torstai 29. syyskuuta 2016

Haaveissa vainko oot mun

Luin juuri Trendistä lapsettomasta nelikymppisestä naisesta. Hän ei halua lapsia ja on sen sijaan mm."ottanut kaksi löytökoiraa, opetellut tanssimaan balettia, purjehtinut Kreikassa, tanssinut salsaa Kuubassa ja  osallistunut seikkailukisoihin".

Muistin taas olevani tylsä ja ikävystyttävä. Mä en ole tehnyt mitään noista ja voin vannoa etten olisi tehnyt vaikken olisin hankkinut lapsiakaan.
Mun elämän tasaisesti nouseva "kriisi". Mulla ei ole mitään kiinnostavia harrastuksia tai haaveita. Pari iltaa sitten juttelin miehen kanssa. Hänhän oli aikonut muuttaa lämpimään jonkun vuoden kuluttua, mutta tulin sitten "tielle". Kyseli nyt mitä kuvittelen meidän tekevän kymmenen vuoden kuluttua. Hän haluaisi sinne lämpimään maahan elämään. Minä tylsänä en haaveile siitä. Tykkään asua Suomessa, haluan asua lähellä perhettä ja ystäviä. Mitä kummaa mä esim. siellä Espanjassa tekisin. Joisin punaviiniä ja kiroisin kylmää kotia ja ankeita suihkuja?

Mitä mä sitten haluan tehdä?

Tiedän, että olen pohtinnut tätä asiaa kymmeniä kertoja blogin historiassa, mutta kun ärsyttää etten keksi mitään kiinnostavaa.

Ehkä mä tämän takia rakastan lukea naistenlehtiä. Mullahan on usein se olo lehden avatessani, että täältä mun kohtalo löytyy. VOIKO yhtään lapsellisemmalta ihminen enää kuulostaa. Kikatusta. Mutta olenhan mä mm sijaisperheasioista kiinnostunut lehtijuttujen vuoksi. Ehkä mä  lopulta päädyn vaikka Sos lapsikylään äidiksi.  Siitäkin lukenut ja vähän haaveillut kaksikymppisestä asti.
 Pieni ristiriita kyllä todellisuuden kanssa tässä haaveessa. Mä olen itakärttyinen ja odotan aina että lapset menee  nukkumaan. Miksi mä haluaisin vuodesta toiseen elää valvovien teinien kanssa?

Nyt menen kotijumppaamaan, ennenkuin tapaan säihkyvän Sutkautus-Elisan pikaisen, mutta nautinnollisen kahvin äärellä.

Ikäänkuin kotijumppaisin muuta kuin haaveissani...

tiistai 27. syyskuuta 2016

Hellitä hieman

Hihhei, olen vielä olemassa.

Syksyn teema:urheilu

Mä en enää juuri muuta haluis tehdä kuin urheilla. Ja nyt urheilen kun voin ja kerrankin haluan.
Eilen oli viimeinen pt kerta ja kehonkoostumusmittaus. Sain varmistuksen siihen, että laihtumattomuuteni ei ole tekemisistäni kiinni. Lihasmassa oli lisääntynyt muutamassa kuukaudessa lähes kaksi kiloa, mutta siitä huolimatta rasvaprosenttini NOUSEE. Musta ei irtoa kuonat eikä rasva eikä mikään. Ei vaan lähde.
Pt käski  lääkäriin ja verikokeisiin.

Yritän nyt ensin vedenjuontia. Juon ja juon ja juon.

Purskahdin muuten kyyneliin, kun sain tulokset. Yritin hokea itselleni, että älä itke, mutta itkahdin silti. Pt halasi!

Sitten treenattiin ja illalla juoksin taas ystäväni kanssa lenkin. Uudestisyntynyt olo!

Eksän kanssa juttelin puhelimessa taas yksi päivä. Eksä kertoitykkäävänsä nykyään siivoamisesta. Ettäon kiva puuhata jotain, jota ei tarvitse ajatella. Vähän jäykistyin. Kun se olin aina minä, joka ennen teki kaiken. Eksä sanoi, että se "ongelma" oli se, että aina tein. Että "hellitä vähän, anna muidenkin tehdä. Nauti nyt siitä, että sulla on mies, joka siivoaa. Älä kanna huonoa omaatuntoa siitä, HELLITÄ".
Ja taas itkahdin!

Mutta ehkä se on mahdollista. Että toinenkin tekee, jos vaan hellittää itse.

Vanhatt tavat on tiukassa. Eilen tultiin miehen kanssa yhtä aikaa töistämme kotiin. Mies käytti koiran ulkona pikaisesti ja aloitti heti tiskikoneen tyhjentämisen ja keittiön puunaamisen. Mä istuin levottomana sohvalla. Oli olo, että minun kuuluisi tehdä se. Että olen laiska jos en tee.  Että on Synti, jos mies tekee.
Päässä kaikui "hellitä".

Kauhean paljon saa tehdä itsensä kanssa töitä näinkin hölmöissä jutuissa.

Mulla on kyllä työsarkaa itsessäni.

Eksälle naureskelin sitäkin, että koska hän oli aina niin paljon poissa, niin on outoa että nyksä on kotona NIIN paljon. Että lähes ärsyttää. Eksä nauroi sen olevan kosmista tasapainoa.

Niinpä!




torstai 15. syyskuuta 2016

Sanomisen puute

Luin lehdestä Woody Allenin sanoneen, että onnelliset ihmiset ovat pinnallisia ja onttoja, vailla ideoita tai mitään kiinnostavaa sanottavaa.
Mun kohdalla tää taitaa pitää paikkansa. Mä haluaisin kirjoittaa tätä blogia, mutta ei ole mitään sanottavaa. Elämä on rauhallista ja tavanomaista vailla mitään kunnollista sanottavaa.
Mikäs se on se juttu siitä että onnelliset ovat onnellisia samalla tavalla ja onnettomat on onnettomia omilla tavoillaan. Jotain sinnepäin.
Kyllä mä selvästi olin tuotteliaampi, kun välillä tympi joku. Nyt tympii sit kai tympimättömyys :D

Saisko ideoita? Kyllä mä mielelläni olen mielipideautomaatti, etenkin jos  ei joudu ottamaan kantaa  maahanmuuttoon tai johonkin muuuhun hankalaan.

Taloudellisuuskannanotto: tuli hurjan rikas olo, kun peruin kaksi lehtitilausta ja sain repiä kaksi laskua. Itseni huijaamista tuo toki on. Ostan lehdet sitten kaupasta hyvää tarjousta odotellessa.

Pankkitilini saldoa katsoin synkkänä.  Viikkobudjetti 300e ei kyllä pidä mitenkään.  Siis oikeasti, miten se raha riittää ruokaan ja bensaan? Juuri kuulin naisesta joka ruokkii perheensä 60 e viikossa. Jos syö vaan laatikoita ja keittoja niin joo, mutta pelkästään lasten aamu,väli ja iltapalat...
Huokaus!

Nyt menen salille inspiraatiota hakemaan. Neljäs salikerta tällä viikolla btw...

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Puuska

Mä olen taas puuskan vallassa. Urheilukärpänen iski. Mielikuvissani olen urheilullinen ja hyvkuntoinen. Enhän mä tiettty ole, mutta aina voi kuvitella.
Sunnuntaina keksin, että alan kävelyjuoksemaan iltaisin. Pakotin kaverini mukaan. Ajastin piippas kahden minuutin välein. Kaksi juoksua ja kaksi kävelyä. Yhteensä 20 minuuttia plus kotiinkävely. Tänään otetaan uusiksi ja haaveissa muutama kerta viikossa säästä huolimatta. Toivon ettei tämä puuska lopu, kuten kaikki muutkin puuskat.
Salilla käyn aika paljon edelleen ja nyt pääsen taas fustraankin. Peräti kahdesti tällä viikolla. Hurjan monipuolista näin keski-ikäisellä epäurheilijalla tämä liikkuminen.

Viikon outous on se, että huomaan välillä lähes hermostuvani miehen siisteyteen. SIIS KUKA nainen voi ärsyyntyä, kun MIES siivoaa keittiötä? Ehkä sellainen nainen, joka tuntee epämääräistä syyllisyyttä ettei koko ajan teekään kaikkea. Eli siis tosi höhlä!!!Eli kyllä kiittos, ajattelen nauttia saavutetuista eduista.

Mutsini kävi eilen ex-anopillani kylässä. Koomista siinä on se, et ei koskaan ole  nähneet kahden kun oltiin vielä naimisissa. Nyt eron jälkeen sit näkivät. Minä tietty olen utelias kaikesta mistä  puhuvat. Saan kieroa nautintoa siitä, et anoppi inhoaa tätä eroa ja ettei oikein pidä eksän uudesta. :D
Äsken sit itse soitin tälle anopille. Sanoi kuulleensä äidiltäni et mulla ja miehellä menee hyvin. Sanoin et juu. Anoppi: sitä vaan mietin et kuinka kauan teillä menee hyvin, että kestääköhän se. Kun alussahan kaikilla menee hyvin, muttei se välttämättä alun jälkeen enää menekään hyvin.
Tarkoitti tällä meitä molempia uusia pareja.
Nauratti kauheesti. Tottahan se on,eihän sitä koskaan tiedä. MUTTA onpa  kiva tapa  vaikka onnitella uutta paria. "Millonkohan te eroatte"?

Mesetin tässä yhtenä päivänä  bonuslapseni kanssa. Kutsuin sen meille viikonloppuna yökylään. Ihmeekseni tyttö haluaa tulla. Aatelkaa, teinityttö, joka haluaa tulla meille! Kuinka helppoa tää voikaan olla.
Esikoinen ei ole tyttöä vielä tavannut, joten ehdotin sille et tulee käymään viikonloppuna. Sanoi vaan et okka.
Onkohan nää teinit oudon iisejä?
Lucky me!

Nyt tää lähtis jumppaan!