perjantai 30. elokuuta 2013

Kielen päällä

Tiedättekö te sen tunteen, kun on ihan "kielen päällä" joku mahtava idea tai keksintö tai ajatus. Mulla on se olo. Illalla kävin ystäväni kanssa pienellä kävelylenkillä (siis tarkoitus oli mennä pienelle rauhalliselle lenkille, kaveri oli kipeä ja mun piti hakea esikko treeneistä, mutta tapamme mukaan eksyttiin metsään ja sit saatiikin aika haipakkaa tulla kotiin. Lenkki tunnin ja vartin tehotreeni) ja siellä lenkillä kaveri kertoi kuinka opettelee unelmoimaan epärealistisesti. Ettei jarruttele ja sano "ei kuitenkaan onnistu". Mulle tuli olo, et ihan kohta keksin jotain huikeaa.... En kyllä tiedä mitä. En suunnittele työpaikanvaihdosta tai uutta kotia... Mutta JOTAIN!
Yksi jotain on se, että nyt pitää saada ryhtiä taas painonpudotukseen. Onko viisi kiloa muka niin vaikea urakka, että siihen ei pystyisi? Ei ole!
Eilen muuten sen pikkulenkin jälkeen pääsin saunaan. Saunan jälkeen tunsin itseni tosi väsyneeksi ja menin sohvalle peiton alle ja nukahdin joskus yhdeksän jälkeen jo. Enkä syönyt mitään koko iltana. Kaveri totes, että mulle saattais sopia pätkäpaasto muodossa iltakuudenjälkeeneiruokaa. Olen miettinyt tota pätkäpaastoa itsekin. Mun ongelma on tahdonvoiman puute. Mut eiköhän yhden päivän pärjäis vähemmällä jos tietäis et seuraavana päivänä saa syödä taas.

Eniten innoissani olen siitä, et käyn taas salilla jumpassa. Kahdesti viikossa olen kiinteytysjumpassa käynyt ja se on ihanaa. Toki toivon et useamminkin ehtisin, mutta kaksi kertaakin on ihan hyvä kun vertaa kesän nollaan.

Tällä viikolla olen lukenut kauheasti lehtiä ja jokaisessa on ollut jotain, mistä haluan puhua. Täytyy kasata lehdet eteen ja kommentoida niitä täällä, ehtiessäni.

Iloa lauantaihin kaikille!

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Pisto sydämessä

Kaveri linkitti tänään Facessa, jotain juttua aiheesta "lapset kidutetaan loppuun harrastuksilla". No jotain sellaista kuitenkin. Kaveri mietti pitäiskö sen tuntea syyllisyyttä siitä, et sen lapset harrastaa paljon. No ei, sehän on ihan yksilöllistä, mikä kenellekin on liikaa ja kuka mitäkin jaksaa. Tunnen lapsia, joille päiväkoti on tarpeeksi, kaikki tekeminen sen lisäksi aiheuttaa itkua ja kiukkua. Sit on lapsia, kuten meidän kuopus, jonka tämäkin päivä oli tällainen : Junnu meni aamulla uimaan, josta se meni mun kanssa Ikeaan lasten leikkipaikalle, josta se meni suoraan kaverille leikkimään, josta se tuli kotiin neljältä, jolloin se ilmoitti et sillä on tylsää, joten  mies lähti sen kanssa metsään retkelle, josta se tuli kotiin ja ilmoitti et on tylsää. Sai kaverikseen naapurinpojan, jonka jälkeen toisen naapurinpojan. Sillä on ollut siis ohjelmaa aamukympistä, eikä vauhti meinaakaan hyytyä. Ihmettelin tätä ääneen, mihin mies: "tollanenhan säkin olet".

Mulla pitäis tuntua pisto sydämessä siksi, etten vie lasta enemmän harrastamaan kuin mitä vien. Tällä hetkellä junnu painii, ei muuta. Jos se välttämättä haluais, niin veisin sen parkouriin tai mihin ikinä halukaan, mutta ehdoin tahdoin en tarjoa sitä mahdollisuutta. Mä en halua käyttää kaikkia iltoja kuskaamiseen. Piste. Laitan siis oman mukavuudenhalun lapsen edun ja huvin edelle. Auts! Näin sanottuna se on vielä pahempaa kuin onkaan. Huono huono huono äiti!
Okei, mä lähinnä odotan, et se kasvaa vaikka sen vuoden ja keksii joko itse tai kavereiden myötä, mitä haluaa harrastaa. Ajatuksia on judo, säbä ja fudis tällä hetkellä. Ajattelen, et se kyllä ehtii aloittaa, vaikka ei juuri nyt aloittaiskaan. 
Oikeasti, kolmen lapsen harrastukset....

JA sit se pisto, tää kolmas olis se innokkain joka aina jaksaa. AINA!

Nolostelua

Pikaisesti halusin vain sanoa sen, että tässä iässä selvästi meinaa nolostella tekemisiään. Oli jo sellainen ajatus ilmassa, että Sutkautusten Elisa, Oman katon alla Tuula ja minä ei ollenkaan mainita olleemme mummotunnelissa perjantaina. Et jos vaikka saadaan huono maine. Mutta ei, me ei teeskennellä. Olimme siis tunnelissa, iloisesti pirskahtelemassa.
Nolostelua aiheutti oikeastaan se, että kanssablogistit oli kivassa kauniissa kaupungissa syömässä vohveleita ja me siis viinipullot coolerissa baarissa. Et kumpi on sivistyneempää.
Lopputulos=tehdään vaikka molempia. Taas alettiin miettiä suurempaa blogikohtaamista. Skumppaa ja vohveleita?

Siis ihan mitä vaan, kunhan se skumppa pysyy mukana :)

torstai 22. elokuuta 2013

Housuloita

Kannattaa kuulkaa hihkua housut puoli pehvassa (täällä) Vero Modassa riemuaan siitä, et melkein mahtuu farkkuihin. Tänään pistäydyin samaisessa kaupassa ja myyjä lähes kiljui mut nähdessään "mulla on sulle farkut". No oli. Sovitin, mahduin, hihkuin, ostin. Myyjällä oli mulle just ihana neuletakkikin. Olis ollut paljon muutakin, mutta noihin tyydyin.
Hetken äimistelin et myyjä muisti mut, mutta ei kuulemma voi olla muistamatta. Eli jos haluatte hyvää palvelua, nöyryyttäkää ensin itseänne. Päivän opetus.


Onneksi huomenna on tiedossa "syömistä". Roikkuvaa silmää odotellessa.

tiistai 20. elokuuta 2013

PoskipääToimintaa

Rakkaassa lempikirjassani ( Elämäni tarjottimella) osui silmään lause: En halua jankuttaa, mutta kasvoillani tapahtuu jotain poskipäätoimintaa.
Kuin omasta suustani. Mulla tapahtuu myös poskipäissä jotain.  Olin hieman huomannut jotain itsekin, mutta kun vaatekaappia siivotessa sovitin yhtä vaatetta, joka oli puoliksi päässä ja kasvojen edessä, niin ystävä sanoi et Stop, oota, mä otan susta kuvan. Ja kyllä, kuvassa näkyi poskipäätoimintaa ja muotikuvan kaltaista toimintaa. Siis outoa, mulla on ihan aina ollut pyöreät kasvot, ja nyt mulla on kuoppaposket ja ne poskipäät.
 Ei, en ole laihtunut. Mä vaan kutistun kasvoista, ikä kuihduttaa... Olipa rumasti sanottu. "Iän tuomaa tyyliä ja ylväyttä hiipii kasvoilleni, luoden salaperäisiä varjoja".

Nyt mä odotan dippien aiheuttamaa allitoimintaa, punnerrusten tuomaa habatoiminta jo tosiaan näkyy, kuten olen jo maininnut. Nyt pitäisi keksiä kotioloihin reisitoimintaa myös. Makaan sohvan alla nostamassa sohvaa jaloillani=jalkaprässi?
Sit pitäisi keksiä sijaistoiminto illoiksi, etten pilaisi kaikkea hyvää syömällä Pätkis-pusseja. Siis miksi aina kun keksin jotain fiksua ja terveellistä elämääni, niin jossain kohdassa pitää repsottaa? Et mitä iloa on punnerruksista ja proteiinin syömisestä, jos vedän pätkiksiä illat. Mut jos lopetan pätkistoiminnan, alan varmaan päivät vetää Lidlin patonkeja? Tsemppiä mulle kiitos!

Eilen muuten alkoi arki ihan todenteolla. Keskimmäinen sai läksykilarit. Sillä on läksyä paljon, ja hankalia sellaisia. Noi äikän tehtävät on sellaisia, et mäkin katson niitä sormi suussa. Loppujen lopuksi lapsi sit osaa ne paremmin. Onneksi se käy koulua enkä minä.
No anyway, poika itkee, nyyhkyttää, kirkuu ja kiroilee. Uhkaa koulua ampumisilla ja tuhoamisilla. Odottaa kemian tunteja et voi Ups vahingossa räjäyttää koulun ilmaan. Esikoinen ryntää huoneestaan katsomaan mikä hätänä, tajuaa tilanteen ja sanoo rauhallisesti: "Jos sä samalla kun itket ja huudat, käyttäisit kynääsi, niin saisit läksyt tehtyä nopeammin". Sit se hymyili mulle ja sanoi, et noin sä sanoit mulle kun mä kolmosella itkin läksyjä tehdessä.
 Mut apua, ensi vuonna junnu menee kouluun ja siitä pari vuotta eteenpäin, se aloittaa kolmosen ja alkaa noi huudot... Voinko sit delegoida läksyjen valvonnan vaikka sille esikoiselle?
Jos mä kävisin muualla töissä, mä joutuisin illalla väsyneenä auttamaan läksyissä. Miten kamalaa se olis, jos se päivälläkin jo uuvuttaa? Olen kyllä ylpeä eilisestä. Mä vaan silitin pojan selkää ja puhuin rauhallisesti. MINÄ!
Sen lisäksi et keskimmäisellä on siis traaginen luonne, niin se on myös umpirehellinen ja tunnollinen, mikä aiheutti kauhean itkun. Yksi läksy oli se, et mitä kasveja poika tunnistaa koulumatkansa varrelta. Poika nyyhki, ettei muista mitä siellä on, eikä muutenkaan tunnista kukkia. Vastasin, et ainakin tosta ikkunasta näkyy koiranputkia, jonka tunnistaa. Lapsi vollaa, et ei toi ole mun koulumatkan varrella nyyh nyyh. Sanoin et kyl se tavallaan on, ja ei se opettaja muutenkaan käy tarkistamassa mitä reittiä te kävelette ja mitä kukkia siellä on. Et kirjoita vaan se koiranputki ihan huoletta. Huoh!

Puoli tuntia tollasta, ja mä olen voimaton. Ajattele jos lapsia olisi vielä enemmän. Mistä aasinsilta tähän aamuun. Juttelin junnun eskarikaverin äidin kanssa. Kävi ilmi, et sekin on kotona eikä senkään lapset joudu itsenäisesti lähtemään kouluun. Kysyin, et minkä ikäisiä sen lapset on. Nainen vastas lähes vaivaantuneena et vähän kaikenikäisiä. Olin et aa, sä olet äksän äiti eikö? Et se on samalla luokalla kuin mun esikko. Heillä on vain 12 lasta :). 2-15-vuotiaita. Sanoin, et mahtavaa, mä ihannoin suuria perheitä, vau. Nainen oli tosi ilahtuneen näköinen, saa kuulemma aika paljon negaa huomiota suuresta perheestään, eikä siksi ehdoin tahdoin mainosta perheen kokoa. Musta se on vaan siistiä. Oli perheen koko uskonnosta johtuva (on) tai ei. Mut arvatkaas vaan kuinka paljon haluisin käydä siellä kylässä? Olen kuullut, et ne asuu neljän huoneen kämpässä. Aikuisilla on oma huone, neljällä vanhimmalla yhteinen ja kahdeksalla nuorimmalla yhteinen. Sanattomaksi vetää. Etenkin kun poden kriisiä aiheesta "onpas isojen poikien huoneet pieniä, ne huoneet, joissa ne asuu yksin".
Mut siis kahdeksan lasta samassa huoneessa? Missä ne leikkii? Ja hmm. onko omaa rauhaa ikinä? Auts!

Mistä taas tuli mieleen viime viikko kun esikon kamu oli meillä. Kysyin miksi ne ei ikinä ole sillä kaverilla, miksi meillä aina. "Niille ei saa mennä". (Niillekään) Taas kysyin, et pitäiskö munkin lakata pitämästä näitä avoimia ovia. Esikko kysyi: "missä me sitten oltais jos missään ei sais olla". No niinpä, ostarilla hengaamassa? Eli kun nuorisolla ei ole tiloja, niin olkoot meillä. (Parin vuoden sisällä mä todella haluan laajentaan kämpän meidän suureen autotalliin, joka on nyt varasto. Sais lapset ne tilat. Ajatelkaa, sinne sohvat ja pöydät ja musiikkivehkeet ja kaikki. Ihana ihana iso oma nuorisotalo.

Täytyykin laatia budjetti. Ja ennen sitä raivata kämppä. Miksi eilen siisti kämppä on tänään kaatopaikka. Mä olen jo vuosia ihmettellyt sitä, mutta edelleenkään en tajua. Miten se tapahtuu, yhdessä illassa? Voisko se videoida ja sit katsoa sillai pikana. Niinku koulussa katsottiin vaikka kukan kasvaminen...






lauantai 17. elokuuta 2013

Mä lupaan olla aito ja aina...

Hei vaan kaikki! Ystävä jo valitteli, ettei tiedä mun elämästä mitään, kun en bloggaa. Nyt yritän. Ystävälleni kyllä sanoin yrittäneeni ennenkin, mutta ei vaan juttu irtoa. Mulla on writers block, joka on tämän ammatin vaaroja. Ammatti oli sitten kaverin termi.

Alkuun huomio tältä päivältä. Punnerrushaasteesta on hyötyä. Mulla on hieman habaa tullut. Rakas urheiluystäväni huomas saman ja oli vaikuttunut. Nyt se patisti mut sitten "dippihaasteeseen". On kiinnostunut näkemään saako allit kyytiä yhtä rivakasti kuin mitä hauis on kasvanut.

Toinen huomio. Joko mun paino heittelee muuten vaan tosi paljon, tai sitten tästä uudesta "syö joka aterialla protskuja"-ruokavaliosta on oikeasti hyötyä. Niin tai näin, painan reilu kaksi kiloa vähemmän kuin viikko sitten. Sanoisin, että motivaatio ruokavalion muokkaamiseen on huipussaan.


Eilen mulla oli rypemispäivä. Oli sellainen Elämäni murmelina olo. Yhtä ja samaa. Kaikki ja koko ajan. Viikonlopuissa ei ole mitään odottamista. Se on vaan kauppaa ja harrastuksia ja liikuntaa ja ruoan laittoa ja saunaa. Lapset valvoo sikamyöhään ja omaa aikaa ei ole....
Ja tadaa. Luin Oliviaa. Piristyin. Siellä oli mielettömän mahtava juttu keski-iän kriisistä. Mä en osaa edes sanoaa, mikä siinä jutussa kolahti niin et piristyin. Vai se, että en ole yksin. Nauratti kun toimittaja pohti murheitaan: Miten pärjäämme kahdestaan kun lapset muuttavat kotoa, mitä teen ellen viisikymppisenä kelpaa enää töihin, missä kunnossa olen kuusikymppisenä jos en liiku ja pidä itsestäni huolta.
 I breast my face :)

Toimittaja haastatteli psykologian professori Lea Pulkkista. Pulkkinen sanoi, että ikääntymiseen ja ikääntyvään parisuhteeseen on sama lääke: kannattaa hankkia tärkeä harrastus tai mielenkiinnon kohde
 Non sen mä olen tiennyt, mutta silti sain ahaa-elämyksen kun luin se kirjoitettuna. Aloin itselleni tyypilliseen tapaan ensin voihkimaan miehelle, et kun se siis hankkii moottoripyörän "isona" niin mitä mä sit teen, et mikä sen mun kiva juttu on. Mies kysyi, et mikä susta on kivaa. Tee sitä. (Luen, tapaan ystäviä, käyn mummotunnelissa. Hymiö!)
Päätin hankkia pinkin skootterin, jolla sit marttyyrinä valittelin ajavani Prismaan ja takaisin. Tai ehkä Lidliin. Mies sanoi, et skootteroi vaikka Lappiin, ei sun tartte aina vaan Prismassa käydä. (Huomaatteko miten rauhallisen selväjärkinen mun mies on?)

Toimittaja pelkäsi muuten muitakin samoja asioita kuin minä. (universaalia lienee?)
"Pelkään etten kestä vanhempieni vanhenemista, pelkään että elän elämäni onnellisinta aikaa, enkä tajua sitä, pelkään lopun elämäni olevan luopumista ja menettämistä."
 Näistä peloista on hankkiuduttava eroon, sanoi toimittaja ja minä komppaan. Menen siis ja lakkaan kynteni mustiksi, teen vatsalihasliikkeitä, soitan hihityspuhelun, olen iloinen siitä,  että olen 42 ja aika hot.


tiistai 6. elokuuta 2013

Armosta ja viikunahillosta. Ja punnerruksista.

Minulla olisi paljonkin sanottavaa monesta asiasta.

Koska aivot uniset aamupäivän taisteluiden jäljiltä, siteeraan Trendiä:

Jokatoinen julkkisnainen julistaa osaavansa vihdoin olla itselleen armollinen.
On periaatteessa ihanaa, että on muodikasta olla vaatimatta itseltään mahdottomia. Harmi vain, että armollisuudesta on tullut vain yksi vaatimus lisää.
Kyllä naiset edelleenkin haluavat menestyä töissä, onnistua äiteinä ja näyttää kauniilta, mutta nyt vain kuuluu näytellä, ettei kiinnosta. Se tekee elämästä tuplasti vaikeampaa, sillä yritä olla yhtä aikaa itsensä hemmottelija ja Kate Mossin mitoissa.

Siis niin mainiota!

Itsensä hemmottelusta pääsen siihen ulkoiluuni rakkaan ihanan ystävän kanssa. Siellä syötiin hyvin ja juotiin skumppaa ja suunniteltiin jälleen uutta tervettä elämää hyvän syömisen ja urheilun parissa. Todella kunnianhimoisia, mutta ystävällisiä suunnitelmia. Mutta hmm...olemme vaiheessa. Miten se on aina niin hankalaa aloittaa uutta. Jopa sellaista uutta, jota oikeasti haluaa.
 Päätin kuitenkin aloittaa vauvanaskelin. Muutan joitakin asioita paremmiksi. Kun se sujuu, teen lisää muutoksia.

Ensimmäinen muutos on proteiinin lisääminen. Mä syön liian vähän sekä ylipäätään kuulemma, mutta erityisesti liian vähän protskuja. Nyt keskittymällä keskityn siihen. Aamulla kananmunaa leivän päällä. Päivällä turkkilaista jugua sillä iiiihanalla viikunahillolla ja chian siemenillä. (Eka voimaruokani ne chian siemenet!!!!!)

Pyhä lupaukseni itselleni, sekä ravintogurulleni on se, et jos vaikka aionkin vetää jotain moskamättöä illalla, lue sipsejä, niin ennen sitä syön proteiineja vaikka pakolla. Ei, ei pakolla. Kunhan vain syön. Vaikka juustoa juustolla. Tai juustoa viikunahillolla.

Ostin myös laatikollisen pensasmustikoita. Niitä nappailen ohikulkiessani. Ja jugun ja viikunahillon kanssa. (mainitsinko jo, että jopa fetasalaatin kanssa se viikunahillo on ihanaa. Ja focaccian päällä.)

Näin. Tässä siis mun baby stepit. Ei paniikkia eikä hysteriaa. Vain hieman laatua. Tai ehkä ennemminkin keskittymistä.

Pinterestissäkin pyörin. Nappasin sieltä itselleni 30 päivän punnerrushaasteen ja vatsalihashaasteen. Punnerrushaasteessa tehdään ekat päivät 5 punnerrusta. Ja sit 7. Ja lopulta muistaakseni 40.
 Hauskan vastakohta on taas se vatsalihasjuttu. Luin hätäisesti sen alkua, kun nappasin sen itselleni. Painoin mieleeni, että ekana päivänä 30 istumaannousua. Järkytyin, kun se sattui mua palleaan. Niin paljon kuin ajoittain kävin Rvp jumpassa, niin luulis et 30 ei ole mitään. No, tokana päivänä tein 36 istumaannousua. En jaksanut tarkistaa määrää ja ajattelin sen riittävän. Tänään tarkistin kolmannen päivän Käskyn. Meinasin pyörtyä, kun luin paljon se olis pitänyt olla tokana päivänä. 75!!! Kun siis se kolkytkin sattui. Olen jo pulassa. Kolmas päivä menossa ja olen jo velkaa tokasta päivästä. Ihan varppina jostain tulee joku poliisi ja huutaa et olen huijari. Miten mä tän korvaan? Aloitanko alusta. 30, 75, 125.... ARGH!

Paljon kivempi se punnerrushaaste. Hirveän kiltti ja ymmärtäväinen. Älkää sanoko, et liian helppo.

Muistutanko jotain mukavuudenhalustani?

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Viikunahillo ja roikkuva silmä

Olinpa TAAS tässä yhtenä päivänä ulkona. Sillai huvittelumielessä ulkona. Ystävän kanssa pyöräiltiin kylille, käytiin kaupoilla (Vero modassa koin tähtihetken. Kysyin myyjältä onko niillä mun kokoisia farkkuja "tiedän ettei ole, mutta kysyn silti". Myyjä toi 33 tuuman farkut ja vaikka ne jäi pehvan puoliväliin, niin hihkuin kovaäänisesti et "nää melkein mahtuu, näin pienet ja melkein mahtuu" ja juoksin kopista ulos, et kaveri ja myyjät näkee. Siis kuin sairas voi ihminen olla. Järkyttävintä oli se, et tämä tapahtui ennen skumppalasien juomista. Mutta ei siitä niin kauaa ole, kun koko oli n. 36 tuumaa. Et seli seli...)

Sit mentiin Rossoon, missä arvoin pitsan ja pihvin väliä. Yllätyksekseni söin vuohenjuustosalaatin. Loistosalaatti, jonka ylläriherkku oli viikunahillo. Ihan mieletöntä hilloa oli se. Samaista hilloa etsin heti eilen kaupasta ja syön jokatoisen ruoan kanssa.

Mutta onko älykästä syödä salaattia alkoholin alle?

Parin skumppalasin jälkeen käytiin vessassa ja hekotellen valittelin silmiäni, joihin alkoholi nousee nykyään heti. Siis oikeasti. Lasi jotain, niin mun silmät roikkuu. Ystävä sanoi ihan vakavalla naamalla, et mun toinen silmä on järkky, sillä on ihan oma elämä ja menee ihan mihin sattuu. Ihanaa rehellisyyttä. Hetkeä aikaisemmin oltiin puhuttu siitä,et mulla silmät on mun valttikortti. Kaveri totes, et sinne sit meni sekin valtti.
 EI ole kiva ikäsilmä ei.

Vessasta lähdettiin terassille ja terassilta baariin, jossa soitti joku hevibändi. Siis tosiaan. Hevibändi. Ja minä siellä.

Pyöräiltiin kotiin. Kaverin mies oli ihmetellyt seuraavana päivänä et vaimon pyörä oli pihassa. "Pyöräilittekö te yöllä kotiin". Vaimo totes, et naiset tulee sillä kotiin, millä lähteekin. (me siis osataan ottaa hillitymmin HUOM)

Eilen illalla katsoin telkkarista Hurjaa muodonmuutosta, missä heppu pudotti painoa reilut sata kiloa. (samalla söin sipsejä)  Ohjelmassa osui ja uppos valmentajan kommentti tästä laihduttajasta, joka muuten katos päästä juuri nyt :)Siis se kommentti. Jotain siiitä, et heppu ei ole koskaan tehnyt mitään loppuun asti, saavuttanut tavoitettaan. Siis ihan kuin minä. Mä luovutan usein ja alkumetreillä. Eka vastoinkäyminen kaataa. Oli se sit liikuntaa tai laihdutusta, opiskelua.....

Ihme oikeastaan et olen vielä naimisissa...

Nyt joudun käskemään itseäni. "Älä luovuta, ennenkuin olet aloittanutkaan".