maanantai 18. marraskuuta 2013

Flow tuli käymään

Harvinaisen hepulin vallassa. Mä sain hurjan puuskan eilen ja aloin vaihtamaan huonejärjestystä. Minä siirsin makkarin sängyn olohuoneeseen. Olkkari tietty pienenee, mutta jotenkin mä tykkään kodikkaasta "ahtaudesta". Toisekseen meidän olkkari on aika iso. Tajusin myös, että haaveiden iso olkkari on turha nyt, kun lapset on isoja ja leikkii omissa huoneissaan. Isosta olkkarista oli hyötyä silloin, kun kaikki elämä oli olohuoneessa, lapset ja lelut ja aikuiset ja tv. Nyt telkkaa katsotaan olohuoneessa, muuten siellä ei ole kukaan. Mä olen aina keittiössä.
 Puuskan aikaansai se, et esikoisen (ja miehen) pienoismalliverstas on aina keittiössä, jolloin siellä pitää aina raivata jos haluaa päästä syömään. Annan suuren makkarin esikoiselle ja sit sinne hankitaan joku iso pöytä. Hoitolapset saavat vihdoin oman huoneen. Junnu on saavuttanut vaiheen, ettei halua aina hoitolapsia omaan huoneeseensa leikkimään tai edes nukkumaan ja sit on hankaluuksia olla missään. Leluja ei voi levitellä esim. olkkarissa, kun on tuo "syön kaiken" koira.

Eli juu, hyrskynmyrskäystä edessä päiväkausiksi. Suurin haaste se, et joudun tyhjentämään yhden kolmesta kirjahyllystä, jotta saan sen annettua keskimmäiselle. Tajuatteko, kolmen kirjahyllyn kamat pitää saada kahteen kirjahyllyyn. Karsin karsin ja vien Fidaan.

Olen kyllä aika innoissani. Ihan kuin sais uuden kodin.

Mies oli taas viikonlopun kotona ja niin ihanaa kun se onkin, niin jollain kierolla tavalla nautin myös siitä, et olen "yksin". IHAN KAMALAA. Muutamassa viikossa itsenäistyin niin, et koin jo, et siippa sotkee mun aikataulut. Tätä samaa olen saanut kuulla kaverilta, jonka mies on matkatöissä.

Matkatöistä aasin sillalla anoppiin. Anoppi niin pahoitti mielensä poikansa uudesta työstä. "Nyt sun pitää olla isänä ja äitinä ja pojat niin tarvitsee isää". Niillä on isä, ei se ole minnekään kadonnut. "Sullakin kädet täynnä kaikkia noita lapsia ja et pysty antamaan yksilöllistä huomiota kaikille". Pystynhän (ja aina en halua). Siis oikeasti. Mä olen kotona AINA. Pojat tulee kotiin yhden ja kolmen välillä ja menevät nukkumaan 20-21. Montas tuntia siinä on äitiaikaa? Jos menisin "oikeisiin" töihin, tulisin kotiin viiden aikaan illalla, noin.  Montas tuntia siinä jää aikaa lapsille ennen nukkumaanmenoa? Et vaikka mulla olisi vain kolme omaa (eikä neljää tai viittä), niin paljonkos niille jäis mitään aikaa ruoanlaitolta ja siivoukselta?
Sama vanha laulu, tiedän, mut toi anopin asenne mättää välillä. Ihan varmanakaan lapset ei jää vaille aikuista.
 Ja se isäkään tosiaan ei ole kateissa. Joka päivä soittaa ja kotipäivät se on koko ajan lasten kanssa. KOKO ajan.

Ja kysynpä vielä senkin. "Kaikkien" lasten vanhemmat käy yleensä töissä ja ne on "vain" ne illat kotona lastensa kanssa. Kärsiikö ne lapset? No ei varmaankaan. Et niin! Pitäkööt anopit mielipiteensä itsellään.

Kiehtovaa on se, et viime ma mulla oli se romahduspäivä, jolloin vain vollotin. Nyt ei iole itkusta tai uupumuksesta tai kärsimyksestä ja marttyyrikatkeruudesta tietoakaan. Jos mietitte. (eli ette) Tämä vain muistutuksena itselleni. Minä osaan ja jaksan!

5 kommenttia:

kamomilla kirjoitti...

Oi, oi, toi on niin parasta tuollainen järjestely ja huseeraaminen!

Sain tänään aamulla kahdeksan jälkeen itsekin pikku puuskan. No, se oli pakkokin, jotta kaikki talvivaatteet löytyisivät, mutta oli syy mikä vaan, niin olen niin iloinen järjestelyvimmasta.

Tänne mahtuu monenlaista menijää. On sellaisiakin perheitä, joissa lapset harrastavat kaikki illat ja viikonloput, jolloin ei sitten vissiin paljon nähdä toisiaan. Kukin tyylillään, mutta se on kyllä varma, että olet todella paljon lastesi kanssa, sanoi anoppisi mitä vaan.;)

Pohdiskelija kirjoitti...

Juuri näin!!! Kai se vaan näin kuuluu mennäkin; välillä vollotetaan, välillä kikatetaan, toisinaan räydytään sohvalla ja sillointällöin saadaan energiahepuli. Ja liki aina mollataan anoppia ;) Mutta oikeassa olet, onhan se isi olemassa!

Tuula / Oman katon alla kirjoitti...

Mulla on yks kaveri, jonka mies pitkälti tekee reissuhommia. Aina kun se mies onkin kotona, niin kaveri saa hermoromahduksen :)

Ihan varmasti ootte tarpeeksi läsnä teidän lapsille! Anopeilla nyt vaan on vissiin taipumus "tietää" asiat "paremmin"...

Meillähän on just toi, että ollaan kotona puoli viisi - viisi. Sitten ruuanlaittoa, pyykkiä, tiskiä, siivousta. Siinä välissä sitä yrittää ratkoa lasten riitoja, hallita omia hermoromahduksiaan (kun on se fiilis, ettei ehdi itse palautua eikä saada hengähdystaukoa) ja hallita kaaosta. Arjessa meillä EI ole riittävästi laatuaikaa lapsille, valitettavasti, ainakaan mun mielestä (mutta mä oonkin kai vähän hysteerinen ja ylihuolehtiva joissain asioissa). Silti uskon, että niistä tulee ihan normaaleja lapsia ja hyvin pärjäävät.

Sari kirjoitti...

Anoppien mielipiteet saa jättää ihan oman onnensa nojaan, vaikka ne aina loukkaakin. Se tahtoo olla anoppien tarve. Ihan kuin hän aliarvioisi sinut ja kuin luulisi sinun tahtoneen miehesi ottaa tuon työn. Älytöntä! Nosta nokkaasi ja anna olla!
Sinulla on ihan mahtavasti aikaa lapsillesi ja pärjäät heidän kanssaan hienosti. Tsemppiä taas uuteen viikkoon!!

parempi minä kirjoitti...

Sä olet upean energinen, Pinkki! Hei joko hommasit sen pöydän? Meillä on yksi varsin suuri vaaleapuinen kirjoituspöytä poistettu käytöstä ja purettu varastoon. Tarjoan käyttöön.