keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Asenneongelmaisen kanssa elosta

Siis todella. Mä lähden ihan kohta Barcelonaan! Tänä aamuna se vasta iski se INTO. Barcelona! Desigual, Sagrada familia, meri ja kaiken laiset kukkulat.  Hotellihuoneen terassi, cava.

Sitä ennen pitää jaksaa monen monta asiaa. Kaksivuotiaan kiukku, kuusivuotiaan "mulla ei ole mitään tekemistä"-kiukku, keskimmäisen "hyttysenpistot kutittaa"-kiukku. No ohoh, olipas negaa.
 Pakko tosta keskimmäisestä nauraa sen "lasi on todella todella puolityhjä"-asennetta. Se on vinkunut ja vonkunut koko lopputalven, kuin se vihaa talvea ja kesä vaan on kiva ja olis jo kesä ja mä vihaan talvea. Yhtenä päivänä sille nauroin, et kesällä sä sit valitat et on liian kuuma eikä voi olla ulkona vali vali. Väitti minun olevan väärässä.
 Eilen poika tuli koulusta kotiin synkkänä. "Kun ei ole koskaan vapaata". Sanoin et nythän sä just olet. "Kun pitää aina pyöräillä kotiin, se ei ole vapaata".  Kaksi kilsaa pyöräilyä!!!!! "Kun on niin kamalan kuuma ettei voi olla ulkona". Siteerasin pojan talvisia juttuja, ja sitä sentään hieman nauratti, minkä vetäisi sitten sisäänsä äkkiä. Nauru kielletty.
 Illalla samainen heppu valitti et on ollut tosi tylsä ja huono päivä. Ärähdin et miten niin, ensin oli yhdellä kaverilla monta tuntia, sit koneella ja loppupäivän toisen kaverin kanssa, et mitä (ttun) tylsää siinä on. "NO kun olis kivempi olla mökillä ja vois uida":
Ton lapsen kanssa ei voi voittaa. Ja arvatkaas onko välillä rasittavaa. Mies sanoo, et lähden pojan juttuhin mukaan ja siksi niitä enemmän kuulen. Mutta on kuulkaan vaikea olla lähtemättä mukaan eli saatava hermaria, kun nitinää kuulee koko ajan. Rakastan hetkiä, jolloin se on bestiksen kanssa ja ne on hysteerisiä naurusta kun leikkivät mammusteja. Ei siis mangusteja eikä mammutteja vaan mammusteja.

Kinttupolkujen Marika on ruokakriisissä, kun lapset syö niin paljon. Poden ennakkoon samaa kriisiä. Kohta ne kaikki on kotona koko ajan syömässä. Vinkit peliin, mitä laitetaan???????


maanantai 27. toukokuuta 2013

Kuka olisin?

Jenny sivusi aihetta "millainen olisin, jos elämä olisi mennyt toisin". Joskus mietin samaa ja nyt taas. Mitä JOS mulla ei olis mennyt hermo vanhassa duunissa ja en olisi irtisanoutunut? Kuinka pahasti olisin pimahtanut? Mitä jos en olisi ollut uhkarohkea ja tullut raskaaksi, kun ei ollut työpaikkaa mihin palata? Mitä jos mulla ei olisi kolmatta lasta ja en olisi tähän työhön lähtenyt? Millaisia mun lapset olisi, jos olisin tavallinen työäiti? Millaista mun arki olisi? Millaista olisi mikään? Olisko mulla kivaa? Olisko mulla kiire? Olisko mulla harrastuksia minkäälaisia?

Millainen mä olisin, jos en sattuis oleen näin ihana :)

Nyt mä en samalla lailla osaa kuvitella tulevaisuutta ollenkaan. Mä en vaan näe sitä, ei mitään suunnitelmaa. Vuosi kerrallaan edes yritän ajatella mitään. Pakko siis elää hetkessä. Ainakaan ei ole määrätietoista etenemistä mihinkään suuntaan.

Nyt pitää edetä koululle esikkoa hakemaan. Viime yönä se tuli yhden aikaan yöllä Bon Jovin keikalta ja aamulla seiskalta herätys, et ehtii luokan kanssa Lintsille päiväksi. Toivoi et hakisin sen koulusta, oletti et ei jaksa edes harkita pyöräilyä unovelkaisen riekkumisen jälkeen.
Ja koska olen tämä tyyppi tässä elämässä, niin toki suostuin :)

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Pitäisi useammin poistua kotoa Osa 2

Eilen oli mahtava ilta. Kavereiden kanssa keilattiin, syötiin, pelattiin bilistä. Kylillä oltiin liikkeellä pyörillä, mikä aikaansai ihanan lapsellisen olon.

Ennen lähtöä kävin taas kiehtovan keskustelun junnun kanssa. "Miksi minä en saa tulla mukaan"? Meidän vanhempienkin pitää joskus päästä omien kavereiden kanssa menemään, ihan kuten te lapsetkin saatte mennä ilman meitä. "Etkä sä enää halua olla mun kanssa"? No haluan  tietty, mutta minähän olen sun kanssa kaiket päivät muutenkin. "Mutta etkö sä ENÄÄ halua olla mun kanssa"?  Siis voi apua. Mä en selvästikään ole tarpeeksi poissa kotoa, minkä totesin jo vähän aikaa sitten. Olen poissa yhden illan ja katastrofi ja vakava hylkäämisongelma on valmis. Syyllistäkää vaan äitiä.

Äsken jouduin auttamaan samaista lasta vesi-ilmapallon täyttämisessä. Kastuin touhussa. Lapsi toteaa: sait sentään lapsesi iloiseksi.

Videovuokraamon jonossa tässä joku aika sitten rutisin sitä, et poika valitsi mun mielestä tylsän piirretyn. Junnu sanoi taas tosissaan, että eikö sulle ole tärkeintä, että lapses on onnellinen. Vieressä oleva nainen purskahti nauruun.
Mä elän kohtuullisen hassun lapsen kanssa.

Tänään mun hassu esikoinen lähtee isänsä kanssa Tampereelle katsomaan Bon Jovia. Kauhean liikkuttavaa sekin. Isoon konserttiin, mun lapsi. Mun pikkuruinen.

Eilisessä hauskapito illassa puhuttiin hämmästyttävän vähän lapsista. Syömään mennessä kaverin mies totes, että onpa ihanaa olla erossa lapsista. Se nauratti.
 Mä puhuin ykeisäosastokirjoituksesta, jossa nainen valitti, et kun hän oli lapseton, niin kaikki sanoi ettei hän ymmärrä elämästä mitään, kun ei ole lapsia. (kauhea lause, anteeksi) Nyt kun naisella on yksi lapsi, kaikki sanoo, ettei hän ymmärrä elämästä mitään, kun lapsia vain se yksi.
 Mut haloo, ei ymmärräkään. :) Mäkään en ymmärtäisi muiden lapsiperheiden lapsiongelmia, jos mulla olisi vain esikoinen.  Mä olisin ärsyttävä bitch, joka luulisi olevansa maailman paras lapsenkasvattajaäiti. Esikoinen on helppo, kiva, fiksu, sanoinko jo helppo, aina osannut istua ruokapöydässä, jotakuinkin aina osannut yliäätään käyttäytyä, sanoinko jo helppo.
Kaikki tämä ei sitten tokan kanssa sujunut. Eikö kolmannenkaan. Kolmesta lapsesta yksi osaa istua ylipäätään. Missään.

Jotkut onnekkaat/epäonneekkaat saa ekasta lapsesta sen haastavan. Ne ei ehkä uskalla hankkia enempää lapsia, kun ne luulee ettei osaa ja jaksa. Todennäköisesti se kakkonen olis iisi tapaus.
 Jos ne hankkii, ne yllättyy kuin helppoa kaikki onkin.

Ehkä!


torstai 23. toukokuuta 2013

Häihilöistä

Satunnaisesti joskus katson hääohjelmia hetken ja aina tuhahtelen kyynisenä. "Tossa noi hehkuttaa rakkauttaan, mutta kolmen vuoden kuluttua nekin eroaa". Miksi siis musta on ihan kamalaa, että Anna Puu on eroamassa ja sillä on toinen mies. Miksi musta tuntuu niin kurjalta, että niin onnellisen oloinen pari eroaa. Eikö kehenkään saa enää uskoa? Niihin kun uskoin. Höh.

En ole uskaltanut vielä avata uutta Me naiset-lehteä, jonka kannessa Viivi Avella julistaa, että entisissä suhteissa hän oli yksinäinen. No voi voi. Ja jos olen oikeassa, niin sillä on tuoreehko suhde, jossa vielä janotaan toisen jokaista sanaa eikä voida poistua toisen läheltä ollenkaan. Voin toki olla väärässä.
Miksi mä olen taas näin ilkeän kyynisellä tuulella? 

Olis kiva vielä joskus päästä häihin, että saisin nauttia romantiikasta ilman tätä telkkarin aikaansaamaa ärsytystä.

Mutsin ystävä, mua rutkasti nuorempi nainen, on menossa kohta naimisiin. Mutsin mielestä on naurettavaa, et sen ikäinen nainen pitää isot häät eikä mene vain maistraatissa hissukseen naimisiin. Siitä mä olen eri mieltä, varsinkin kun kyseessä on eka kerta. Mitä noloa häissä on? Onhan se nyt aika masentavaa, et jos et löydä elämän miestä kaksikymppisenä, niin sut tuomitaan mustaan kaapuun ja salaa avioitumiseen.

Et näin tärkeetä asiaa mulla.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Viime ajat

Jos mä siivoisin yhtä paljon, kuin mietin sitä, niin koti olisi täydellinen. Eli terkkuja vaan tältä sijaistekemisen äidiltä. Viime päivinä olen leiponut kun olen ollut aikeissa siivota, tai jopa paistanut lettuja. Ihan mikä muu homma tahansa käy. Eilen tajusin, että kun olen setvinyt kauhean pyykkivuoren (puhtaita kaappiin) ja siivonnut keittiön, mulla ei ole enää "voimia" muuhun siivoukseen. Miksi en pääse zen-tilaan siivotessa.
 Omakotiasumisen huonoja puolia on kotiin kantautuva hiekka. Parista ovesta kun ees taas ramppaa tsiljoona lasta (omat ja kaverit) niin hiekkaa on kaikkialla. Pesen lattioita harva se päivä, turhaan.

Miksi mä tällaista valitan?

Intervalleihin tosiaan hurahdin, mutta tällä hetkellä se on katkolla. Mulla on varpaat hävyttömän kipeät ja kaverilla ei polvi tykkää. Ollaan kävelty ja tehty kummallisia harjoituksia kävellessä. Näytetään hourupäiltä oletettavasti. Mutta
 hauskaa se on silti. Parasta silti noissa kävelyissä on seura ja kiinnostavat keskustelut. Enemmän tai vähemmän "terapiakeskusteluja". Vähintäänkin urasuunnittelua. Aina jotain suurta. Äitiyden haastavuutta.
Ihan varmana ei meidän äidit näin aktiivisesti miettineet lapsia ja niiden pärjäämistä ja luonnetta ja kaikkea. Vai miettikö. Ei ehkä. Kyllä se nykyajan riesa on.
 Mutsin lapseton kaveri oli tässä kerran mutsia kehunut, et se on lapset kasvattanut hyvin. Mutsi sanoi et ei ollenkaan ole kasvattanut ketään, ihan tuurilla kaikista kolmesta on tullut kunnon ihmisiä.
 Mä itseasiassa uskon tohon. Tuuripeliä se on. Toki jotain voi kotona opettaa (näyttää mallia). mutta muu on tuuria. Kaveripiirin vaikutusta, omaa luonnetta.
Mä en usko, et kotiäitiys takaa sen, et mun lapsista tulee kunnollisia. (kun en vannoutuneet kotiäidit niin väittää) Se takaa ehkä sen, et niistä tulee avuttomia ja ne pariutuu aikaisin ja toivoo oman vaimonsa hoitavan kaiken kuten äitikin ;)

Multa kysyi tässä yksi päivä naapurin yksivuotiaan äiti kantaa siihen, milloin hän laittais lapsensa päiväkotiin. Et olenko mä sen kannalla, et mahdollisimman kauan kotona. En osannut oikein sanoa mitään. Olin et mikä nyt itsestä parhaalta tuntuu. Naapurin ei ole pakko mennä töihin, mutta välillä haluais muutakin kuin kotia. Sanoin et ihannetapauksessa ihminen sais pari kk kokeilla, millaista se on, se työhönpaluu, ja sit voi päättää mikä omassa tilanteessa parasta. Kun se tivaamalla tivas, niin suostuin sanomaan, että ehkä sit myöhemmin kuin aiemmin.

Kuten sanottua, mä en ole vannoutunut kotiäiti, mä osaan sanoa vaan, mikä omassa tilanteessa on paras ratkaisu.
Niinkuin vaikka kantoliinailu. Junnua kannoin siinä, koska edellisen lapsen kanssa hajotin kroppani, enkä uudestaan halunnut kokea samaa. Liinassa jaksoin kantaa lasta viisikin tuntia, ilman kipua. MUTTA julkisella paikoilla välillä pelkäsin, et mun luultiin olevan NIITÄ. Niitä kiintymysvanhemmuushäröilijöitä.....
 Tästä Marika kirjoitti muuten niin hyvin, että....

Kauhean kivat pari viikkoa ollut, mutta en taas tajua miksen ole upeista oivalluksistani päässyt tänne kirjoittamaan, Vähän väliä törmään juttuun tai ajatukseen, josta pakko puhua, mutta sit se katoaa....
 Yksi juttu oli Sari Multalasta joku pikkujuttu, jossa se puhui jotain siitä et nyt kun tekee paljon töitä, niin ei ole enää aikaa mihinkään. Muka joku kauhea hässäkkäelämä. Mua vaan kiukutti, et miten sulla muka ei ole aikaa eihän sulla ole ees lapsia. Ja sit ruoskin entistä itseäni, jolla oli kiire töistä kotiin olemaan ja joka valitteli et ei ole aikaa. Aikaa mihin? Ja miten niin ei ollut aikaa. Viisi tuntia illassa, tyhjää aikaa, vain itselle. Ja mitä mä sillä tein? MUR!

torstai 9. toukokuuta 2013

Intervalli on vastaus kaikkeen

Toissapäivänä kävin reippaalla kävelyllä kaverin kanssa ja päätettiin aloittaa intrevallitreenit. Eilen oli eka. Kierrettiin kolmen kilsan lenkki pururadalla. Enimmäkseen käveltiin, mutta välillä otettiin spurtteja omaan tahtiin. Mun tahti oli hölkkä, joka sekin sai puuskuttaan. Kaveri sentään spurttas hirveetä tahtia.
 Kivaa oli ja hiki tuli.

Loppupäivän ja yön ramppasin vessassa. Aamulla painoin kilon vähemmän kuin edeltävinä päivinä. Ai että hieman nestettä lähti yhden vaivaisen lenkin takia.
Hieman motivoi tämäkin tohon uuteen harrastukseen.

Kohta menen pikkuneidin kanssa jumppaan pitkästä aikaa. Reisi vatsa pakara treeni odottaa.

Jääkää odottamaan huikeita tuloksiani :D


keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Tyyli hukassa

Nyt on niin, että koko kesän aion kulkea maksimekoissa ja tennareissa. Tulkoon siis lämpimät ilmat.
 Mekoista tykkään kovasti, mutta se suurin syy niiden käyttöön on se, etten löydä housuja. EI niitä valmisteta mua varten. Vieläkään. Käväsin tänään Jumbon Zizzissä (we looove yous curves), mutta niidenkään pillifarkut ei käy mulle. Sanoin myyjälle, et mun jaloille ne ei vaan käy. Kun katsoin alaspäin, mua sisäisesti nolotti ja nauratti. Myyjällä oli vieläkin paksummat jalat kuin mulla ja pillit jaloissa. Ei imarrellut sitäkään.

Toinen syy mekkoihin on mun takkiongelma. Mulla on vanha (tyhmä) parka, joka on liian suuri. Uutta ei löytynyt yhdestäkään kaupasta. Miksi kevätvaatteet loppuu näin aikaisin?
Koska ei ole kunnon rotsia, niin kuljen sitten farkkutakissa ja mekoissa. Niin!

Se siitä italialaisesta tyylikkyydestä.

Ja ne tennarit. Mä en löydä kenkiä. Korkoja en voi käyttää ja mun leveillä jaloilla useimmat ballerinat on huonot. Enkä ees tykkää ballerinoista. Kenkien pitää olla kivat ja hyvät ja hiertämättömät=does not exist. Eli hankin vaikka kirkuvan vihreät ja oranssit tennarit ja kuljen niissä. HUOH!

Miksei kukaan tule ja auta.

Paksuihin jalkoihin ei muuten auta mun uudelleen syttynyt "ahmin sipsejä"- kausi. Missä mun kontrolli on?

Mutta muuten on loistava elämä.

Vaikka en ole vieläkään sille kilsan lenkille päässyt. Jos tänään jättäis lätkämatsin katsomisen vähemmälle ja juoksis hetken. As if!

Nyt päivän pahimpaan koettelemukseen. Käytän pari poikaa parturissa. Kymmenenvuotias kiukuttelee ja mököttää siellä nolosti. Aistiyliherkkänä ei kestä putoavia hiuksia yhtään. JA näyttää sen kaikille.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Hyvää tarkoittava lähimmäinen

Luin eilen Me naiset Sportia. Siellä huolestunut lähimmäinen kyseli mitä tehdä ystävän kanssa, joka on täydellinen sohvaperuna ja joka vaan napsii epäterveellisiä välipaloja ja on pahasti ylipainoinen. Et voiko hän ystävälleen asiasta sanoa. Ihan terveysmielessä. Vastaus oli, että voi. Jos vaikka kutsuis ystävän kotiinsa syömään salaattia ja täysjyväpatonkia ja kivennäisvettä, samalla saa ystävä kokeilla uusia makuelämyksiä.
 Ymmärsinkö siis oikein? Kaikki me ylipainoiset syödään vain ja ainoastaan epäterveellisesti ja meille saattaa olla ihan uusi kokemus SALAATTI. No vau. Vai  voisko olla niin, et syödään myös terveellisesti ja silti syödään liikaa herkkuja. Tai vastaavasti jotkut vaan syö liikaa ylipäätään.

Samantyyppistä keskustelua kävin tänään työkaverini kanssa. Hän paheksuvaan sävyyn puhui muutamasta kollegasta, jotka on lihavia ja erityisen vatsakkaita. Et "kuin niin nuoret ihmiset on niin lihavia ja kuin ne on saattaaneet saada itsensä siihen kuntoon ja kuin ne kestää sen". Ensin kysyin katsooko hän muakin samalla tavalla :) ja sit sanoin et "ihan helposti". Jotkut vaan tykkää syödä herkkuja liiankin kanssa. Eikä ehkä niin intoile urheilusta.
Helppoa muuten himourheilijan paheksua tollasia taviksia. Ihan kuten mäkin osaan paheksua itseäni isompia, etenkin nykyään. "Mäkin sain itseäni laihtumaan, kyllä säkin sen voisit tehdä". :)

No okei, mä en kauheasti paheksu. Olen liian salliva itselleni ja muille.

Työkaveri tosiaan on mainio himourheilija. Vaikka olen jo pitkään ihaillut juoksijoita, niin tuota ehkä erityisen paljon. Vuosi sitten hän jaksoi juosta kolme minuuttia putkeen. Kahta kuukautta myöhemmin juoksi puolimaratonin aikaan 2.07 ja lauantaina 2.03. Mut siis kahdessa kuussa puolimaratonikuntoon. Nyt se yrittää patistaa muakin ilmoittautumaan johonkin tapahtumaan, se kuulemma motivoi. Ja juoksu kutistais reisiä....

Tänään yritän juosta ees sen kilsan. Lupaan!

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Eksymisen paras puoli on se, kun löytää takaisin kotiin

Istuin miehen kanssa sohvalla ja harmittelin ettei mulla ole kahvakuulaa. Jos olis, niin nyt voisin kahvakuulailla. Mies kysyi onko mun salilla kuulaa. ON. No mikset sitten mene sinne treenaamaan? Hmm, niin miksen. Menin sitten. Sitä ennen olin kävellyt koiran kanssa riuskaan tahtiin puoli tuntia.
 HUOMAATTEKO, mun urheilullinen elämä herää jälleen. Hieman olen tauolla ollut sekä siinä, että tuossa ruokavaliotouhussa. En tajua, laihduin "ilmatteeksi", koska syöminen ei vaan kiinnostanut. Edelleenkään herkut ei maistu samalta kuin ennen, mutta niiden syöminen kiinnostaa. Plussakiloja kertynyt pari. Senttejäkin hieman. STOP! Tälle.

Oma mies tuntuu uudelta mieheltä. Voiko siihen olla oikeasti syynä se, että oltiin kahdenkeskistä iltaa viettämässä, sekä se, et ystäväperhe oli meillä vappua viettämässä ja oli tosi tosi kivaa? Onko siis hauskapito apu, jos elo mättää. On! Ihanaa kun on uusi sama oma mies.

Eilen pohdin sitä, että olen ehkä ärsyttäväkin siinä, et mun mielestä lapset ei kuulu juuri mihinkään. Tai siis tässä tapauksessa juhliin.
Rouva H juhlisti nelikymppisiään ja oli kutsunut kivaan pikkuravintolakahvilaan 27 aikuista ja 26 lasta. Yyh! Ei niin juurikaan mun juhlat. No okei, ihan mukavaa oli. Lapset riekku ulkona auringonpaisteessa ja sisällä söivät hämmästyttävän säällisesti. Et ei sikäli valittavaa. Mutta olisin mieluiten juhlinut räväkästi aikuisten kesken. Ja juonut ruoan kanssa muuta kuin tuoremehua.
Juhlat oli sikäli hölmösti järkätty, et siellä ei ollut mitään esittelyjä eikä mitään "yritän yhdistää ihmisiä toisiinsa" juttua. Ihmiset istui perhekunnittain, eikä juuri mitään liikehdintää näkynyt minnekään suuntaan. Mun ja miehen pöytäseurana oli kuusi lasta. Säkenöiviä keskusteluja käytiin. :)
 Kauhea valitus. Oikeasti on ihanaa, et ihmiset viitsii järkätä kemuja. Haaveilen kesällä siitä, et meille tulee iso lauma ihmisiä, aikuisia ja jopa niitä lapsia. Juomaksi ehkä skumppaa ja limua.
Sit pihakekkerit, joiden tarjoilu on vohvelit.
Ehkä yhdet aikuisten juhlatkin.

Huomaatteko, haluan juhlia ja ihmisiä.

Mitä teille kaikille kuuluu?