torstai 28. maaliskuuta 2013

Luovuttanut?

Tästä nyt on puhuttu jo moneen kertaan. Laittautumisesta, meikkaamisesta. Mutta jatkan aiheesta taas, kun niin hyvät yksinäiset naurut äsken sain. Luin Kaksplussaa (juu luen, edelleen) ja siellä oli juttu aiheesta saako/pitääkö laittautua lapsen syntymän jälkeen.
"Jos laittaudut liikaa, et piittaa lapsestasi, jos kuljet verkkareissa, olet luovuttaja". Näin jutussa väitettiin naisten ajattelevan.
Mut se mikä sai mut nauramaan ääneen, oli nettiraatilaisten kommentit. "Laittautuminen on pois ajasta vauvan kanssa". Siis oikeastiko ihmiset on tollasia pölkkyjä. Samalla perusteella kakalla käyminen on pois ajasta lasten kanssa.
Ihan varppina ei kukaan nainen meikkaa tuntikausia ja ihan varmana, ei kukaan myöskään vietä jokaista sekunttia lapsensa kanssa. Herkeämättä yhteydessä. Toisekseen, mun ipanat istui pieninä aina syöttötuolissa ja katsoi kun mä meikkasin ja laittoivat itselleen puuterihuiskulla puuteria. Ihan oltiin yhdessä, lähes laatuaikaa vietettiin.

Olen ennenkin sanonut, et ennenvanhaan kotiäitikamut oppi tulkitsemaan mun meikistä, millainen aamu oli ollut. Huono aamu=kilo meikkiä.
Nyt mulla on jo helppo elämä ja meikittömiä päiviä hävyttömän usein. Jokainen saa nyt sitten tykönään pohtia johtuuko se siitä, että ei ole enää tarvetta todistaa kaikille, et olen MINÄ, vaikka mulla on lapsia, vai siitä että olen jo luovuttanut...


keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Luonnonsuojelua herkkulakossa

Eilen illalla keskimmäinen soitti minulle ihanan puhelun ulkoilureissultaan. "Äiti, tiedätkö tämän luontopaikan meidän lähellä? Siellä on tapahtunut ennenkuulumattomia. Puita on kaadettu ihan kauheasti. Ajattele, Puut ovat eläviä ihan niinkuin sinäkin. Ajattele jos sinut revittäisi juuriltasi. Ja ajattele, nyt ei ole oravilla ja muilla eläimillä kotia. Kohta linnutkin lentää etelästä ja ihmettelee missä niiden koti on. Ja vastaus on : paperitehtaalla."
 Lapsi oli lähes pois tolaltaan. (Mutta niin suloinen) Ihana luonnonsuojelijaheppu. Niin ajattelevainen.

Tänä aamuna mun kainalossa köllötti junnu ja hoitolapsi. Hoitolapsi herättyään alkoi volisemaan ja junnu käski mua lohduttamaan lasta. Sanoin etten osaa, et ei mun lohdutus auta. Junnu kurotti unirätin ja nallen viereisestä sängystä ja antoi ne pikkuiselle, joka hymyili iloisesti ja hiljeni. Junnu totes vaatimattomasti "helppoa kuin mikä".

Eilen oli taas sellainen päivä, että ihan ilman erityistä syytä, mä vaan palvoin lapsiani tippa silmässä. Ne on niin ihania ja hassuja ja kivoja. (Aika usein)

Muutama päivä sitten koin sen hetken, jolloin taas palasi mieleen, että tästä kaikesta kaaoksesta ja metelistä pitää nauttia. Kaikkihan me haaveillaan AINA hiljaisuudesta ja suurin piirtein hiljaisuuden retriitistä ja omasta rauhasta ja vapaasta ajasta...
Vein hoitolasta tapaamiseen ja sen ajan olin vieraassa paikassa yksin pari tuntia. Hiljainen kämppä, sohva ja kahvinkeitin. Olin että ah autuus, tästä otan kaiken ilon irti. Viiden minuutin jälkeen soitin jo siskolle, kun oli niin hiljaista. Puhelun jälkeen lojuin sohvalla kirja kädessä ja tajusin, että tällaista on elämä tulevaisuudessa. Tyhjä koti, seurana vain hiljaisuus. Ihan kamalaa.
Sen tajuaminen ei saanut mua hyväntuuliseksi, kun kotona odotti kaaos ja meteli :)

Metelistä tuli mieleen viime viikonloppu. Junnu meni ekaa kertaa kaverille yökylään ja isot pojat sai kaverit meille yökylään. Eli talo täynnä poikia. Mekkala oli paikoitellen kauhea ja mulla oli pinna kireä. Mies ja pojat katsoi liian kovalla todella typerää leffaa ja mua ketutti. Mikä? No se, että olin herkkulakossa. Jo kolmatta päivää. Alkoi raskaasti ottaa päähän se et lauantai-iltana ei edes karkkia saa syödä, et mitä iloja elämässä enää on. Menin nukkumaan yhdeksältä, marttyyrinä. (Kuka käski olla karkkilakossa lauantaina. Pakkoko on olla sellainen nipo?)

Mutta nipotus on varsin menestyksekkäästi jatkunut. En enää ole hurhan huonotuulinen. Välillä kyllä nälkäinen, mikä johtuu vaan siitä, et kaikki ruoat on tyhmiä enkä keksi mitä söisin...
Joko mä kohta olen laiha? Tai siis muodokkaan hoikahko :)


maanantai 18. maaliskuuta 2013

Tyhjän paperin syndrooma

Tää ei näemmä koskaan lopu. Tää etten osaa kirjoittaa. Vähän väliä ajattelen, et tästä pitää kirjoittaa, mutta sitten en saa sanoja näppikseltä tänne. Outoa outoa!

Te kaikki ihanat blogistitkin kirjoitatte niin hyvin, etten osaa edes teille kommentoida. Mun latteat sanat vaan pilaa hienot postaukset. Jospa kevään ihana valo tekee muutoksen mun luovuudessa???

Viime aikaisia ajatuksia:

Katja Kallio on käsittämättömän mainio. Ihminen, joka ei kyllästy mihinkään ja joka ei tykkää yllätyksistä. Kauppalistan tekokin on joskus niin jännää, että pitää mennä vessaan välillä. Koskaan kun ei tiedä mitä kauppareissulla näkee. "En mä kyllä koskaan mitään näe, patsi ehkä jonkun eläimen".
Kerrassaan hervoton ihminen! Ihana!

Eilen katsoin typerää Kasvikipuja leffaa. Sisko "testamenttasi" lapsensa pikkusiskolleen. Ja kas, nuoresta tyypistä sukeutui kelpo mamma, joka oppi sanomaan ei. Kesken leffan aloin vollaamaan, kun yhtäkkiä ihan oikeasti tajusin, että joku meistä kuolee ekana. Siis perheestä. Et en kyllä halua kokea esim. siskon tai veljen kuolemaa. Enkä kenenkään. Kauhea ajatus, joku on ensimmäinen joka poistuu.

Koira on aloittanut termiittivaiheen. Ihan kamalaa on se. Kuukausitolkulla ollut nätisti kotona yksin ja nyt se tuhoaa kirjastonkirjoja ja syö pöydiltä kaiken mihin yltää. Esimerkiksi kimpaleen juustoa. Kyllä se syylliseltä sen jälkeen näyttää. Jännä et eläimet tajuaa syyllisyytensä.

Uusi hoitolapsikin mulla on ollut viikon.  Taputtelin jo ensimmäisenä päivänä itseäni selkään. Hoidin tilanteen vanhemman kanssa niin loistavasti, että tyyppi jäi ihan aseettomaksi. Mä olen nerokas, olen.
Lapsi on taas sarjassa tosi kultamurunen, onnekas minä.

Kevään tulon huomaa siitä, et olen alkanut himoitsemaan ihanaa värikästä, ihan varmasti muodista menevää käsilaukkua. Keltaista, pinkkiä.
Miksen ole sellaista eleganttia naistyyppiä, joka haluaa ikuiseksi laukukseen konjakinvärisen nahkalaukun?

Barcelonan matka on varattu. Koko lauma lähtee kesällä viikoksi matkaan. Mä mietin jo mitä vaatteita pakkaisin. Ikäänkuin sillä olis väliä. Olemme lasten ehdoilla matkalla, ei pelkoakaan et kahden menemme hienoon ravintolaan kahden.
Kahden olemisesta tuli mieleen, et miehen kanssa olemme olleet kaksistaan missään viime vuoden tammikuussa siellä Roomassa. Pitäiskö tälle asialle oikeasti tehdä jotain???
ÄITI, tule joku ilta päästämään meidät vaikka leffaan!!! :)

Pitää kertoa vielä juttu mun suuresta auktoriteetista. Keskimmäinen puhui eilen kaverinsa kanssa puhelimessa ja kysyi multa saako kamu tulla meille. Sanoin et en halua meille enää ketään. Poika sanoi puhelimeen "saa meille tulla, ota pikkuveikka mukaan mun pikkuveikan seuraksi".
Koko viikonlopun meillä oli mun neljä lasta ja kolme kaveria. Sellainen yh viikonloppu. Arvatkaa vaan paljon nautin siitä, kun on maanantai ja puolet päivästä olen täällä kahden yhden pikkunatiaisen kanssa, joka nukkuu pari tuntia päikkäreitä. Testasin uutuutta, leffan katsomista päiväsaikaan.

On näihin päiviin ja viikkoihin mahtunut ystäviä, hauskoja keskusteluja, tappeluja lasten kanssa ja ulkoiluakin.
Ja ihmettelyä. Jossain lehdessä oli juuri juttua pariskuntien riidoista. Joku nainen sanoi, että hän sopi miehensä kanssa et ne käy ravintolassa syömässä aina kun on ollut riidaton kuukausi (vai viikko). Ne on vuoden aikana käyneet kahdesti syömässä. Kahdesti. Me riidellään ehkä kerran vuodessa, eikä päästä syömään ikinä. :)
Ollaankohan me poikkeuksellisen vähäriitaisia?
Sen mä kyllä tajuan et riidat tai riidattomuus ei kerro parisuhteen tilasta kyllä mitään. Mietin vain sitä miksi jotkut jaksaa riidellä ja jotkut ei?




maanantai 4. maaliskuuta 2013

Opetus

Kun ottaa huomioon, että todellakin tiedostan ja tajuan tämän "sitä saa mitä mitä tilaa"-jutun, niin miksi sen mukaan eläminen on niin vaikeaa?
Olen pari viikkoa stressanut kohtuuttoman paljon rahan takia. Se on tyhmää ja säälittävää. Mä en stressaa rahasta siksi, että se olis loppu, vaan siksi, että sitä ei ole säästössä tarpeeksi. Välillä muistutin itseäni relaamaan, "kohta käy huonosti jos et usko, että kaikki selviää", mutta sit se taas unohtui. Ja kuinkas sitten kävikään. Sairastuin, jouduin saikulle ja tänään kelassa kuulin, että omavastuuaika on kymmenen päivää eli MINÄ menetän yhdeksän päivän palkan tosta noin vain. Plus saan tietysti sairaalaskut päälle. Kannattiko stressata rahan takia? EI.
Tänään olen hymyssä sun hokenut että kaikki selviää, töitä tulee, palkka juoksee, menot pienenee jne. Arvatkaa mitä tapahtui? Voitin Ässä-arvalla 30 euroa.

Oliko tällä tarinalla opetus?

Saikkua mulle tuli siitä, että yllätyksekseni pääsin leikkaukseen perjantaina. Torstaina mulla särki aamusta asti vatsaa ja selkää ja lopulta kahden aikaan ip soitin miehelle, et voisko hän tulla kotiin, että pääsen lääkäriin. Menin päivystykseen, missä mut passitettiin heti sänkyyn makaamaan ja verikokeisiin. Epäilivät virtsakiviä, mutta halusivat lähettää mut sairaalaan ultraan. Siellä sit odottelin aika kauan, pääsin ultraan ja löytyi suuren suuri kysta mun jostain tuolta johtimista. Ei siitä sitten muuta kuin osastolle makailemaan. Arpoivat siinä aikansa leikkaavatko heti vai vasta aamulla. Lääkäri kymmenen aikaan illalla totes, että koska kyseessä ei ole NUORI nainen, jolta tarvitsisi munsarajoja säästellä, niin voi jättää aamuun. Kiitos kauniista sanoista. "Ei nuori nainen enää". Miten siitä voikin vielä tulla "paha" mieli? :)
Perjantai meni sitten leikkauksessa ja nukkumisessa. Vanhemmat kävi moikkamassa mua illalla ja muisteli käyneensä samalla osastolla samaan aikaan tasan kuusi vuotta aiemmin. Joo, vietin junnun synttärit sairaassa.

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin mulla oli kiva viikonloppu ja loppuviikko. Mä jotenkin nautin siellä sairaalassaolosta, KUN kyseessä on ns.pikkujuttu. Ihan kiva lepopaikka.
Aika normaalisti elän täällä jo. Jumppa ei ihan vielä ole ajankohtaista, mutta muuten ihan hyvä olo. Töihinkin soitin heti Kelassa käynnin jälkeen ja ilmoitin lopettavani sairasloman tähän, Saa työllistää jos töitä on. Kiitos!

Mutta taas olen saanut muistutuksen, että elämä on yllätyksellistä ja aika arvaamatonta. Nautitaan siitä!