukissa lääkärisedän luo. "Kortisonia kipeään jalkaan, kiitos". Lääkärisetä tutki ja tuli siihen tulokseen, että ei mulla olekaan nivelkipeä vaan joku luu tai joku, en muista, ja diagnoosi Mortonin tauti. Hoito korotettu pohjallinen ja matalat kovapohjaiset kengät leveällä lestillä. Arvaas kuka saa myydä kaikki juuri hankitut korolliset kenkänsä?
Lääkärissä yritin olla et jees jees, tyhmää, mutta tällä mennään ja pahempaakin voisi olla. Setä nyökytteli ja sanoi et onneksi ei ollutkaan reuman pahenemisesta kyse.
Illalla kun jalkaa särki ja juili, iski todellisuus. SIIS joudunko mä oikeasti elämään tän säryn kanssa forever? Entä jos ei pohjalliset ja kenkien vaihdot autakaan? Mitä jos joudunkin leikkaukseen? (5-6 viikkoa kipsi jalassa) Miten mä saan hemmetin kipeän selkäni kuntoon, jos vielä pitkään kävelen väärin? Kauheasti kysymyksiä, ei vastauksia ollenkaan.

Työhön tää vaikuttaa siten, että joudun ilmoittamaan, etten ota vauvoja meille hoitoon ainakaan siihen asti, et olen kunnossa. En lapsia kantamalla aio huonompaan kuntoon mennä.

JA juu, arvatkaas mikä mau eniten raastoi? No se, et sairaus on keski-ikäisten naisten tauti. Yrittääkö mun kroppa kettuilla mulle? Kymmenen päivää 42-vuotis synttäriin ja saan siis virallisen keski-ikä leiman itseltäni lahjaksi. Just joo!

Flunssan tyyppisessä taudissakin olen nyt kolmatta päivää. Ääni poissa ja paikat kipeinä, hieman kuumetta. Mutta onko ollut lepoa mulla? Ei! Aikamoista ohjelmaa ja ramppausta ollut mulla. NYT on onneksi muutaman tunnin vapaa, kun kaikki lapset on poissa. Piti vaan maata sängyssä, mutten sitten osannutkaan. Epämääräsitä haahuilua. Kaappien siivouksen harkintaa. Haluan tehdä Kepposkat ja käyttää kaapista kaikki vaatteet, keksiä uusia yhdistelmiä ja korutkin kaivaa esiin. Pynttäytymistä tiedossa. Kunhan siis jaksan aloittaa...

On muuten yksinäinen olo täällä blogissa. Kaikki on hiljaa, kukaan ei kommentoi. Onko kommenttiboksi rikki? :)

Jos leipoiskin taas pullaa. Eiköhän pulla piristä päivää!

torstai 11. lokakuuta 2012

Aarrekartta

Taas aarrekartta-jutut pompahtelee silmiin joka paikasta. Otan sen vinkkinä siitä, että mun pitää päivittää haaveeni.
Sain kyllä naurukohtauksen eilen illalla kun luin Me naisista aarrekartan tekemisestä. Siinä toimittaja teki karttaa, johon tuli onnellisen näköinen parisunta koira sylisään. Toimittajalle sanottiin, että kannattaa varoa mitä kuvia laittaa, niillä on taipumuksena toteutua. Et jos ei halua koiraa, niin ei pitäisi laittaa koiran kuvaa karttaan. Palasin mieleen mun oma kartta. Siinä oli iso kuva ihanan rennosta olohuoneesta. Laitoin sen kuvan, vaikka kuvassa oli myös iso karvainen koira. Hmmm.... Olisko kannattanut??
Mutta tulipa testattua kartan teho. Nyt täytyy suunnitella uusia haaveita huolella. Hyvin hyvin huolellisesti. Onpa syy lueskella lehtiä tänään.

Tällä viikolla olen ollut ihan pikkiriikkisen kipeä. Sen verran, etten ole urheilemassa käynyt kuin ma ja ti. Nyt kuulostelen oloa, uskallanko mennä aamulla RVP.jumppaan. Siitäkin lajista luin eilen lehdestä. Vaikka ei ole olemassa täsmä laihdutusta, niin kyseinen jumppa voi hyvinkin muokata paremman farkkukropan. Tiedotan tuloksista. Olenhan jo parissa viikossa käynyt Rvp:ssä (reisi-vatsa-pakara) viisi kertaa.

Mies lähtee tänään vaihteeksi työmatkalle. Pitäisi keksiä viikonlopun aktiiveja mulle ja pojille. Entä jos laitan nekin tekemään omaa aarrekarttaansa. Tulisko sinne muita kuin lelukuvaston kuvia?
No, ehkä jokunen koiruuskin. Keskimmäinen eilen oli kaverilleen selostanut että HÄN saa oman koiran. Sanoin että ei se nyt ihan yksin hänen ole. Poika vastas "no ei olekaan, mutta mä siitä olen päävastuussa". Aika hyvin se sen tajuaa itseasiassa. Tuleekohan siitä vastuullisempi tyyppi kuin nyt?
 Eilen taas otettiin niin isosti yhteen illalla, et teki mieli repiä tukka päästä. (omasta) Mä tiedän olevani idiootti, mutta ihan oikeasti on NIIN rankkaa elää lapsen kanssa, joka on koko ajan hapan. Ja traaginen.
Nyt volinan aihe oli se, et hänellä ei ole perheessä saman ikäistä seuraa. Sanoin, et "veljes on sua vuotta vanhempi". "Joo, mut veli on tyhmä ja mä en tajua sen juttuja". (SÄ olet tyhmä ja kukaan fiksu ei tajua sun juttuja. Toim.huom) "Pikkuvelikin on vaan ärsyttävä". Siitä kommentista mä suutuin taas, koska pikkuveli ihailee veljeään ihan sikana ja säihkyy onnesta jos saa siltä huomiota. Selitin pojalle, et jos se puhuis ihmisille ystävällisemmin niin ehkei tulis niin paljon yhteenottoja.

Aamiaspöydässä aloitti sitten junnu marinan, "Miksi AINA isoveli änkeää mukaan, kun minä haluan tehdä isin kanssa jotain kahden"? Mies yritti selittää, et ei se veli änkeä mukaan vaan hänet otetaan mukaan koska hän on veli ja isin poika. Mutta jostain syystä junnu ei suostunut tajuamaan.
Mikä näitä ipanoita riivaa? Yhtäkkiä ne on mustasukkaisia toisilleen ja mukamas inhoavat toisiaan. Onko sisarukset aina tällaisia? (on)

Hieman uuvuttaa ajatus viikonlopusta. Ja syyslomaviikosta...

Mutta nyt on perjantai aamu vasta ja mä päätin mennä urheilemaan. Sen jälkeen saan hetken nauttia miehen seurasta ennen työmatkaa. (Huomaatteko, mä sanoin nauttia. Kyllä! Kriisit taas kriiseilty)

Terapiaeläin

Tässä iltana eräänä, meillä nähtiin Kohtaus. Äiti ja keskimmäinen ottivat vaihteeksi yhteen. Lapsi vaan kiukutteli ja mökötti kun piti mennä hammaspesulle. Kiukkuamiseen kuului railakkaita V-sanoja. Ja sit alkoi mua ketuttaan. Eihän nyt iltatoimien takia pidä hepuloida. Huudettiin sitten kilpaa kunnes poika meni vessaan lukkojen taakse. Mä makasin sohvalla mököttämässä ja poika soittaa isälle "äiti sekosi täysin ja mä en ainakaan tule vessasta ulos ennenkuin tulet kotiin".
Muutaman kerran huutelin et voisko tehdä jo sovintoa, mutta ei. Yhtäkkiä lapsi puhkesi hurjaan nyyhkytykseen ja suostui avaamaan vessan oven. Siellä mä sitten istuin vessan lattialla juttelemassa sydäntäsärkevästi itkevän lapsen kanssa. En tiedä enää mistä kaikki lähti, mutta yhtäkkiä poika nyyhkytti ja soperteli haluavansa lemmikin. "Olis kivaa että kotona olisi kivaa tekemistä, eikä aina tarvitsisi mennä kavereille. Kotona on vaan tyhmä isoveli ja tyhmä pikkuveli eikä mitään hauskaa". Mua liikutti toi perustelu ihan kamalan paljon. Ei ehkä olis liikuttanut niin paljon, ellen olisi aina tiennyt että poika on parhaimmillaan eläinten ja pienten lasten kanssa. Niiden kanssa hän on aina hellä ja lempeä ja kärsivällinen. AINA!
Olen jo vuosia sanonut että meidän lapsi tarvitsisi koiran. Hän on tyyppiä, jota ei kiinnosta mikään (paitsi tietsikka) ja joka ei harrastaisi mitään ellei hieman patistettaisi. (parkouria kerran viikossa) Koirassa riittäisi puuhaa, positiivista tekemistä.
Samaisena pimahduspäivänä esikoinen katsoi kaverinsa kanssa koneelta vanhoja kuvia. Jopa kaveri kiinnitti huomiota siihen, että kaikissa kuvissa missä oli keskimmäinen eläimen kanssa, hän hymyili autuaan onnellisesti. Aito hymy on meidän pojassa valitettavan harvinainen :(

Kun lopulta kaikki lapset olivat nukkumassa, mentiin miehen kanssa saunaan. Kerroin lohduttomasta itkusta ja lemmikin kaipuusta. Mies sanoi, että kaipa meidän on se koira sitten hankittava.
Huom, pari viikkoa sitten mies hyvin painokkaasti sanoi, että meille EI tule koiraa. Hän on jo oman osuutensa tehnyt sillä saralla. Oliko ne ne kuuluisat viimeiset sanat?

Miehellä oli kaksi koiraa kun tavattiin. Toinen kuoli ennen lapsien syntymää ja toinen kun lapset oli 2 ja 4v. Olen siis ulkoiluttanut koiraa säällä kuin säällä mukana kaksi pientä lasta. Tiedän kuinka paskaa se on! MUTTA tadaa, nyt meillä on siot lapset. Eikä asuta kerrostalossa. Ja meillä on aidattu piha! Ja mä olen kotona töissä. Kenenkään ei tarvitse nousta aamukuudelta ulkoiluttamaan koiraa ennen koulua ja töitä. Meidän talon takana  on pelto, jossa voi hoitaa illan viimeset pissatukset vaikka lasten nukkumaanmenon jälkeen.

Ketä mä yritän vakuuttaa tällä kaikella? :)

Emme ole siis hankkimassa lapselle koiraa, mutta vahvasti lapsen vuoksi. Ns.terapiakoiraksi. Meidän lapsi tarvitsee positiivisia kokemuksia ja itsetunnon kohottajaa=koiraa.

Ja olis tarjolla yksi tällainenkin. Mä niin haluan tämänkin. Jemenin kameleontti!






Jk. Etsinnässä seropi-pentu!


tiistai 9. lokakuuta 2012

Jotain yhteistä

"Kaikki" aina sanovat, että suhde on tuhoon tuomittu, jos ei keksi enää muuta puhuttavaa kuin lapset. Mä sain tähän asiaan uuden näkökulman omalta mieheltä. Kun Suuressa keskustelussa sanoin, että meillä ei ole mitään yhteistä, niin mies sanoi "onhan, Lapset". Kun vetosin siihen että lapset kasvaa ja muuttaa pois kotoota joskus ja mitäs sitten. Mies oli aidosti ihmeissään. "Jos meitä molempia kiinnostais vaikka telttailu, niin siitäkö sitten pitäisi puhua kaiket päivät, olisko se oikeasti parempi ".
Mua tää lohdutti todella paljon. Musta on kiva puhua miehen kanssa lapsista ja tykkään siitä, että ne on molemmille yhtäläisen rakkaita. Se olis mulle vaikeinta uusioperheessä, ei toista kiinnostais mun lapset niin paljon kuin mua.

Lisää näkökulmaa sain eilen ystävältä. Se sanoi ääneen sen, mitä luulen monen ajattelevan, muttei uskalla sanoa ääneen. "Miehen kanssa ei ole yhä hauskaa kuin ystävien". Matkalla miehen kanssa on mukavaa, mutta kavereiden kanssa olis hauskaa. Miehen kanssa ei voi bailata tai tanssia, se on hieman naurettavaa ja teennäistä.
 Me naurettiin ihan kamalasti, kun kaveri kertoi näitä ajatuksiaan. Piti taas ihmetellä sitä, miksi miehet ja naiset muka sopii yhteen. Ehkä siksi, että ei kukaan jaksaisi elää suhteessa jossa puhuttaisiin tauotta kuten ystävykset usein. :)

Viisivuotiaalla junnullakin on jo mielipiteitä naisista ja miehistä. Eilen tyttökaveri potkas junnua ja junnu kosti sitten takas isosti. Toruin molempia ja sanoin, että kumpikaan ei saa lyödä tai potkia.
Junnu meni mietteliään näköiseksi. Se ihmetteli sitä, että tyttö oli potkinut häntä ensin. "Mä luulin, että tytöt on fiksumpia kuin pojat".

maanantai 8. lokakuuta 2012

Puhuminen auttaa (kuka olis uskonut)

Jo vain. Puhuminen ja mun kohdalla jo kirjoittaminen auttaa. Heti kun sain kirjoitettua, etten enää jaksa yrittää, niin tunne katosi. Ihan oli kevyt olo. Mutta jottei liian helpolla pääsisi, niin eilen piti sitten vielä romahtaa. Se oli hyvä! Tuli puhuttua illan aikana puolen vuoden tarpeiksi. Vaikka se oli kamalaa, niin silti se oli mukavaa. Nyt olen tietysti ihan poikki...
Vinkit jakoon, miten kaksi kiireistä ihmistä ehtii tutustumaan toisiinsa uudelleen ja milloin niille treffeille pääsisi?

Aamun aloitin nilkuttavana ja hieman ryytyneenä. Reumaattisen jalan takia kävelen huonosti, jonka vuoksi sitten selkä hajoaa. Mutta mitä tein minä? Menin jumppaan!!! Puolikas reisi-vatsa-pakarajumppa ja yksi puolen tunnin keskivartalojumppa. Auttoi! Yhden tutun kanssa juttelinkin, et jos mä antaisin selkävaivan päättää, niin makaisin kotona, mutta jo kerran asian kokeneena tiedän, että jos en tee mitään, niin paikat hajoaa entisestään. Jumppa kuntouttaa. Joillekuille varmaan ihan päivänselvää, mutta mulle ei.
Mutta kummasti mun selkä on jo nyt vähemmän kipeä kuin aamulla.

Pitää mainita sekin, että vihdoin olen laihtunut edes pari kiloa. Ja jos tällä sipsien syömisellä laihtuu, niin paljonko laihtuis, jos sipsit jäis kaupan hyllylle? Jospa taas sillä saralla hieman ryhdistäytyisi. (mutta kun ne on niin hyviä)

Viikonloppu oli tosi hyvä. Kävin suorittamassa Ea ykkösen, jonka taitoja en koskaan halua joutua käyttämään.
Mä ahdistuin lapsikuolleisuustilastoista. Tiesittekö, että 7% kuolemista johtuu liikenneonnettomuuksista, mutta 9% perheväkivallasta. Siis mitä? Perhe on vaarallisempi kuin liikenne.

Haluaisin lopettaa johonkin kevyempään aiheeseen, mutta en ehdi. Päiväkoti odottaa.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Uusi tyyli

Mä olen reteästi päättänyt muuttaa tyyliäni täysin. Ystävän kanssa intouduttiin ostamaan todella värikkäitä sukkahousuja. Mä ostin pinkit(kuka olis arvannut), oranssit ja myrkynvihreät. Pari päivää sitten otin uudet releet mukaan salille, treenin jälkeisiksi vaatteiksi. Puin oranssit sukkikset ja mustan mekon. Kuntosalin henkilökunta (naisia) oli et VAU, makeen näköistä. Sanoin et mulla on pieni ahdistusneuroosi tästä uudesta, et emmin kehtaanko edes kauppaan mennä. Naiset vakuutti, et ilman muuta ja he kyllä tykkää.
 No, kaupan pihalla joku mies moikkas mua ja hymyili TODELLA leveästi. Mulla ei ole aavistustakaan kuka se oli. Eli arvaatte varmaan. Olen varma, että se nauroi mulle. Yritä tässä sitten kantaa uutta tyyliä pää pystyssä.
Tänään on uusi kokeilu. Samat sukkiset, musta mekko, jonka alla oranssi toppi. Oranssit helmet ja kynnet. En ole varma voinko poistua kotoani minnekään.
Henkka maukalta tuli myös paketti tänään. Olin tilannut beesin (musta se on valkoinen) mekon, jossa mustia täpliä. Se näytti aika hauskalta näiden räiskyvien sukkiksien kanssa. Täytyy juosta kaikki kaverit läpi et saa tuomion pidänkö vaiko enkö.
Ja juu, mä tilasin myös löysän leopardipaidan. Elämäni eka. Sitäkin pitää vielä harkita, mutta uskon pitäväni.
 HYVÄSTI ikuiset farkut ja pitkähihaiset t-paidat.

Mä olen aloittanut suhteen itseni kanssa. Kun en parisuhdetta tällä hetkellä osaa hoitaa, niin hoidan sitten suhdetta itseeni. Kohtelen itseäni sellaisella rakkaudella et oksat pois.
Hoito-ohjelmaan kuuluu tietenkin urheilu ja myös jalkakylvyt. Mahdollisimman hyvät kirjat. Tolkuttoman kiinnostavat keskustelut ystävien kanssa.

Yksi kiinnostava keskustelu oli pari päivää sitten mun vanhimman ystävän kanssa. Olemme satunnaisesti tekemisisissä, mutta aina jatkamme siitä mihin jäimme.
Nyt oli taas paljon päivitettävää. Surullisiakin asioita. Ystävältä oli kuollut kesällä äiti ja kaksi päivää aiemmin hyvä ystävä. Etenkin se ystävä järkytti mua. Mun ikäinen nainen, kolme lasta. Kuoli yks kaksi yllättäen netin ääreen. Siis oikeasti. Chattaili yhdellä hetkellä ja seuraavalla oli kuollut.
 Pitäisi elää niin, ettei jää asiat vaivaamaan jos jotain käy. Jos mies nyt kuolisi, en osaisi sanoa, menikö meillä huonosti vai oliko meillä vain VAIHE. Jäis kuulkaan kalvamaan.
Asioille pitää tehdä jotain NYT!

Ja vaikka asiaa olisi vielä, niin tärkeät asiat ensin. Junnu  haluaa tehdä mun kanssa pannukakkua ja siksihän mä kotona olen, että mun kanssa voi tehdä asioita nyt eikä joskus. (sen kun muistais)

tiistai 2. lokakuuta 2012

Päivän lehtikatsaus

Uusimmassa Me naiset Sportissa oli juttu naisesta, joka elää pelkillä herkuilla. Karkilla, kekseillä, juustonaksuilla. Kiehtovinta oli aamiainen. Kahvia ja juustonaksuja.
 Toiseksi kiehtovinta on se, et nainen on laiha, alipainoinen. Kuinka voi olla laiha, jos elää vaan herkuilla. Lähtiskö takaisin sille tielle?

Mä ennenvanhaan söin kamalan epäterveellisesti. Tai ok, aamiainen ja lounas oli terveellisiä. Illat oli suklaan ja sipsien syömistä varten. Useimmiten skippasin iltaruoan kokonaan. Tai jos söinkin, niin vaan sen verran, et varmasti jaksoin syödä ne illan odotetut herkut. Ja oikeasti, ei tainnut koskaan jäädä herkkuiltaa väliin.
Määrätkään ei ollut pieniä. Se oli se iso sipsipussi ja suklaalevy. Ei kahta riviä siis kuten nykyään useimmiten.

Mä en osaa edes tarkkaan sanoa, missä vaiheessa tuli se muutos, et hieman normalisoiduin. Kyllä mä vielä joku vuosi sitten söin tolla tavalla aika usein. Usein.
 Kun mies tuli kuvioihin, niin silloin muutuin jo hieman. Mies sanoi, ettei saa syödä herkkuja jos ei syö ruokaa. Kun lapset syntyi, aloin syömään normaalia iltaruokaa joka päivä. Perhepäivälliset siis pelasti elämän.
 Joskus ajalla ennen lapsia ja miestä, mun kolesteroli oli korkea. En muista paljon, mutta jotain 6 tai 7 jos en väärin muista. Lasten syntmän jälkeen mun kolesteroli on ollut hippasen alle 5. Ainoa muutos silloin oli se, että söin lämmintä ruokaa joka päivä, en vain siis karkkia.

Olisi kiva tietää onko mun kolesteroli nykyään entistä alhaisempi, kun elän huomattavasti terveellisemmin, vaikka paino ei olekaan kauhean paljon alhaisempi kuin huonoina aikoina.

Nykyään olen iloinen siitäkin, että meillä saa olla keksipaketteja ja jäätelöitä kotona, enkä käy niitä napsimassa. Osaan olla ilman. Ei ole pakkomiellettä puputtamiseen.
Eilen leivoin vaihteeksi lasten kanssa pullaa ja niitökin söin vain kaksi.

Onko musta tullut aikuinen? (lapsena luulin, että aikuiset ei enää syö karkkia, koska ne vaan ei enää tykkää siitä. hah!)



maanantai 1. lokakuuta 2012

Tiimalasi ja lähtölaskenta

Terveisiä vaan Vierumäen Tiimalasiviikonlopusta. Ihan hyvin täällä voidaan.
 Viikonloppu oli mahtava. Usko jaksamiseen meinasi loppua pariinkin kertaan, mutta kyllä sitä jaksaa kun on jaksettava. Tämän jälkeen varmaan nolottaa käydä vain yhdellä jumppatunnilla kerrallaan. Että mitä vetelehtimistä se sellainen on?
 Sen vaan haluan sanoa, että jos joskus tulee mahdollisuus kokeilla "kevyttä" sauvarinnetreeniä, niin älkää kokeilko. Kauheaa oli se. Se, että samana päivänä oli tehnyt 1,5 tunnin kahvakuulatreenin ja sieltä vartissa sännännyt vesijumppaan, oli kuulkaas pikkujuttu. Eli ÄLKÄÄ kokeilko. Paitsi jos ihan kidutuksen vuoksi haluatte.

Pään sain nollattua viikonloppuna täydellisesti. Ei ollut aikaa miettiä mitään normaalia. Aamusta iltaan vaan treenitreeni ruokailu treeni treeni ruokailu.
Lauantai-iltana päivällispöydässä multa kysyttiin mistä tulin. Avasin suuni, mutta pää löi tyhjää. Aloitin vastaamaan, että "Vantaalta". Kaveri nauraen korjas mun asuinpaikan. En ihan oikesti itse enää muistanut. Oletteko tollasta nollausta ikinä kokeneet?

Nyt tarvitsisin samanlaisen kokovartalonollauksen pysyvästi. Musta tuntuu, että avioliitto on tullut tiensä päähän. Mä en vaan enää jaksa. "Kaikki" on hyvin, mulla ei vaan ole mitään annettavaa. En jaksa, enkä viitsi. Saako luovuttaa ihan vaan laiskuuttaan?

Eilen muuten kosketti se Elämä pelissä-ohjelma ihan kauheasti. En ole mitenkään lämpimästi koskaan suhtautunut siihen kotiäitien esitaistelijaan. Nyt se sai kaikki mun sympatiat osakseen. Tekis mieli sännätä auttamaan.
Ja miksi heräsi lämpöiset tunteet? Se nainen oli muuttunut inhimilliseksi. Olen saanut siitä sellaisen lässynlässyn lapset kuuluu hoitaa kotona ja ah kun kaikki on ihanaa-kuvan. Mutta kas, sieltä löytyikin tavallinen nainen ja äiti, joka tunnustaa huutavansa lapsilleen niin, että ääni lähtee.
 Huraa inhimillisyys!

perjantai 28. syyskuuta 2012

Urheilusta

Vaikka olenkin innolla menossa sinne urheiluviikonloppuun, niin nyt hiukan alkoi jännittämään. Voiko tuollaisesta päivästä selvitä? Missä kolossa hengitän? Miten mä sitten olisin selvinnyt, jos olisin valinnut rankempia lajeja? Kuntonyrkkeilyä esim.
Maanantaina palaan kertomaan kokemuksia.
Lauantai 29.9. klo 9.30-11.00
Kahvakuulatreeni
Lauantai 29.9. klo 11.15-12.00
Aqua Core
Lauantai 29.9. klo 14.00-14.45
Zumba
Lauantai 29.9. klo 15.30-17.00
Kevyt sauvarinnetreeni                                          

Hyvä huomio

Olen tiennyt jo kauan, että sillä on merkitystä miten itselleen puhuu. Pitää puhua myönteisessä sävyssä ja välttää kielteisyyttä. Ei ole väliä puhuuko varsinaisesti totta, alitajunta ei sitä tiedä, vaan uskoo kaiken sokeasti.
Vahingossa tätä testasin viime viikolla. Olin tosi tosi pahalla tuulella, kun oli tapahtunut tylsiä juttuja. Raivon vallassa vaihdoin salasanat kauheiksi kirosanoiksi. Ei olisi kannattanut. Joka kerta kun kirjaudun sähköpostiin ja kirjoitan ne tulenkatkuiset sanat, niin muistan pahan tuulen aiheuttajan ja synkistyn. Mitä tästä opin? Salasanan kannattaa olla vaikka joku ihana voimalause.

Olen oppinut muutakin tämän viikon aikana. Ollessani pahalla tuulella ja/tai kipeä, suutun lapsille herkemmin. Rakas nuorin lapseni osaa onneksi jo viisaasti sanoa, että "eikö me tästä jo puhuttu, tarvitseeko sun taas huutaa". Ja sitten nolottaa. Annoin kaikille lapsille vinkin, että jos liikaa mesoan, minultakin voi kysyä "oletko väsynyt tai kipeä kun noin kiukkuat". Niin mäkin lapsilta usein kysyn.
 Ja sitten taas kaikki nauratti.

Päiväurheilun teho tuli testattua taas eilen. Kävin virtuaalizumbaamassa kuntosalilla ja tulin törkeän hyvän tuuliseksi. Kauppaan menin salilta suoraan ja siellä huomasin ottavani salsa-askelia, kun kuulin musiikkia. Saatin näyttää aika hassulta. Mutta vitsi, olin energisellä tuulella.

Tänään saan ottaa kaikki energiat käyttöön, koska edessä on kauan odottamani Vierumäen urheiluviikonloppu. Tänään on kaksi treeniä, huomenna neljä plus uinti ja sunnuntainakin vielä kaksi treeniä. Mä tulen niin timmissä kunnossa kotiin? Kai se on mahdollista? :)

maanantai 24. syyskuuta 2012

Unelmien päivitys

Uusimmassa Oliviassa oli kirjailija Riikka Pulkkisen haastattelu, jossa oli jotain mikä pysäytti mut.
"Ei kukaan voi elää unelmaansa. Siinä vaiheessa se on jo elämää". Totta! Kuinka mä en sitä ole tajunnut. Mä ajoittain ihmettelen sitä, miksen ole tämän tyytyväisempi vaikka mulla on kaikki se mistä olen haaveillut. Pulkkisen sanoin "Iso keittiö jossa on paljon kirjoja ja jossa lapset voi keitellä kinuskia keskellä yötä. Ja jossa on spontaanisti kylään tulleita ystäviä ja pöytään kannettuja viinipulloja".
 (Mistä huomaa ettei Pulkkisella ole lapsia? No tosta kinuskijutusta. Kukaan äiti ei halua lapsia keittiöön keskellä yötä. Lasten kuuluu nukkua.)

Mutta siis "unelmat pitää muistaa päivittää".
 Nyt alan keksiä uusia unelmia täyttyneiden tilalle. Mitä ne on, ei ole vielä selvää. Seesteinen mieli, urheilullinen elämä? Koira? Suurempi auto? Useammin niitä pöytään kannettuja viinipulloja? Vauva?
Kaverini sanoi muutama päivä sitten, että "unelmia pitää toteuttaa ja mitä se on väliä vaikka ne olis materialistisia". Mun haaveet ei taida kuulua siihen kastiin kuitenkaan. Se on aika selvää.

Ihailemani Mirka sanoi minulle yhtenä päivänä jotain, jota en enää sanatarkasti muista. Jotain "olet onnellisempi kuin tajuatkaan". Sekin on varmaan totta. Opettelen tajuamaan onneni. Opettelen elämään hetkessä.

Opettelen sitä täällä!