maanantai 31. joulukuuta 2012

Pääosassa

Loistavaa vuoden viimeistä päivää! Täällä yritän ajatella iloisia ajatuksia. Onhan se aika helppoa sitten kuitenkin. Mulla on loistoelämä vaihteluineen kaikkineen.
 Yksi rakkaista muistoista on ilta, jona tuo ylläoleva kuva otettiin. Blogiystävien tapaamisessa Ihana Elisa otti musta eroottisen kuvan. Tsih! Loisto ilta!
Näitä pitää saada tulevaan vuoteen lisää. Onhan se nyt hölmöä kuvitella, että mun kuuluu aina olla kotona perheen luona. Jospa en vaikka aina olisikaan. Jospa ensi vuoden omistan ystäville. Vanhoille rakkaille ja uusille upeille!

Vaikka olenkin kotona jo neljättä päivää yksin lasten kanssa, niin ihan kivaa ollt sekin. Etenkin kun hoitolapsi lähti kotilomalle, niin elämä näytti hyviä puoliaan. Siis niitä uudehkoja. Saan käydä kävelyllä koiran kanssa yksin. Omat osaa olla keskenäänkin. Kaikki kolme poikaa ovat taas ystävystyneet keskenään ja leikkivät pitkiä aikoja legoilla. Kaksi nuorinta saa hetkittäin vapaaehtoisia ulkoilupuuskia ja leikkivät pihalla pitkään. Saan taas käydä koiran kanssa lenkillä yksin.
Keittiössä olen ollut varsin epäehtoinen emäntä ja syöty, ööh, valmisruokia ja pakastepitsoja. Eilen kyllä melkein sain inspiraation kun luin uusimmasta Gloriasta juttua siitä avakodopasta-mimmistä. Se oli niin ihanaa kun toinen tippasilmässä intoilee, et joka päivä ihmisellä on neljä kertaa nälkä ja saa syödä ihania ruokia ja JOKA päivä tää sama alkaa uudestaan. Toivon itselleni samaa intoa. Uusia ruokia. Hyviä ruokia Helppoja ruokia.
Esimerkkiä sain ystävältäni joka ruokki minut perjantaina bataattisosekeitolla, jonne oli raastettu juustoa. Helppoa ja hyvää.
Inspiraatiota keittiöön!

Aarrekarttakin on päässä päässyt alkuun. Gloriassa oli pienen pieni juttu, jonka otsikko oli "Pääosassa Pinkki".

Elokuvaelämää kohti!!!!

jk. Meinasin kirjakaupan alesta päätyä ulos ilman kirjaa. Ulko-ovella silmiini osui Lisa Nicholsin kirja "Onnistut tuli mitä tuli". Et pakkohan se oli ostaa.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Lapsellisia tunnustuksia

"Ikävystyminen on paljon kurjempaa, jos on hyvät oltavat, kuin jos tuntee olevansa kaltoin kohdeltu"
-Muumipeikko-

Toi ylläoleva lause on jo vuosikausia tuonut mulle huonon omatunnon. Mä olen onnekas kermaperse, mutta silti osaan rypeä ilman syytä.
Nyt olen tässä jo viikkokausia rypenyt ellette ole huomanneet. Mikään, siis yhtään mikään ei ole vialla, mutta elämä on ollut harmaata, koleaa, ankeaa ja pysähtynyttä Olen etsinyt syitä sieltä ja täältä. Hetken uskoin jo siihen, että kolmen yön valvominen vauvan kanssa uuvutti mut, mutta tuskin nyt sentään.
Koko ajan olen sanonut, etten ole masentunut, mikään ei vaan huvita, mutta.... Olenhan mä. Aloin muistelemaan vuosia sitten tekemääni masennustestiä ja tajusin, että vastaisin kyselyyn vaan synkkyyksiä. Huraa, helpotus. Mikään ei siis todella ole vialla, mähän olen vaan serotoniinit kadottanut. Aah autuus. Tästä selviää lääkkeillä! (Jos ikinä nyt jaksan lääkäriin asti raahautua vollaamaan)
Tämän hetken ensiapu on ystävän kanssa suoritetut terapiakävelyt. Se on ihanaa. Alkumatka maristaan ja ollaan paikoitellen itku kurkussa, sitten alkaa jutut muuttua ja nauretaan jo itsellemme ja toisillemme. Tämä yksi asia on elämäni suurin (ja ainoa) ilo.
Olisitte olleet kuulemassa meitä joulupäivänä. Mä selostan hyvin mennyttä, mutta surkeaa jouluani.  Kaveri nauroi hervottomana kun kuuli, että pakettien avaamisen jälkeen menin vessaan itkemään. Oikeasti. Menin! Mä inhosin keski-ikäisen naisen elämää. Lapset saa lahjoja, mutta mä en. Okei, sain mä. KAKSI!!!! Mieheltä kivan Hilfigerin neuleen ja äidiltä kattilan. Hmmm.... Missä on mun joululahjakirjat? Onko kiva neule päällä istua kattila kainalossa sohvalla? Onneksi mulla on ihana koira, jonka otin kainaloon sohvalle ja siinä sitten autuaana torkuttiin. (Joku meidän perheestä päätti että koira ei saa olla sohvalla. Mutta eikö se niin ole, että naisilla on oikeus muuttaa mieltään)

Kiitos edellisen postauksen tyylikommentaattoreille. Kiva ettette teilanneet!
Mä sen sijaan teilasin yhden ystävän tyylin, mutta en sentään päin naamaa. Poikien joulujuhlassa tapasin kaverin ja jo kaukaa katsoin mitä ihmettä hällä oli päällä. Musta siisti neule, jossa oli kaksi isoa nallea tontuiksi puettuina!!! Siis mitä nelikymppinen nainen laittaa päälleen? Jos tässä ei ollut tarpeeksi, niin lisää tulee. Ystävä ylpeänä kertoi mahtuvansa todella pitkästä aikaa kyseiseen vaatteeseen, viimeksi käytti sitä lukiossa. Mulla oli niin vaikeaa pitää pokkaa, että. Kumpi on pahempaa: käyttää nallevaatetta aikuisena vai lukiolaisena? (lisäjärkytystä tuotti se, että kyseinen kaveri oli menossa joululounaalle siinä vaatteessa. URAnainen hyvässä duunissa, nallepaidassa. Huoh. Mun työlounaalle tollanen sen sijaan sopis.)
Tämä tietysti on vain minun mielipiteeni. Samainen kaveri pitää mua hassuna 15 veenä, kun käytän mustaa kynsilakkaa. (ja koska pidän helmiä aikuisten koruina tajuamatta, että mä ikäni puolesta olen aikuinen)

Joulu on nyt onneksi ohi, mutta loma jatkuu. (ei mulla ole lomaa) Pyhät on downshiftattu ihan tosissaan. Lapset on olleet sisällä, pelanneet liikaa, mutta kaikki olleet hiljaa ja tyytyväisiä. Mä olen käynyt aika paljon kävelyllä. Lukenut yllättävän kiinnostavaa Diane Keatonin elämänkertaa. Tapani mukaan jouluna laihdun, en paljon, mutta laihdun. Joku mun kropan mallissa on muuttunut myös. Itse huomasin sen eilen ja kaveri tänään. Jollain oudolla tavalla olen kaventunut. (huraa)

Selailen lehtiä ja blogeja ja yritän etsiä jotain mistä innostua. Kerron kun löydän!


sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Uusi tyyli koetuksella

Hurjan rohkeasti testasin uutta tyyliäni tänään esikoisen synttäreillä. Olettavasti kaikki sitä tyyliä vihaa, koska hienotunteisesti olevat hiljaa. Leikkivät etteivät huomaakaan. Juu, on mulla IHAN liian paksut jalat, mutta en VÄLITÄ. Koska olen uusi minä.
Aika outo uusi minä kyllä. En siis keksi puhuttavaa, enkä kirjoitettavaa ja mieluiten vain nukkuisin. Eilen mies ja isot pojat tuli kotiin puoli yhdeksän aikaan ja meni saunaan. Mä menin nukkumaan. Mies kävi huolissaan kysymässä mikä vialla, mitä on tapahtunut. Mä sanoin vaan ettei huvita valvoa. Niin!
 Olen nyt suht varma mikä vaivaa. Mun patjat on aivan liian pehmeät ja olen kärsinyt sairaista selkäkivuista tasan kolme viikkoa. Nukkuminen hankalaa ja asennon vaihtaminen mahdotonta. Mun vatsalihaksiakin särkee kun joudun niitä jännittämään unissani. On siis aika vaihtaa sänkyä. Ennen sitä kokeilen kikkakakkosta ja menen nukkumaan keskimmäisen sänkyyn ja se tulee miljoonan pehmonsa kanssa mun sänkyyn. Joudun maksamaan vuokraa :)

Joulustressiä en ole hankkinut, eniten stressasin esikon juhlia ja sen jälkeen joulu ei ole mitään. Jokunen lahja hankkimatta ja ruoat, mutta eiköhän se tästä. Mieskin on poissa koko tulevan viikon et sillä sitten mennään...

Tulevalta viikolta odotan seesteistä mieltä, tervettä selkää ja pilates dvd:n kaivamista naftaliinista.



Noista paksuista jaloista ja "ylikiloista" vielä. Jossain määrin nolotti tällä viikolla. Yksi uusi/vanha kaveri kävi mun luona lounaalla tällä viikolla. Kaveri yhtäkkiä hyvin spontaanisti totesi, et "ai sulla kertyy lantioon kiloja, olet ylhäältä niin pieni, et kuvissa näytät aina tosi pieneltä". Siitä sitten jotain höpisin liiasta painosta ja toinen siihen et "ehkä sulla ei ole hätäpäivää, hänen rinnallaan". Kaveri on todella ylipainoinen. Noin 130 kiloinen, mutta kuitenkin hyvän näköinen, tyylikäs, kivat vaatteet ja erityinen plussa se, et kantaa itsensä todella hyvin. Niin, suhteellinen asia se ylipaino tosiaan on...On hieman koomista puhua kymmestä ylikilosta viidenkymmenen rinnalla...
 Tajusin vasta myöhemmin, et mulla on lihavan ihmisen identiteetti. Mä olen aina pitänyt itseäni jättiläisenä. En rumana, mutta jättiläisenä. Nykyisin olen ehkä eniten sinut itseni kanssa. (ja olenhan mä onneksi kymmenisen kiloa kevyempi kuin ennen vanhaan)

Kauhea selostus ihan vaan siksi, kun laitan kuvani tänne :)

perjantai 14. joulukuuta 2012

Jähmettynyt

Olen monta kertaa ollut tulossa tänne kirjoittamaan, mutta ei sitten ole ollut asiaa. Suuri ongelma! Ei asiaa!
Olin kamalan otettu ja iloinen kun Kinttupolkujen Marika tuli kysymään missä olen. Kiitos Marika! Olen täällä. Jähmettynyt yhden ilmeen ihmiseksi, jolla ei ole asiaa, eikä mitään mikä kiinnostais. Olen yrittänyt tutkailla tunteitani (yök) ja miettiä mikä mättää. Kaikki hyvin. En ole masentunut. Paitsi heti kun mietin olenko masentunut, niin alkoi itkettämään. Hhehe!

Täällä on pesty koiranpissoja lattioilta, viety koiraa ulos pissalle, kuskattua lapsia kouluun ja takaisin. (Äsken kyllä pokkana väitin pojalle, että olen asioilla, et "ihan saat kävellä kotiin". Tosi asioilla. Makasin sohvalla lukemassa Annaa)
Jouluisia ostoksia olen tehnyt. Se on ollut kivaa. Nyt pitäisi miettiä tarjottavia sunnuntaisille synttäreille. Niin, esikoiseni täytti tänään 11v. Ihana viisas aurinko.

Toinen aurinko, junnu, oli eilen koskettava. Oltiin anoppia katsomassa sairaalassa ja siellä anoppi (ymmärrettävästi) marisi terveyskeskuksen pitkäaikaispuolesta. Et sinne lykätään kaikki, jotka ei ole enää hyödyksi.  Vanhuksia ei enää tarvita. Junnu ihmetteli tosissaan, että miten niin "kyllä pikkulapset tarvitsee vanhuksia".
Onko suloisempaa kommenttia maailmassa? No on ehkä, mutta en juuri nyt muista.