tiistai 25. marraskuuta 2014

Supervoimat hakusessa

Minäkin haluan supervoimat, kun Marikallakin on. Mulla ei ole yhtäkäään voimaa jäljellä, jos koskaan oli ollenkaan. Yhtäkään.

Eilinen oli raskas ja tämä päivä  on ja varmaan kaikki muutkin.
 Aamulla vein lapsia kouluun kahdeksaksi, yhdeksäksi ja kymmeneksi. Nyt klo 12 haen ekan ja muut saakin kävellä. Tarvitseeko muuta lisätä?
Kuskausten välissä ja jälkeen olen kiistellyt kaksiveen kanssa. Koko ajan ja kaikesta. KOKO AJAN. Se, että nyt kirjoitan johtuu siitä, että kaksivee syö mun vieressä.

Illaksi ostin kaksi punaista maitoa, jotta voin tehdä suuren kattilallisen riisipuuroa. Ostoksen jälkeen esikoinen kysyi saako hän tehdä illalla ruokaa.  Jouduin kieltäytymään tarjouksesta. (Hullu) Kysyi saako tänäänkin paistaa lettuja (kuten eilen). SAA!
Tämä on elämäni hyvä asia.

Muuuten olenkin siis poikki. Kävikö selväksi?

Poikkinaisuuuttani kuvastaa parhaiten päälläni olevan paita. Marimekon vaaleanpunainen tasaraita, jonka perin 120 kiloiselta naiselta ja johon hukun. En välitä tippaakaan et näytän ääliöltä yöpaitaan pukeutuneelta ihmiselta. Kohta varmaan laitan jalkaani trikoot, reikäiset ja julistan maailmalle poikkinaisuutttani.

Eilen ystäväni oli pyytänyt äitiään heille pariksi päiväksi asumaan/ apuun. Hankaluuksia viisiveen kanssa.
Isoäiti oli sanonut jotta Itsepä hankit koiria ja hevosen ja omasta aloitteestasi olet avioeroa läpikäymässä, että hoidapa ongelmasi itse.
 Viittaanko näihin viimeaikaisiin draamoihin? Tällasta se on kun apua pyytää.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Tehdyt kriisit piristää

Mullahan on sillai kiva elämä, että mulla ei ole ongelmia. Ja koska ei ole ongelmia, niin niitähän pitää sitten kehittää. Mun logiikalla.
 Eilen ystäväni kertoi seikkailuistaan nettideitailuviidakossa. Kertoi 41-vuotiaana saavansa yhteydenottoja vain 50-60 vuotiailta, koska 40+ miehet etsivät naisia ikähaitarilla 25-40. Mä järkytyin tästä sydänjuuriani myötn, vaikka tämähän ei mua koske sitten millään lailla. Olin vain pöyristynyt siitä, etten vapailla markkinoilla olisi enää kelvollinn soiva peli. (Putous läppää) Et miten niin en olisi?

Hetken mietittyäni tajusin tämän olevan vain nettiharha.  Johonkinhan ne ikärajat on laitettava ja kaikki meidän ikäiset ajattelee itseään nuorina ja muita nelikymppisiä vanhoina. Tai jotain.
Tämä siis paperilla. Livenä kohdattessahan ikä on vain numero, eikä kriteeri.

Tajusin myös, että tuossa maailmassa mun oma mieskään ei mahtuisi mun ikähaitariin. Saattaa olla että edes mun ikäinen ei mahtuis...

Sitten heräsin.  Mä olen naimisissa ja mun on turha murehtia. Mutta selvästi tämä oli jatkoa mun kuvittelliselle ikäkriisille.

Kuten sanottua, kun ei oe ongelmia, niitä pitää keksiä.

Muuten viikonloppu oli loistava. Mulla oli ensimmäinen vapaa viikonloppu kolmeen kuukauteen ja vasta vapaan aikana tajusin, kuinka "raskasta" mulla on ollut. Nyt nautin kaikesta todella paljon. Kävin isojen poikien kanssa elokuvissa, vietettiin kiva Putous-ilta, syötiin lasten tekemiä tortilloja. Sunnuntaina olin ystävän luona hemmottelupäivää vietttämässä ja sain jalkahoidon. Parannettiin maailmaa ja mietittiin työelämää. Yhden ystävän kanssa kävin kävelyllä, join kahvia ja luin. Pesin pyykkiä. Laitoin jouluvaloja. Hermolepäsin. Tein jalkakyykkyjä ja punnerruksia.


Tuli mitta täyteen mässäilystä. Siis nyt loppui tämä pakonomainen ahtaminen. Ei mitään järkeä. Piste.


perjantai 21. marraskuuta 2014

Escort

Kun ihmiset Fb statuksissaan viljelee lausetta "ihanaa yhdessäoloa perheen kanssa", niin mitä se konkreettisesti tarkoittaa. Kysyn nyt ihan tosissani. Onko se sitä, että yhdessä ensin syödään iloisesti jutustellen, sitten pelataan Monopolia meluisasti samalla popcornia syöden ja sitten heittäydytään sohvalle vierekkäin limittäin lomittain kivaa perheleffaa katsomaan, äidin samalla rapsuttellessa teinien selkää.
Siltä se nimittäin kuulostaa. Haluan tilastot pöytään, onko se sitä vai jotain muuta.

Meillä oli äsken ihan kivaa yhdessäoloa. Esikoinen teki taas vapaaehtoisesti ruokaa (kiitos Hellapoliisin nettisivujen), osa söi kiitollisena, junnu söi pelkkää penneä, kaksivee söi käsin, keskimmäinen mökötti omassa huoneessa kun kuuli mun säännöstelevän limun jakelua.

Ainahan se ei ole lähimainkaan näin auvoisaa. En voi sitä sanoi kuvailla, mutta siihen liittyy mun tuskastumista, liioitelttua, koska mä haluan elää fb stausmaailmassa (muiden) enkä siinä omassa koomisen kaoottisessa todellisuudessani.

Minähän aloitin pari pävää sitten sen miettimisen, mikä minusta tulee isona. Jos ei se neljän tunnin leipominen riiitä.
Tein netissä ammatinvalintatestin. Kysymyksiä oli 39. Valtaosaan vastasin, ei en halua tai ei ei kiinnosta. Ehkä viiteen vastasin kyllä. Alkoi ahistaa. Ei mua moni asia tosiaankaan kiinnosta.
 Tulos oli opettaja, psykologi.

Tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että jos mikään ei kiinnosta, aina voi opettaa.

Tänään ystävä oli meillä kahvilla ja ihan yhtäkkiä sanoi keksineensä mulle täydellisen työn. Escort! Mä olisin kuulemma loistava seuralainen kenelle vaan, mihin tahansa tilaisuuteen. Tulen kaikkien kanssa toimeen ja mulla on on aina jotain hauskaa sanottavaa kenelle vaan.
Se olis mahtavaa! Onkohan seuralaisille tarvetta, jossain?

Arkisemmin ajattelin, että josko henkilökohtaiseksii avustajaksi?




keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Postaus 2

Mä keksin itselleni uuden työn. Työ tai ehkä suojatyöpaikka.
 Jos alan leipoa sämppylöitä ja korvapuuusteja jonkun neljä tuntia päivässä. Eikö se riittäis? Muun ajan luen ja kävelen ja paimennan omia simasuitani.

Jos joku tarvitsee leipojaa, täällä olen.


Eilen ilmestyi Gloria ja siinä oleva Minna Haapkylän haastattelu oli mun mielestä huikean hyvä. Kiinnostavan kolauttava.

"Olin ajatellut, että menen näissä samoissa kuuvioissa hautaan asti. Yhtäkkiä minulla olikin rohkeutta ajatella, etten jää tähän, koska koin eämäni ahdistavaksi ja kahlitsevaksi".

"En olisi uskaltanut tehdä rajuja muutoksia elämääni aikaisemmin. Se ei kuulunut täydelliseen minääni, joka ei ikinä tehnyt virhearvioita".

En usko, että vain ydinperhemalli tekee lapsista onnellisia. Vanhemmat saattavat tukahduttaa lasten takia paljon omia haaveitaan ja tarpeitaan".

"Naiselle tapahtuu jotain nelikymppisenä, hormonaalisestikin. Monet tekevät isojakin ratkaisuja."

"Huomaan, että pelkään parisuhteessa arjen rutiineja. En halua mitään tavallista, koska arki ja latteus tuhoavat suhteen. Uskon tasapainottevani loppuelämäni miettiessäni, mitkä arjen rutiiinit ovat suhteen kuolemaksi ja mitkä vahvistavat".

"Nyt en halua tietää tulevaisuudesta tai suunnitella sitä liikaa. Elän tässä. En etene laput silmillä ajatellen, että kestetään tässä nyt, koska joskus on ehkä kivaa."

Kauheasti heräsi ajatuksia. JA EI, en räydy parisuhdekriisissä tai missään. Ei ole eroa ovella.
  Ehkä haluan eron itsestäni tai löytää uuden itseni. Löytää uuden tavan olla, kangistumatta kaavoihin ja siihen "näin kuuluu olla" juttuun. Avoimempi ja mitä muuta huuhaa-kliseetä nyt keksin vielä.

Jotain

Väärin eletty

Juuri kun kun yksi itseaiheutettu  kiukku loppui, seuraava alkoi, Miksi mun pitää ajatella mitään, koskaan siitä ei mitään hyvää seuraa.
Tänään taas mietin, etttä ihan varmasti olen väärä ihminen tekemässä vääriä asioita väärässä elämässä.

Mietin sitäkin, miten ihmeessä ihmiset hankkii perheitä ja kumppaneita itselleen? Juuri kun on aikuiseksi päässyt, vanhempien määräysvallasta, niin sitten useimmitn hankitaan kumppani, jonka mielipide pitää ottaa huomioon.

Okei, ei mua kukaan täällä kotona määräile, mutta kun silti aina pitää "kysyä lupa". Joka muuten on mun oma kohteliaisuussääntö.
Eilen huomasin kysyväni saanko mennä kävelylle. Illalla mies ilmoitti tänään menevänsä esikon kanssa matsiin ja minä mielessäni märisen "jaa jaa, minä kysyn lupaa kävelyyn ja toiset vaan menee matseihin ja minä vaan harrastuskuskaan kaksiveen kanssa". Et byyhyy.

 Ei ole siis  isot murheet. Mutta sittten kun alkuun pääsin, niin märisin mielessäni sitäkin, et lähes huonoa omatuntoa kannan kun Downton Abbeytä katsoin, eikä toinen voi katsoa jotain muuta. Ja sit mietin mitä söis ja sisustais ja tekis, jos ei kenestäkään tarvitsisi välittää.

Kaikki marinat hoidin pääni sisällä itsekseni. Ilman syytä.
 Mulla on ihan selvä keski-iän kriisi. MINÄ, MUN, MINÄ  ITSE, MINÄ HALUAN.
Ja mietin kuka on minää itse ja mitä minä haluan ja miksei kukaan voi tehdä  jotain MULLE.

Voi hyvin-lehdestä oikein ympyröin yhden jutun joka kolahti.
"Esimerkiksi toisen itsekkyys ärsyttää eniten ihmisiä, jotka ovat omassa elämässään lipsahtaneet toiseen äärimmäisyyteen, rajattomalle marttyyivaihteelle. Kun minä en kerran saa vetää rajoja jaksamiselle, sitä ei saisi tehdä kukaan muukaan".

Ihan en tuolla ole, mutta tunnistan. Mä teen asioita, jos niistä ei aiheudu muille kohtuutonta vaivaa.  Siis oikeasti mä tällä hetkellä lähden yksin pois kotoa max tunniksi, ettei kukaan muu joudu paimentaan kaksiveetä... Ettei niinku vaivaksi olisi mikään.

Pakko keventää. Annassa oli tosi hauska Tuomas Embuksen kommentti. " Naiset kuvittelevat, että miehillä, jotka eivät puhu tunteistaan, on sisällään kauheasti joain padottuna. Ei se niin mene. Ne miettivät muita juttuja".
Joskus haluaisin olla mies. Ärsyttää miettiä tunteita ja ylipäätään mitään, joka ei ole vain käytännöllistä. Tälllä vellomistaipumuksella vellon, vaikka mikään ei olisi vialla. Esim. nyt. Kaikki on hyvin kaikki on hyvin.

En vaan halua lupia kysellä.


keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Esimerkkipäivä

Eilen mä taas muistin miksi olen onnellinen.
 Aamulla "työmenon" ajan olin ystävällä kahvilla jokaviikkoiseen tapaan. Herätin unisen kaverin, juotiin kahvia ja puhuttiin maailmasta.
Hieman ennen lähtöäni ystävä päätti tulla meille jatkamaan remonttia.

Ajoin kotiin, laitoin lapsen päikkäreille ja sitten ovella olikin innokas maalari. Meidän järkyttävän kulahtanut ja kolahtanut eteisaula sai pintaansa kauniin puhtaan valkoisen värin. Seuraavaksi yksi aulan seinistä tapetoidaan aika hulppealla tapetilla. En jaksa odottaa.
 Ystävä maalasi ja minä selvitin pyykkivuoria. Lapset alkoi tipotellen tulla kotiin. Kaikilla oli mukanaan kaaveri ja kaikilla oli asiaa. Koin hetkellisen onnen tunteen siitä, että olen kotona, että lapset tulee kotiin, missä minä odotan, että lapset voi mulle heti puhua juttunsa.
 Kaveri nauroi, että joskus tällainenkin päivä. Huomenna ehkä toivon että ne eksyis metsään pariksi päiväksi. Et pitääkö niiden koko ajan kotiin tulla. So true.

Sitten aloinkin jo huolestua koiran outa ulkonäköä ja käytöstä ja varasin eläinlääkäriajan.
 Esikoisen kanssa tehtiin ruokaa (esikoinen teki) ja mieskin palasi työmatkalta. Ei hetkeäkään liian aikaisin. Astianpesukone oli seonnut heti kun mies oli lähtenyt ja olin jo toden teolla kyllästynyt tiskaamiseen. Eli wuhuu, kone tuli kuntoon. (Että sen takia miestä kotiin kaipasin)

Soitin yhdelle ystävälle, voisko hän millään tulla meille vahtimaan pienimmäistä, että eläinlääkäriin pääsen rauhassa. Mies kun viipyi kotona ehkä tunnin, kun lähti jo esikoisen kanssa lätkämatsiin.
Ystävä pelasti hädästä. Olen kiitollinen.

Eläinlääkärikeikkakaan ei ollut turha, joku allerginen reaktio koiralla oli. Piikki niskaan ja kotiin kyypakkauksen kanssa.

Kotona olin hetken, sitten piti keskimmäinen viedä harrastamaan. Ajoin kotiin, ruokin kaksiveen ja ajoin takaisin keskimmäistä hakemaan. Kotona kahdeksalta illalla eli vauhdilla pienin nukkumaan ja aloitin taistelun isompien saamiseksi sänkyyn. Ensin piti vaan mennä pihalle leikkimään ninjaa (poikien siis) ja tulla kotiin raivona, kun kaikkiin oli sattunut. Pakkoko oli siis tosissaan ninjailla.

Ihana päivä, mutta loppua kohti tahti kiihtyi. Joskus olen liian vähän.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Naistenlehtiviisas

Mitä fiksut naiset tekee, kun kaipaavat uutta asennetta tai virtaa päivänsä? En osaa sanoa. Minä, epä-älykäs, sen sijaan lakkaan kynnet, kun haluan uuden hyvän päivän ja ehkä jopa uuden elämän.
Kuinka helppoa ja hauskaa!

Millaista olisi olla älykäs nainen, joka ei voi esimerkiksi lukea naistenlehtiä, mainitsematta erikseen lehden olevan aivotonta hömppää?
Onneksi mä en tässäkään asiassa ole älykäs, vaan saan sanoa saavani paljon iloa ja nautintoa ja viisautta nimenomaan naistenlehdistä.
Itseasiassa mun "sivistys" tulee nimenomaan naistenlehdistä. Tässä vähän aikaa sitten tajusin, että ei se tee ketään kauhean viisaaksi tai kiinnostavaksi, että lukee Hesarista uutiset, jos koskaan ei lue mitään muuta.
Viime viikolla nauratti, kun juttelin kaverin kanssa leffasarjasta, jota oli lastensa kanssa katsonut. Kaverilla ei ollut aavistustakaan, että ne leffat oli ISO juttu joku aika sitten ja KAIKKI tiesi ne. Hän ei ollut kuullutkaan. Kyseessä oli Twilight. Tän samaisen ystävän kanssa emme koskaan voi puhua mistään telkkariohjelmasta, näyttelijästä, laulajasta, kirjasta tai musiikista, koska ihan oikeasti, hän ei ole kuullut niistä mitään.
Vähän sama kuin mun kanssa yrittäis käydä keskustelua vaikka jostain historiallisesta tapahtumasta.

Eli asian ydin on se, että lakkasin välittämättä siitä, etten ole älykkö. Olen naistenlehtiviisas.



sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Joku joka rokkaa

Koska aina välillä pitää valittaa, eikä esimerkiksi puhua laihdutuksesta, niin nyt valitan. Aiheena on: Mulla ei ole omaa tilaa mun omassa kodissa.
Ahistaa. Taas lauantai-iltana tajusin, etten mahdu enää omaan kotiini. Joka paikassa on kauheesti sakkia, meluisaa tai hiljaista, ihan sama, mutta mä en mahdu minnekään.
 Haluan OMAN huoneen, jossa on minä ja nojatuoli ja kirjat ja telkkari.

Siis oikeasti kuin ärsyttävää on, et jos vaikka haluis katsoa telkkarista Vain elämää uusintoja, niin yhdessä telkkarissa pauhaa jääkiekko ja toisessa telkkarissa xbox-lätkä. Ja minne mä mahdun.

Istun siis iltojakin keittiössä, toivoakseni yksin. Mutta viini ja kirja keittiössä on kyllä ihan eri juttu kuin jossain muualla.

Se, että päivisin istun aina keittiössä enkä olkkarissa on sitten toinen juttu. Mä en vaan osaa olla olkkarissa päivällä. Istun keittiössä ja juon kahvia. Kavereitakaan en osaa kestitä muualla kuin keittiössä. Ne raukat!

Mutta edelliseen, mun perhe on maailman paras ja hurjan rakas, mutta voisko ne olla jossain muualla joskus kuin mun lähellä, tilaa viemässä.

Pari yötä sitten heräsin hiestä märkänä. Kaksi v oli selässä kiinni ja seiska v mahassa kiinni. Päätin laittaa pään jalkopäähän. Heräsin kun seiska v. istui sängyssä ja sanoi "saispa vanhat hyvät ajat takaisin, jolloin äidin pää oli mun vieressä".
Nauratti vielä aamullakin.

Esikoinen on ollut mussukka. Se aloittaa aamun leipomalla ja lopettaa päivän leipomalla. Saadaan paljon sämpylöitä. Tänään koira sai pellillisen brownieta. Perhana kävi tempasemassa kaikki. Ja tuota paholaista valitettavasti se suklaa tapa. Mur.

Keskimmäisen bestis muutti meille asumaan viikoksi. Mukavaa ollut. Se pitää kaikki hyvällä tuulella. Etenkin keskimmäisen. Ja hoitomuksu palvoo poikaa. Juoksee perässä huutamassa ota syliin.
 Nauratti muuten hieman rouva H., tuon ottolapsen äiti. Toi poikansa meille ja kertoi antaneensa lapselle karkkipäivä rahat. Hetken mietittyään kysyi olisko pitänt tuoda ruokaa tullessaan. Sanoin et eiköhän meiltä  löydy. "No hyvä, niin ajattelinkin". Ja sit hän lähti. Ok, mä en todellakaan ole ottamassa maksua pojan meillä asumisesta, mutta aika pokalla se lykkää lapsen täysihoitoon. Mä samalla pokalla annan mun vanhempien elättää mun poikia mökillä.
Edelleenkään en tarkoita, että maksua tai mitään kaipaan, mutta hämmästelen tota pokkaa, jota mulla ei olis.
Ehkä mä saan tuliaiseksi jonkun Kanaria paidan tai lasiesineen :D Veikkaan jälkimmäistä.

Niin, kun valittamaan ryhdyin, niin kerronppa mun mustasukkaisuuskriisistäkin. Mä ihan aikuisten oikeasti olen mustis esikoiselle, joka joka välissä tekee miehen kanssa jotain. Nykyään harva se viikko käyvät lätkää katsomassa. Poljen jalkaa ja kiljun, et mun kanssa kukaan ei tee mitään. Byhyy. olen hylkiö. MIKSI mua ei viedä minneen.
Mies rauhallisesti sanoo,  et meillä on tuo hoitolapsi ja minnes me se laitetaan sitten. Pöh. Huono selitys. MÄ haluan treffejä.
Uhkasin taas koko perhettä avioerolla, kun kerran mun kanssa ei olla. Isoimmat ravistelee päätään, et äiti on seko. No niin on, ja ylpeä siitä.

Tänään mulla oli vapaapäivä. Aamulla kävin kävelyllä kaverin kanssa, sitten vein esikon treeneihin, menin salatupakalle toisen kaverin kanssa, kävin kotona hakemassa lapset, haettiin esikko, mentiin mun vanhemmille syömään, tulin kotiin, kävin kävelyllä, katsoin kun esikko leipoi ja AH, nyt on yksi nukkumassa, toinen menossa. Tunti ja kaikki nukkuu ja mä pääsen Greyn anatomian pariin. Ehkä vielä yksi syyllistävä tekstari miehelle (hitto kun se on ulkoisilla mailla viiden tähden hotellissa)  ja sit  nukkumaan. (Enkä mä oikeesti syyllistäviä tekstareita harrasta)

Ensi viikolla haaveilen olevani taas uusi ihminen. Joku joka rokkaa, mitä mä sillä ikinä tarkoitankaan.

torstai 6. marraskuuta 2014

Kahden viikon diili

Mulla on käynnissä mahtavat viikot. Viikkojen nimi on Nuoriso tekee ruokaa. Esikoisen teki niin kovasti mieli uutta Xbox-peliä, että sovittiin diili. Hän tekee ruoat kaksi viikkoa ja minä ostan pelin. Onhan se ehkä aika kallis sopimus, mutta niin hyvä mun kannalta. Ja sen. Mä pääsen pakoon keittiötä ja esikoinen saa treenata kokkipuuhia.
Onhan tuo ruokalistasuunnitelma kyllä aika yksipuolinen. Tortilloja, tortillapitsaa, hampurilaisia. Joukkoon mahtuu kasvissosekeittoa ja kanankoipiakin kyllä.
Tänään esikoinen leipoo sämpylät hamppareihin ja tekee pihvit itse. (Mä ostaisin kaiken valmiina) Ei huono ollenkaan.
Eilen keskimmäinen halusi tehdä bravuuriaan bolognesea. Nautin katsellessani ja kuunnellessani. Se höpisee koko ajan itsekseen "vähän basilikaa, hieman pitsamaustetta, laitanko lisää pippuria, vielä valkosipulia". Niin ihana. Sydän.
Pasta oli todella onnistunutta. Ihana ilta.

Tänään keskimmäisen bestis muuttaa meille viikoksi. Hepun vanhemmat lähtee etelänmaille etsimään vuokrakämppää, kun kohta sinne muuttavat. Edelleen pidän ajatusta hieman outona. Myydä koti, ottaa lapset kotikouluun ja mennä johonkin ankeaan turistikohteeseen asumaan, vailla realistista toivoakaan työn löytymisestä.
 Mutta silti, hienoa et ihmiset heittäytyy ja seikkailee. Mullehan se jo on seikkailu, kun eilen menin pitkästä aikaa cittariin :D.

Seikkailusta tuli mieleen kaverin kertomus risteilystä. Ystävä käy työporukalla pikkujouluristeilyllä joka vuosi. Laivan tapahtumat on niin käsittämättömiä, että ei voi tajuta.
Porukka on siellä lievästi sanoen haku päällä. Nelikymppisillä naisilla olis eniten vientiä. Ystävä jakeli pakkeja toisensa perään ja vetos mieheen ja lapsiin. Vastaukset oli "on mullakin vaimo ja lapsia, mut ne ei ole täällä". Ahaa!
Ystävän kaksi työkaveria on enemmän kuin vauhdikkaita. Heidän bravuurinsa on pokata perheen kanssa reissussa olevia miehiä. Vaimo ja lapset lähetetään hyttiin nukkumaan ja sitten saa isät omistautua uudelle hoidolleen. Aamulla ollaan pokkana, kun tax freessä törmätään perheensä kanssa olevaan kunnon mieheen.

Jotenkin hmmmm....kiehtovaa.
Vahvistui päätökseni pysyä poissa laivoilta.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Haja-aatoksia

- On ihanaa kun on vanhoja ystäviä joiden kanssa jatkaa aina siitä, mihin on jäänyt. Yksi sellainen käväisi ja toi tullessaan mun nimikkosetin. Pinkkiä cavaa, pinkkiä purkkaa, pinkkejä kukkia ja valkosuklaata, jossa pinkkejä mansikkahippusia. SYDÄN!

-On ihanaa, kun ylipäätään on ystäviä, joiden kanssa puhua mitä vaan, rehellisesti.

-Hammassärky ja hammaslääkäripelko on vaan aina yhtä kammottava yhdistelmä

-Uusi pelkoni syövästä on kurja myös. Pahinta pelossa on miettiä, mitä tekemättä jääneitä asioita katuisi, jos olisi vakavasti sairas. (Ja siis pelkoon ei ole syytä, mutta vaan pelkään. Mutta juuri sen takia olisi syytä herätä kaikkeen hyvään ajoissa)

-Mulla on huippuperhe ja mahtavan sopiva mies mulle. Mä olen perheeni heikoin lenkki tällä hetkellä. Karmea tajuta.

-Viikonlopun karjuin kaikille. Junnu pyysi etten suuttuessani huutaisi. "Jos en tottele, niin yritä silti puhua rauhallisesti".

-Abban kuuntelu nappikuulokkeista rauhoittaa

-Trendi lehti kertoi, että miesten t-paidoissa on parempi hinta-laatu suhde. Pitänee testata.

-Pitäisi testata vaatteita kokolappua tuijottamatta. Ystävä sanoin nähneensä kirpparilla minun näköiseni paljettitopin kokoa 38. Sanoin liian pieneksi. Kaveri osti topin mulle ja kyllä se mahtui. Onpas mun yläosa pieni näin isoksi ihmiseksi.

-Se, että mun ystävä tekee meillä pintaremppaa on vaan niin sairaan mahtavaa!