torstai 26. tammikuuta 2017

Unohda toiveesi kuukaudeksi

Jäin eilen miettimään tuntemani terapeutin joskus muinoin antamaa läksyä. Läksyä "epätoivoisille" naisille, jotka haluavat kumppanin ja/tai ystävän.
Pitää kuukaudeksi unohtaa tämä toive kokonaan ja elää tavallista elämää, tehdä muita kivoja asioita, elää, mutta ei tehdä mitään tämän toiveen  eteen, Kuukauden aikana olisi sitten tarkoitus miettiä omaa käyttäytymismalliaan tilanteissa, joissa on yrittänyt lähestyä toista ihmistä. Ihminen kuulemma halutessaan jotain, käyttäytyy usein siten, että ajaa toista kauemmaksi.
"Usein ihminen löytää mitä toivoo siinä vaiheessa kun luovuttaa ja ajattelee olevansa  loppuelämän yksin".
Ja toinen: jos esim baarissa itse tekee (useimmiten mies) aloitteen, saa usein pakit. Jos vaan istuskelee itsekseen, on todennäköisempää, että sinua lähestytään.

Kysyin että miten itsensä saa unohtamaan toiveensa. "Pitää vain ajatella että se kestää kuukauden". No onpas helpommin sanottu kuin tehty.
Mutta joo, on tossa varmaan totuuden siemen.

Mä luulen, että sama ajatus pätee laihduttamisen kanssa. Jos koko ajan vain pohtii laihtumista ja lihavuuttaan jne, niin ehkä helposti tekee vääriä valintoja loppupeleissä. Syö liian vähän, sortuu, mässää...
Jos vaan päättää elää elämäänsä, niin hyvinkin tekee parempia valintoja, kun ei kiellä itseltään mitään.

Mutta kuten sanottua, helpommin sanottu kuin tehty. Miten saa aivonsa sammutettua?

Tähän liittyen: Tinderöitsijäystäväni sanoi pari päivää sitten, että nyt hän rauhoittuu. Ettei hae mitään. Ei treffailla. "TÄNÄÄN en tee muuta kuin olen kotona".
 Muistan vuoden takaisen itseni. Mä en osannut olla kotona, jos oli ns.vapaapäivä. Mun oli PAKKO mennä jonnekin, kotona oleminen ei ollut vaihtoehto.  Ahdisti ajatuskin.

Monenlaisia vaiheita tässä ollut  parin vuoden aikana. HuuH!





keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Tule hyvä arki

Ja tänään tulikin.
 Olen saanut nukkua jopa 7.30 asti, mikä tässä talossa on jo ihanaa. 20 minuuttia enemmän on joskus paljon.

Aamupäivällä kyläilin kaverillani Hennalla, joka kirjoittaa Korson asema-blogia ja pyörittää pikkuista (toistaiseksi) saman nimistä puotia ja verkkokauppaa.
 Hennahan on sillai hauska tapaus, että alunalkujaan tutustuimme jomman kumman blogissa. Meitä yhdisti sama työ. Alettiin sitten nenätystenkin tapaamaan ja neljä vuotta sitten hankittiin saman pesueen koiraveljeksetkin.
Nyt ei olla enää samalla alalla, mutta ystävyys jatkuu. Ikäerosta huolimatta.  Mitä 15:sta vuodesta...
Blogistania on mahtava maailma.

Tänään ostin arjen iloksi ihania melamiinimukeja puodista ja erityisen tärkeä ostos oli värilliset teipit. Päätin tehdä tauluseinän teippaamalla kuvia seinään. Helppoa. Nyt pitää vaan etsiä kuvat ja mut tuntien se voi viedä aikaa. 😁

Taviskaupasta ostin Kotivinkin nuukailunumeron lounasseurakseni.
Nuukailunumero vähän soti päivän ostoksia vastaan toki, mutta hei, joskus pitää saada...





lauantai 21. tammikuuta 2017

Dating from hell osa 2

Kaikki te haluatte kuitenkin kuulla, miten deittimarkkinoilla menee tällä viikolla. Ei mulla tietenkään, vaan Tinderöitsijäystävälläni.

Tuolla shoppailureissulla, josta mainitsin, olin tuon ystäväni kanssa. Shoppailun välissä hän kävi pikaisella kahvilla miehen kanssa. Ekavikatreffeillä.
Kaveri totesi, ettei mies ollut hänen tyyppiään, vaikka ihan mukava olikin.

Treffien jälkeen mies kysyi, mikä fiilis kaverilla. Kaveri vastas, että taidamme olla aika eri maailmoista.
Mies vastasi, että niin varmaan, mutta eihän se aina huono ole kokeilla muita maailmoja. "Minunkin entiseni ovat olleet 155-167 senttisiä ja painaneet 47-55 kiloa."
 
Aahaa, miten se tähän liittyi? Kaveria se tietysti osui arkaan paikkaan, koska  pitää itseään liian pitkänä muutenkin vaikka on vain 173cm pitkä. Ja ei, ei mahdu tuohon painohaarukkaankaan.

Koomista tässä on se, et MUA toi osui todella arkaan paikkaan. Iski sellainen jälkipaniikki et niin vaan olen mnäkin kehdannut käydä treffeillä, vaikka painan n.80 kiloa. Että kuinkas moni on nauranut minulle selän takana, että miten toi norsu kehtas lähteä kotoaan.

Jatkuu...
.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Seven art

Ihania koukkuja kaupassa. Pöllökoukkui ja tavallisii koukkui. Kattokaa nyt noita maalattuja ruuvejakin.
Pitäisi koukuttaa kotinsa ja ripustaa nauloihin tärkeitä juttuja.
Esimerkiksi taulut ja kaikki sotkut.
Tai jotain.



Uu beibe-fiilistä etsimässä

Tänään on mun Trinny ja Susannah-päivä.
Menen ystävän kanssa Espritin myymälään ja pyydän housut, joissa näytän hyvältä. Toivon ettei myyjä sano, ettei voi auttaa. En nyt voi tähän kirjoittaa, mitä pelkään myyjän sanovan, koska päätin ettei saa mollata itseään enää.
En puhu ulkonäöstäni mitään, mitä en ystävälle sanoisi.
Hienotunteisesti tässä totean, että vähemmänkin voisi farkut kiristää.

Katsoin tallennukselta kaksi tuon yllämainitun parivaljakon ohjelmaa. Jokaisen muuttumisleikin kohdalla mua itketti. Mä niin liikutun niistä muuttujista.
Hämmästyneenä huomioin, että valtaosa naisista oli ennenkin tosi nättejä, pitivät vaan itseään mitättöminä. Voisko olla niin, että useimmat naiset katsovat itseään väärin?

Yksikin 40v nainen oli mun mielestä todella nätti. Pukeutui vaan väljiin mustiin vaatteisiin ja oli hieman hiirulainen, mutta nätti. Eron jälkeen nainen on istunut kotona katsomassa telkkaria, koska ei kehtaa mennä treffeille. Olin ällistynyt. Kun oikeasti oli tosi viehko nainen.
Muuttumisen jälkeen oli omastakin mielestään ja hihkui todellakin aloittavansa deittailun,

Toivon löytäväni kivat farkut tänään. Toivon löytäväni sen lisäksi kadonneen uubeibe-fiiliksen.


torstai 19. tammikuuta 2017

Tarkkaan rajaamalla...



Mä toivoisin olevani visuaalinen ihminen, mutta se piirre multa puuttuu. Mä en osaa tehdä huolettomia enkä mietittyjä asetelmia. Mä lähinnä osaan olla siisti tai sotkuinen. Yleensä jälkimmäinen.

Yritin kuvata pari kuvaa, joissa ei näy mitään sotkua. Kuvatessa huomaan, että koti on hyvin sisustamaton. 
Valokuvaseinästä haaveilen, mutta niin kauan kuin asun vuokralla, en viitsi rei'ittää seiniä.
N. Kuukauden kuluttua ostan tämän kodin ja silloin keksin jonkun muun syyn valokuvaseinän puuttumiselle. 


keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Ällöpaljastuksia



Paljastan itsestäni kauheuksia, jotta voisin tehdä asialle jotain. Olen saamaton ja patalaiska.

Ylin kuva: ainoa joulukoristeeni on vieläkin esillä.

Kakkoskuva: makkarin tvn taakse kasaan puhtaat pyykit koska en jaksa viedä niitä vaatehuoneeseen. Matkaa 2m.

Kolmas kuva: puolipitoiset on tvn edessä. 

Alin kuva: en oo vieläkään saanut hankittua yöpöytiä. Pöytänä vanha jakkara. Jakkaralla vanhoja lehtiä. Alla käsirasva ja villasukat.


Paljastakaa omat heikkoutenne 😀



maanantai 16. tammikuuta 2017

Deittailua from hell

Kun ei omassa elämässä tapahdu mitään, niin kerron muiden elämästä.
 Eilen juuri kerroin ystävästäni, joka tapas miehen, jolla on se tahtotila. Juu, oli kahdet treffit, ihanaa oli.
Illalla mieheltä tulee viesti että on tykästynyt ja ihastunut.
Kaksi  tuntia myöhemmin viesti: " En pystykään tähän. En kestä sun tindermenneisyyttä. Pelkään ettet pystykään asettumaan".

Voi vittu sanon mä.

Ystävä on ihan romuna. Ei niinkän miehen takia, vaan sen, että koko ajan noi miehet  tekee jotain tollaista.

Alkaa olla olo, että Thank god en deittaile.

Toisaalla taas ystävä painii uusioperhepainajaisessa. Puolisot ei tykkää toistensa lapsista. Hyvä pohja suhteelle kyllä.
Näistä syistä pelkään, ettei mikään voi onnistua.
Onneksi voi päättää asenteensa ja tehdä parhaansa.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Trinny ja Susannah ja toki parisuhdeneuvojakin

Katselin tässä joutessani Trinny ja Susannah-stailausohjelmaa. Nuo ihanat, ehkä vähän kamoissa olevat naiset, jotka kourii vieraiden naisten tissejä ja arvostelee pukeutumista. Loistava ohjelma ja silmiäavaava.
Mä löydän sieltä itseni. Mä pukeudun tylsästi. Mä peitän itseni mustalla. Mä oon ikävystyttävä.
Tarvitsen oman stailaajan, joka osaa pukea mun kriisikohdat piiloon. Haluan kivan vaatevaraston, joka piristää mua arjessa. Juhlahepeniä en tarvitse, koska en ikinä käy missään. Jos ikinä menen naimisiin, sit tartten mekon. (Tai jos jokumun ystävä menee naimisiin. Tai täyttää 40v. Vink  vink!)
Tällä hetkellä pidän sitäkin epätodennäköisenä. Yhtäkkiä pidän häitä ja keskipisteenä olemista vähän nolona touhuna.
Toisekseen en halua maistraattihäitä ja mies ei kirkkohäitä. Eikä häihin ole varaa. Voiko häät pitää nyyttäreinä?   :D
Eikä mua ole edes kosittu. (se on pikkumurhe)

Häistä pääsen kätevästi parisuhdevinkkiin, jonka sain tuntemaltani terapeutilta. Itseasiassa en muista vinkkiä itsessään... Olisko se jotain tyyliin Puhu, älä oleta.
Tuntemani terapeutti kertoi lukuisista parisuhdeterapioista valokoidun yleisen ongelman.
Mies valittaa, ettei nainen puhu mitään vaan mököttää käytännössä kaikki illat. Käy ilmi, että mies on joskus sanonut, että töissä ollut rankkaa, haluaisi hetken olla töiden jälkeen rauhassa, ettei hänelle koko ajan puhuttaisi. Nainen ottaa jutun liiankin kirjaimellisesti ja lopettaa puhumisen kokonaan.

Toinen esimerkki on se, kun mies matkoilta soittaa kotiin ja vaimo vain huutaa ja marmattaa kaiken olevan päin vittua.
Ajatus katksesi, en muista mikä tossa oli se ajatus, mutta kyllä, juuri tuota olen tehnyt.

Oikeasti haluaisi kuulla ikävästä ja kuulla kehuja miten hyvin hoitaa kaiken, mutta huutamalla vittua, ei saa halumaansa vastakaikua ehkä :D

Jaahas, kello on kohta 21. Ehkä alan laittamaan kuopustani nukkumaan.

jk. Tinderkonkarikaverini tapasi eilen miehen, tänään tapasivat uudestaan, huomenna taas. Molemmilla on TAHTOTILA tutustua. (ja löytää kumppani)
Joku ajatus tähhänkin liittyi, mutta oikeasti mun ajatus ei pysy enää yhtään kasassa. Liittyi siihen, ettei odota hirveetä huumaa vartisssa vaan haluaa tutustua.

jk2. Äiti sanoi ettei veljeni kerro kenen kanssa oli menossa treffeille. "Ennen se kertoi enemmän".
Nauroin et olen huomannut, et jos  jostain jutusta kauheesti kertoo, niin se kosahtaa jotakuinkin samantien sen jälkeen.
Mutsi sanoi, et kerroithan säkin tästä uudesta. Joo, kerroin, totta. Ja jouduin toteamaan, että  olinkin hyvin varma homman toimivan.
Mistä ihmeestä sekin varmuus syntyi, ei ole ratkennut vieläkään.






perjantai 13. tammikuuta 2017

Ääriviivat hakusessa

"Kaiken myllerryksen jälkeen tuntui, että löysin uudelleen ääriviivani", sanoo Jenni Vartiainen.

Mä oon suoraviivainen enkä yhtään runollinen. Mä en osaa puhua enkä kirjoittaa noin. Suoraansanoen en osaa edes ajatella noin.
 Eikö mulla ole ääriviivoja, kun en tunne niitä? Mistä ne löytäisin? Mistä tietää, jos ne löytyy?

Saan ajoittain kriisejä, kun luen monia blogeja, joiden kirjoittajat kirjoittavat sillai kauniisti, vähän epäselvästi.
 Itse kun olen tyyppiä: mulla on kakkahätä, menen kakalle.
Ei esim." Sisälläni on puristava tunne. Täytyy työntää itsestäni keräämäni kuona ulos. (Ja löytää ne hiton ääriviivat)

torstai 12. tammikuuta 2017

Puuhaaaa

Tällä viikolla se on todistettu. Mielialanvaihteluihin/tylsyyteen auttaa puuhailu. Ihan mikä tekeminen tahansa, mutta erityisesti leipominen.
Mä olen ajan tappamiseksi leiponut kahdesti sämpylöitä ja kerran pullaa.
 Mikä enemmän ilahduttaa kuin tuore joku.
Jos ei tuore rakkaus niin tuore sämpylä 😀

Kivointa silti on ystävien tapaaminen. Tällä viikolla esim ex tempore, vartin varoajalla, hyökkäsin kylään muotiguru- Elisalle.
Tunti vuolasta pulinaa ja kuppi kahvia ja olo virkistyi.

Kyläilkää hyvät ihmiset. Aina ei tarvitse allakkasulkeisia, siistiä kotia, paljon tarjottavaa.
Niin.


keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Didriksons

Kohti tyylikkyyttä ja sen yli. No ei ihan.

Olen kulkenut kamalassa mustassa reuhkassa pari vuotta ja haaveillut ikiomasta Didriksons-takista. Mm. Tyyliguru- Elisa omistaa moisen ja seuraan tuon raitapaitanaisen jutskia.

Tyyligurulla on mussa vielä sarkaa. Jalassa jumppatrikoot ja ihanan ihanat villasukat. 
Minä päivänä alan taas pukeutua joksikin, joka haluan olla?
Tai hei. ELLEstä juuri luin että muotia on urheiluvaatteet yhdistettynä klassikoihin. Ei hätää siis. Muodin aallonharjalla ollaan.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Deittailuvinkkejä. TAAS! (Ja Bette box)

Terveisiä saamattomuuden laaksosta. Kyllä, edelleen olen epävireä. Kai se on sitten tämä talvi.

Luin randomeja blogeja ja löysin sellaisen jutun kuin Bette box. Siitä tulee mun lopputalven pelastaja. Aion tilata tällaisen yllärilaatikon ja sitten olen yllätyksellinen ja uusiutunut hetkessä. Kyllä se niin on, että uudet meikit pelastaa naisen hädässä. Tai vaikkei olisi hädässä, arjessa vaan.

Viikonloppuna meillä oli yllätyskekkerit. Lyhyellä varoajalla kutsuttiin porukkaa iltaa istumaan. Johtuen lyhyestä varoitusajasta tai sitten kaikkien viitsimättömyydestä, niin meitä oli vain seitsemän ihmistä. Mutta ei se huvia vähentänyt. Oli ihanaa syödä! (ja juoda)
 (Jauheliha ja kasvistortilloja, tonnikalanachopaistosta, punajuurivuohenjuustopaistos, juustoja, kakkuja, suklaata)
Paljon puhuttiin ja naurettiin.
 Suurinta huvia tuotti, kun paikan kolme sinkkunaista alkoi Tinderöimään. Se oli oikeasti hervottoman hauskaa.  Etenkin kun konkaritinderöitsijä otti haltuun laiskan klikkailijan puhelimen ja alkoi etsimään miehiä. Loppuillan saldo oli 38 matchiä ja monia  hauskoja keskusteluja. Vuorollaan käytiin kirjoittelemassa tämän yhden naisen nimissä.
 Mies katsoi kauhuissaan ja kysyi näinkö hänellekin kävi. Että muut kirjoitti hänelle kuin minä. Että kenen kanssa hänen nyt kuuluisi olla.
Ei, minä olen kirjoittanut, megatinderöitsijä klikannut. Edelleenkin olen siitä kiitollinen. Ilman häntä, ei olisi HÄNTÄ.

Rakas terapeutti siinä sitten jakeli neuvoja ja ohjeita. Ja ajoi hulluksi. "Jos ei tiedä mitä haluaa, ei saa mitä haluaa". (Kuka nyt tarkkaan tietää mitä haluaa)

Sunnuntaina kahden juteltiin näitä ja tiivistettiin nykyisen deittimaailman suurin ongelma: tunnin kahvitreffien jälkeen pitäisi muka tietää tuleeko tästä jotain vai ei. Ystäväni on saanut monta viestiä treffien jälkeen ja itsekin sellaisia lähettänyt: "ei ollut tarpeeksi kemiaa". Oikeasti, mistä voi tunnin jälkeen tietää onko tarpeeksi kemiaa. Tai että miten alkaa tulla toimeen.

Terapeeutti sanoi, että ihminenhän on ihan erilainen eka treffeillä, kuin esim.viikonloppuna mökillä kahdestaan tai vaikka viikon arjessa. Eli pitää tutustua, pitää viettää aikaa yhdessä. Siten sen vasta tietää.
Vaikka mies inhosi rakastamaani Ensitreffejä alttarilla, niin joutui myöntämään että idea on loistava. Parit joutuivat viettämään viisi viikkoa yhdessä ja pakolla tutustumaan.
Monta kertaa saanut nähdä siinäkin, että alkuhuuma ei kanna pidemmälle, mutta hidas tutustuminen sytyttää rakkauden.

Nauratti tämä: yksi ystävä kysyi miksi mies kiinnostui minusta. "Hän on hörhö, mutta sopivan kultivoitunut ja hoitaa asiansa hienosti".
Aika suloista.

Mutta tuohon edelliseen aiheeseen, tutustumiseen.

Minähän en hetkessä ihastunut mieheen. Kirjoittelun perusteella kiinnostuin, tavatessa hämmennyin ja vähän tulin uteliaaksi. Puhelimessa jutellessa tutustuttiin hyvin ja tuli olo, että vois olla hyvä juttu.
Eka viikonloppu yhdessä oli todella mukava ja helppo, mutta olin edelleen ehkä vähän hämmentynyt. Sen verran kiinostunut kyllä, että peruin KAIKKI muut sovitut treffit :D
Siitä se sitten...

jk. Muistan kun eksälleni kerroin kahvilassa kesällä, että olin tavannut tällaisen hepun. Eksä kysyi että entäs se teiniheila jota tapailit? Sanoin että heivaan kaikki muut,,,, eiku siis Sen. Eksä nauroi katketakseen et "jumankauta sä oot aikamoinen, sä tosiaan oot tainnut pyörittää enemmänkin sakkia kuin vain yhtä". Punastelin hieman ja nauroin et "because I can".

Nyt se on taaksejäänyttä elämää ja tuntuu oudolta että se ihminen oli  minä. Kun nyt oon vain tällainen tavallinen minä. Huokaus.
Täytyy irrotella muilla tavoilla.


keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Karu asupostaus

Olkoon tämä arkirealismia kerrassaan.

Asu: trikoot, toppi ja neule. Villasukat.

Näissä vaatteissa kotona, kaupassa, koiralenkillä.
Fiilis: luovuttanut

Mä niin kutistan reiteni uudestaan.

Hei hei. Nyt mä kahvakuulailen



tiistai 3. tammikuuta 2017

Uusi alku???

UUSI ALKU!, huusi Fit-lehden kansi ja mua nolotti. Kävin kaupassa ja kyseisen lehden lisäksi ostin rahkaa, raejuustoa , tonnikalaa ja mehukeittoa. Tämä yhdistelmä oli sattuma, mutta en nyt sitä kassalle siinä sopottanut. Tyypillinen nainen vuodenvaihteessa.

Eilen olin ensimmäistä kertaa salilla ikuisuuteen. Joulukuussa käynyt kerran. Syyskuussa 15 kertaa, eli kuten huomaatte, moti loppui tai sitten aika.
Niin tai näin, nyt alkoi elintapojen muokkaus taas. Syyt ei ole pinnalliset tällä kertaa. Mä vaan vihaan sitä oloa, mikä mulla on koko ajan. Tunkkainen väsynyt olo. Koko ajan tuntuu väärältä. Vihaan olla oikeissa vaatteissa, mutta en voi olla koko aikaa trikoissakaan. koska se tosiaan on tuhon alku.
 Miehelle eilen sanoin, että sorry vaan. En enää syö samaa ruokaa kuin sinä enkä samaan aikaankaan. Se on ärsyttävä ihminen. Syö iltamyöhällä esim. pitsaa ja on silti laiha.
Mä joudun nyt ajatteleen itseäni ja lopetan sen yhteisen ruokahetken. Tai no, eilen se söi pitsaa ja minä salaattia.
Sanoin et mun vuoksi ei tarvitse luopua tuosta sapuskasta. Ei se mua haittaa mitä  se syö.

Äsken etsin kahvakuulan ja heiluttelin sitä tovin. Tulin siihen tulokseen, että nykyisten muotojen ei tarvitse olla pysyviä, Pehva voi pienentyä vähäiselläkin tapojen muokkauksella. Verrattuna siihen ettei ole aikoihin tehnyt yhtään mitään, pienikin muutos voi olla iso.

Uuden vuoden lupauksia en ole tehnyt.
Yritän relata. Mä mietin liikaa, stressaan liikaa, heittäydyn liian vähän.
Minun jos jonkun pitäisi tietää, että elämä kantaa.

Kantanut outoihin tilanteisiin.
Uuden vuoden aattona minä, mies ja pojat mentiin entisen kodin kulmille (kävin jopa entisen kodin eteisessä) lähettämään raketteja eksän ja sen nyksän kanssa.
Nauratti mennessä. Pihalla oli entiset kivat naapurit ja niille iloisesti sanoin, että tullaan rakettipuuhiin "noiden" kanssa.
Sai naapurit lisää juoruiltavaa.

jk. Suklaan syöntiä en ole lopettanut