torstai 22. tammikuuta 2015

Vaatelaiska Ja EDIT

Oliskohan ihmisellä helpompaa, jos ei keskustelisi lastensa kanssa. Latelisi vain faktoja.
 Tänään juttelin 13 veen kanssa samalla, kun kuskasin kouluun. Jotain taas sanoin tyyliin: "jos hakisin muuhun työhön". Poika oli heti että ei, ei muita töitä, ole kotona. Sanoin mua hieman ahdistavan sen, että olen aina töissä. "Jos menisit muualle töihin, sä lähtisit aamulla aikaisin ja tulisit kotiin vasta viiden jälkeen, sit sulla ainakaan ei olisi vapaa-aikaa", Kysyin miksi mun pitää olla kotona. "Koska on kiva että kuskaat meitä kouluun, sulla on ihan ok palkka,  on kiva kun teet ajoissa ruokaa, on kivaa että olet kotona". Nauroin, et mun korviin se kuulostaa  siltä, että todellakin olen töissä kotona. Pojan loppukaneetti oli, että toivottavasti sun pohdinta on ihan teoreettista vaan.

Näin on äidiltä kädet sidottu. (Ja juu, kyllä mä ihan oikeasti itse päätän asioistani, enkä anna lasten päättää)

Musta on tullut vaatelaiska ja vaatenirso. Olen viikkokkausia käyttänyt jotakuinkin kahta vaatetta pelkästään. Sillei etä turvanneule pesuun, joku raitapaita päälle, turvaneule pesusta päälle, raitapaita pesuun jne. En yhtään jaksa miettiä vaatteita, mitä väliä ja silti ottaa päähän kulkea samoissa vaatteissa koko ajan.
Viime sunnuntaina päätin ryhdistäytyä ja mennä ostamaan vaatteita. Kävin Lindexillä ja Vero modassa. Kummassakaan ei ollut yhtäkäään vaatetta jonka haluaisin. YHTÄKÄÄN! En tajua miten se on mahdollista. Mun maku ei ole sofistikoitunut tai millään tavalla persoonallinen ja silti kaikki vaatteet oli tyhmiä.
Eilen oli siis turvaneulepäivä ja tänään raitapaita, mutta wuhuu, sen päällä harmaa neuletakki. (Sekin vielä, kuljen koko ajan harmaissa vaatteissa.)

Neiti Sutkautus vouhkas keltaisista vaatteista. Saattais tehdä terää, paitsi etttä mulle käy ainoastaan sinapinkeltainen ja se väri ei ole mun juttu.
Odottelen siis kauppoihin ilmestyväksi PINKKIÄ!

Tällä viikolla on tapahtunut yksi huikea juttu. Taistelevat metsot eli kaksi nuorimmaista, ovat jonkin asteisesti väleissä. Keskimmäinen tuli joku ilta sitten mun viereen istumaan ja ilmoitti et on toi joskus ihan hyvä tyyppi. Lähes itkin ilosta.
Seuraavana aamuna kerroin junnulle ja se hämmentyneesti totes että jopas jotakin, ei se sitä kyllä mulle koskaan myönnä. Illalla junnu meni keskimmäiselle kertomaan mitä oli kuullut ja KYLLÄ, isoveli sanoi pikkuveljelleen ääneen, et joo, ootsa joskus ihan ok.
 Itkettää aivan,

Mihin tässä vielä joudutaankaan. Ajatelkaa jos joskus vaikka kaikki yhdessä vietetään aikaa ilman, että kukaan ragee. Huhhuh!

Tänään nauratti kun ystävä luetteli listan mun hyviä puolia ja mainitsi että "osaa kellua ja juoda siideriä ja polttaa tupakkaa yhtä aikaa". KYLLÄ, mulla on sellainen taito.


torstai 15. tammikuuta 2015

Dream dream dream

Aloinpa tässä miettimään...
Pari päivää sitten viestittelin rakkaan ystäväni kanssa, joka on ottanut ison askeleen kohti unelmaa. Ja mikäs sen ihanampaa. Se, että keksii unelman, tavoittelee ja saavuttaa.
Ystäväni sanoi, ett nyt aletaan sitten miettiä mun haavetta ja askelta. "Sun oma aika tulee vielä".
Tätä sitten aloin miettiä. Onko kaikilla haave, onko  kaikki omassa unelmassaan, etenkin työn saralla. Voisiko olla niin, että aika usealla on "vaan ihan tavallinen elämä"?
 Mä pitkäään koin eläväni unelmaani. Tällä hetkellä en osaa sanoa, onko mikään osa-alue oikeasti enää unelmaa. Onko kaikki vain työtä ja arkea ja elämää pikku eellä.
 Mä haluan innostua, muttä mitä enemmän minä tai joku muu käskee minua innostumaan, sitä  kauemmas ajatus karkaa. Tyhjä pää.
Tässä mielentilassa olen näemmä hieman itkuherkkä. (No okei, väsymyksessä)
Illalla näin taas pikaisesti ystävääni, jonka elämässä tapahtuu isoja muutoksia. Ihan parissa sekunnissa sain itseni kaihoisaksi, "kateelliseksi", riittämättömäksi ja hylätyksi. Nauroin erotessamme, että menen kotiin kyynelehtimään. En ole vielä ystävälle tunnustanut, että toteutin aikeeni. Mies oli lievästi sanoen hämmästynyt, kun sohvalla vuodatin kyyneliä sen jälkeen kun sisälle tulin. "Näit kaveria ja nyt itket, mitä kummaa." En kyennyt kertomaan syytä.
 Suurimman itkun aiheuttaa ystävän tuleva muutto. Deja vu. Viime tammikuussa aloin suremaan rakkaan rakkaan ystävän kesäistä muuttoa. TAAS suren sitä, kun ystävä muuttaa kesän korvilla.
On vaikea olla se joka jää.

No, semihyvin nukutun yön ja kiinnostavan ja hyvän aamupäivän jälkeen mieli on taas ihan normaali.
 Odotan iltapäivän postia ja sieltä saapuvaa naistenlehtipinkkaa. Minun unelmani saattaa löytyä lehtien sivuilta. Eikä olisi ensimmäinen kerta.

jk. Yksi unelma voisi olla Fustra. Meidän lähelle tulee kesällä uusi kuntokeskus, jonka valikoimissa fustra olisi. Juuri kuulin yhden kerran maksavan 80e. Josko siis ensimmäinen unelma onkin roima palkankorotus?


keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Uusi tv-formaatti (oikeudet pidätetty)

Olin suhtautunut hieman nuivasti Ensitreffit alttarilla ohjelmaan (lähes kaikki reality aiheuttaa mulle myötähäpeää), mutta kun jopa oma äiti sitä kehui, niin pakko se oli äsken netistä katsoa molemmat tulleet jaksot.
Muutama kyynel piti vuodattaa ja suuren osan aikaa hymyilytti. Ainoa myötähäpeä liittyi yhden morsmaikun kauhukulmakarvoihin.
Mutta joo, pakko se on uskoa, että noinkin voi kumppanin tavata. Kiinnostuneena seuraan käykö niin.

Mun suurin suosikki kyllä on se ohjelman terapeutti, Maart Kallio. Niin sympaattinen ja fiksu ja kaunis. Ihanne.

En muista leijuinko täällä kun su-ma yönä nukuin 12 tuntia. Maanantaina oin pirteä, terve ja vaivaton. Mutta niin helposti kuin sen olon sain, sen myös menetin.Viime yönä pikkutirppana valvotti mua ainakin kaksi tuntia. Lopputulos karsea hedari ja vastenmielisyys maailmaa kohtaan.
 Ellei tänään tulisi telkasta vanha suosikkini High fidelity, menisin nukkumaan ysiltä.

jk. mun tekisi mieleni ilmoittaa kaunis ja säkenöiva ystäväni tohon treffiohjelmaan, jos siitä tehtäis uusi kausi. (Mut eihän se silloin enää ole sinkku)

jk. Voisko tehdä ohjelman jossa pariskunnat "pakotetaan eroamaan  ja sit viiden viikon yksilö- ja pariterapian jälkeen terapeutit päättää, saako pari palata enäää yhteen.
Ohjelman nimi vois olla vaikka "Jahkailijat, ollako vai eikö olla"





maanantai 12. tammikuuta 2015

Punainen lanka

Olen surukseni kadottanut blogini punaisen langan. En keksi kirjoitettavaa, enkä osaa kirjoittaa. Käytän bloggeria näemmä vain muiden juttujen lukemiseen.

On ollut kivaa ja on ollut kurjaa.
Suurimpia iloajani ikinä, oli ulkoilu Sutkautus-Elisan kanssa. Jo viikko sitten.
Sitä säkenöivien juttujen määrää, ei vaan voi käsittää.  Keskusteluseura suosikkejakin me tietysti oltiin. Koskaan en varmaan ole niin monien ihmisten kanssa juttelemalla jutellut yhden baari-illan aikana.
Viatonta ja hauskaa.

Mun suosikkijutun kuulin yhdeltä hauskalta naimisissaolevalta mieheltä. Kertoi vaimostaan ja en ihanuudesta, esitteli vaimon ja lasten kuviakin??? ja mainosti olevansa uskollinen. Hetkeä myöhemmin kertoi kuitenkin omaavansa sadan kilometrin säännön. "Se mikä tapahtuu Levillä, ei kuulu kenellekään". Hahaha! Mä olen aina tiennyt nää Levi-jutut.

Ulkoilun jälkeen olen sairastellut epämääräistä flunssaa. Ei kuumetta, ei nuhaa, ei yskääkään varsinaisesti. Ainoastaan ärsytysyskää parina yönä. Mutta miten poikki ja loppu olen ollut... LA iltana esim jaksoin juoda vain lasin viiniä ja syödä osan Pätkispussista. Ennenkuulumatonta. Koko lauantain makasin ja nukuin. Eilen menin esikoisen peliä katsomaan. Muuten makasin. Illalla menin sänkyyn klo 20. Aamulla Polar Loop kertoi minun nukkuneen 11 tuntia 5 minuuttia. Voitte uskoa etttä tänään olo on aika mainio, fyysisesti.

Mutta muuten ajatus kateissa.

torstai 1. tammikuuta 2015

Ylös suosta

Noniin, jo saa rypeminen riittää. Mitta tuli täyteen.
 Loppuvuosihan on ollut surkea, tylsä ja kurja. Tai näin olen itselleni uskotellut. Oikeasti mulla on ollut paljon kivaa ja runsaasti hauskaa. Mulla on ihania  ystäviä, joita näen paljon. Ja nauretaan todella paljon. Mun perhe on mainio, vaikka yhden jäsenen kanssa onkin tullut riideltyä liikaa.
 Mun työ on MUN TYÖ, vaikka en nyt ihan kympillä ole sitä rakastanut talven aikana.

Eilen oli uuden vuoden aatto ja mies jämähti työmatkalle. Mua ketutti ja lapsia harmitti. Mua harmitti se, et muutaman päivän yyhous venyykin viikkoon, se, etten pääse ystävän pieniin pippaloihin miehen kanssa tai edes yksin. Lapsia harmitti, ettei lähetetä raketteja. Isääkin ikävä.
 Tunnin välein ryvin itseäälissä ja hetkittäin ihan tyytyväisenä mietin, että skumppaa ja Greyn anatomiaa, mitäs sitä muuta tarvitseekaan.

 No ei tarvinnut muuta, Esikoinen oli yökylässä, kaksi nuorinta pelas Skylanderia harvinaisen sopuisti. Sain rauhassa olla minä.
Menin nukkumaan ennen puoltayötä. Aamulla heräsin pirteänä.

Kirkkaana on mielessä se, et mä olen jossain määrin nauttinut rypemisestä. Ettei tilanne ole ollut kovin huono, kunhan nyt marisin, kun sille tielle lähdin. Onneksi omasta valinnastani voin myös nostaa itseni ylös alhaisesta mielentilasta. Hop vaan!

Hop vaan, olen myös Sutkautus-Elisan kanssa lähdössä lauantaina Helsingin yöhön. Wuhuu. Hyvää ruokaa, säkenöivää seuraa tiedossa. (Hieman skumppaa)
 Eilen ostin itselleni Zarasta valkoisen ison löysän kauluspaidan. Olin juuri Trendistä lukenut sen olevan nyt Se vaate.
Okei, mä näytän siinä ehkä hieman rekkalesbolta tai muuten vaan en niin upealta, mutta ei se mitään. Musta tulee valkoisen kauluspaidan-nainen! Ja tietysti punaisen huulipunan nainen. Ja mustien kynsien nainen.  (tai punaisen tai sinisen tai vihreän)

Ennen lauantain koitosta puleeraan itseäni Elisan antamalla joululahjalla. Suklaanaamiolla,Victoria's secret vartalovoiteella...

Ja nyt kun siis päätin nostaa itseni  ylös, niin pitäisi yriittää tätäkin päivästä selvitä. Vielä kymmenen tuntia tirpppanan perässä juoksemista ilman apua ja ilman aikuista seuraa. Ihanaa ihanaa!

Loistavaa ja mukavan tapahtumarikasta Uutta vuotta kaikille teille, kärsivällisille mukanakulkijoille.