maanantai 31. maaliskuuta 2014

Yritin olla hyvä (ja kärsivällinen)

Lupasin eilen, että tänään olen ihanainen söpöliini. En sitten  tiedä olinko. Olen hieman siivonnut, puuhakkaasti jo aamupäivällä valmistanut illan kasvissosekeiton, leiponut sämpylöitä ja voimaillut. Erityisesti sämpylöistä sain kiitoksia. Pojat oli ihan innoissaan ja söivät kaksi pellillistä hups vaan. Taidan kokeilla joskus sitä vinkkiä, että illalla teen taikinan, laitan yöksi jääkaappiin ja paistan aamulla. Montakohan hyvä äiti -pistettä sillä saisi?

Voimailu oli taas törkeän mahtavaa. Peeteeni seurassa treenatessa mä ylitän itseni. Teen esim. pystypunnerruksia niin raskailla painoilla et saan pahimmillaan tehtyä viisi punnerrusta. Salilla vähentäisin painoja rutkasti, mutta en kehittyisi. Tässä on enää kaksi kuukautta aikaa tehdä muutoksia itseen ja etenkin urheilujuttuihin, ennenkuin ystävä muuttaa kauas pois ja mä jään omilleni. (ei tästä voi edes puhua)

Viikonloppuna yllätin itseni. Päätin ulkoiluttaa juoksutrikoitani ja lähdin lenkille. Oli ajatus juosta ja kävellä vuorotellen, mutta juoksu jostain syystä kulki ja päätinkin juosta niin kauan kuin jaksan. Kahdesta kilometristä kävelin kahdensadan metrsin mäen. Euforiaa!
Onneksi en tänään pääse lenkille, koska en kuitenkaan jaksaisi uusia tota. Torstaina on lenkkipäivä ja hyvällä tuurilla juoksu taas kulkee. Okei, mä vihasin juoksemista, ihan törkeän tylsää touhua, mutta innostuin siitä, että jaksoin. Mun todellakin täytyy hankkia musiikkia korville, etten joudu vain puuskutustani kuuntelemaan.

Olenpas tylsä tänään!

Erityiset kiitokset Kinttupolkujen Marikalle, joka laifstail-kirjoituksellaan nauratti. Marika ei ollut tylsä!

Jk. pojat ilahduttaa. Junnu aloitti viime viikolla aidan pesemisen rahan kiilto silmissään. Joka välissä kysyi paljonko saa rahaa jos pesee niin ja niin paljon.
Eilen esikkokin aloitti. "Monta lautaa pitää pestä, et saan kolme e?" Sit se meni ja pesi.
Vielä kun kolmaskin lapsi reipastuis, niin johan tulisi puhdas aita.


sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Ihana pinkki piristää päivän!

Aina kun avaan Facebookin, mun sivulle lävähtää Zalandon mainos, jossa tuo otsikon teksti. Jossain määrin se piristää mua.

Itse en ole ollut pirteä. Mun on keskiviikon vapaaillan jälkeen niin vaikea laskeutua arkeen. Mies tänään jo viisaana huomas, että mua vaivaa jokin. Sit kun mua ei vaivaa muu kuin kyllästys. Kaikki hyvin ja sit tylsyttää kuitenkin.
 Asiaa ei kyllä auttanut, kun aamuisessa säbäturnauksessa oleva tuttu äiti kertoi sanoneensa miehelleen, et heitä yhdistää vain lapsi ja asuntolaina. "Siksi me Rouva x:n kanssa käydään koko ajan baareissa hauskaa pitämässä".
Musta se  oli aika surullista. MINÄ EN HALUA ajatella noin. En aio ajatella. Mutta silti asialle täytyy tehdä jotain. Helposti elo menee siihen, ettei ole mitään ihmeellistä juteltavaa. Etenkään kun asutaan eri maissa. Vaikka ehkä juuri siksi pitäisi olla kerrottavaa. Mut ei ole. Toinen tekee töitä, toinen pyörittää kotiarkea. Eipä siitä aina juttua synny. (Näiden baaripomppijoiden avioliitot on muuten täsmälleen saman ikäisiä kuin mun. 15 vuotta tulee täyteen. Onko olemassa joku varttikriisivuosi?)

Mutta onneksi on taas arki alkamassa.Aion kääntää uuden lehden ja olla iloinen ja aikaansaava. Oikea supersöpöliini.

jk. Täytyy aloittaa laihdutuskin uudestaan. Selkeesti olin positiivisempi kuurin aikana. Tasapainoilu ei sovi mulle :)

torstai 27. maaliskuuta 2014

Väsyneenä ei saa mennä kauppaan

Eilen olin keikalla. Join yhden siiderin. Äsken kävin kaupassa ostamassa sipsejä, kaksi suklaalevyä ja yhden karkkipussin. Niin ja tietysti mutakakkuainekset. (ja ainekset croque monsieur-leipiin)
Mitä mä olisin ostanut, jos mulla olisi oikea krapula, eikä vaan liian lyhyet yöunet-krapula?

Olen muuten aika ajan hermolla vieläkin.
Tavastialla bongasin Haloo Helsingin Ellin (iik) ja Kengurumeiningin kitaristin (IIK). Mä siis tunnistan ihmisiä. Tätä nuorisoa. En ole kalkkeutunut.
 Mutta voisko keikat olla istumakeikkoja ja n. kuudelta illalla?

Kiva ilta!!! Mut saako jo mennä nukkumaan?

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Vai sittenkin musta hevonen

Mistä tietää, että mun elämässä kaikki on todella hyvin, olen vailla ongelmia? No siitä, et mulla on aikaa pohtia vieläkin sitä, mitä laitan keikalle päälle.
Mutta MÄ RAKASTAN pinnallisuutta. Etenkin jos tiedän että mussa tai muissa pinnallisissa on muitakin puolia. (seliseli taas)

Mistä tuli mieleen, että ystäväni Runningup, oli saanut kiinnostavan koulutehtävän. Piti yhdellä kuvalla kertoa itsestään. Kaveri laittaa juoksukuvan.
 Mä jäin miettimään, mitä mua kuvaavassa kuvassa olisi. Minä lakkaamassa kynsiä, minä lukemassa, minä leipomassa pullaa... En yhtään keksi, kuka olen ja miten sen kuvaisin. Mutta superkiinnostava pohdinnan aihe. (Ilman ystävän kouluttautumista, en tätäkään siis pohtisi. )

Mutta alla se musta hevonen. Joko tämä tai sitten "kissapaita".

(Vähänkö olis siistiä, jos Tavastialla joku ventovieras tulis sanomaan, et "ton sitten laitoit". Lähes harmi etten ole "vaimon" kaltainen julkkis. (Luoja kiitos en ole. Se olis kamalaa)


tiistai 25. maaliskuuta 2014

Mulla ei ole mitään päälle pantavaa

Ihan kauhea kriisi on kuulkaas. Mä menen huomenna Von Hertzenien keikalle ja mitään ei ole missä hauskalta näyttäisin. Hauskalta, hyvältä, särmältä, kiinnostavalta. Sinänsä asialle ei ole väliä, koska meen katsoon keikkaa ja kukaan ei tuu katsoon mua. Olis vaan kiva olla cool :D

Alla epätoivoisia yritelmiä.  Valkoisen t-paidan tilalle tulossa harmaa veeaukkoinen, mutta nyt se on pesussa.



Miksi mulla on näin synkät ja tylsät vaihtikset, kun mun kaverilla on paljon hauskemmat ja tosi paljon hauskemmat?

Oisko ehkä tärkeempää kuunnella Youtubesta bändin biisejä, eikä uikuttaa keski-ikäisen naisen vaateongelmista?

Sit mulla on roikkujalkakriisikin. Juu, olen laihtunut, mutta olen sellainen kuivahtanut roikko nyt. Saan ilmeisesti seuraavan vuoden JOKA ilta tehdä kyykkyjä ja askelkyykkyjä ja sumokyykkyjä ja sekään ei ehkä riitä, Tiedoksenne: en ikinä ota enää vaatteita pois päältä. Eilen kävi mielessä sekin, et lihotan itseni pulleroiseksi...

Huomaatteko mun euforian kadonneen. Tiedän mistä se johtuu. Olen kaksi kk laihduttanut ja koko ajan saavuttanut jotain. Nyt paino ns.jymähtänyt. En ole laihduttanut vaan pitänyt painoa samassa. Eihän siitä euforiaa tule. Lievä tyytyväisyyttä ainoastaan.

Mut olen ihana olen ihana olen ihana olen hauska olen kiinnostava olen hassu olen outo olen pullanleipoja

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Marttana

Taloudellisuus iski. Tuli järisyttävä visalasku, mikä sai mut viidessä minuutissa pykäämään pitkän ruokalistan täynnä hyviä ja halpoja perussafkoja, joita syödään seuraava kymmenen päivää.
 Ninjagovuokaa (se pepin voimavuoka siis), kasvissosekeittoa ja sämpylöitä, pekoni-kanttarellisoosia ja tuorepastaa, tortilloja, horneteja ja ranskalaisia (viikonloppuruokia nuo kaksi), jauhelihakastiketta, risottoa, pinaattilettuja. Päälle jugurtteja ja leipää ja pari säkkiä jauhoja. Hinta Lidlissä 85e. (Olutta ja siideriäkin. Ja karkkia.)

Marttakohtaus siis.

Olen myös myynyt vaatteita nettikirppiksellä ja nyt hihittelen ja lasken pennosia. "Hihhih, 20 euroa, tällä me syödään pari päivää."

Muuten ei siis naurata yhtään tollanen talouskriisi. Onneksi se menee ohi, kun lakkaan korjaamasta autoa ja maksamasta lomalentoja.

Olen mä marttailun lisäksi muutakin tehnyt. Urheillut. Olen niin paljon saanut jo palautetta siitä, että näytän sporttiselta (Ihan epää muuten. Musta sporty-spice oli ällö, Geri oli hottis), joten pitää käyttäytyä sporttisesti. Ystävä sanoi tänään, et olen jo aika kauan ollut sporttinen, mutta ilmeisesti en vain tajua sitä. Totta. Mä olen tottunut olemaan sohvaperuna, että pää ei pysy mukana muutoksessa. Kävelen tunnin lenkkejä n.kolmesti viikossa plus voimailen ehkä kahdesti. Ja kävelen koiran kanssa. On se  jo aika liikkuvaa.
 Mutta siis. Eilen voimailtiin kaverilla, aika kovaa. Illalla sain juoksupuuskan ja testasin aloittelijan juoksuohjelmaa. Minsa kävelyä, kaksi juoksua. Sattui vaan niin, että puolimatkassa kohtasin kotiin kävelevän keskimmäisen, joten treeni jäi kesken ja kävelin kotiin. Mutta aloitin silti.
Illalla vielä tein kyykky ja punnerrustestin. (tulos hyvä ja keskinkertainen). Aamulla oli vaikea nousta. Erityisen vaikea on istua.
Ap käytiin tunnin kävelylenkillä ja nyt etenkään ei istumaan meno suju ähkimättä.

Huomenna kokeilen juoksua, jos jalat antaa luvan.

Alkuviikosta diettaan tiukasti ja keskiviikkona VON HERTZENIT Tavastialla.(pitää laihduttaa ennen tiukkavatsojen näkemistä. Hmmm, kuulemista)  Mitä mä laitan päälle? Jotain joka ei näytä Mel C:ltä.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Kymmenen purkkia maitoa

Marikan mieliksi kyselin eilen tutulta 12 lapsen äidiltä, paljonko heillä menee maitoa. PALJON ja menisi enemmän ellei säännöstelisi hieman. Perjantaina ostetaan 10 purkkia maitoa, välillä litran ja välillä puolentoistalitran purkkeja, ja maanantaina ne on loppu. Jos jaksaisin, laskisin monta purkkia se tekee kuussa. Ehkä 100 purkkia ???

Jauhelihakastiketta tehdään 800 grammasta tai kilosta. Mikä on vähän, mutta asia selittyy yhden toisen suuren perheen äidin vinkillä. Makaronia paljon, lihaa vähän. Valmiiksi tehtyinä lihat ja makaronit sekoitetaan toisiinsa.

Perunoita tehdään yhdelle aterialle viisi kiloa. Mikä erityisesti nauratti, kun muistin tehneeni  perunamuusin pojille kuudesta perunasta. (Kukaan ei kauheasti perunamuusia syö, mut silti. Neljän lapsen muusi, kuusi perunaa.)

Jos makaronia lisäkkeenä, sitä tehdään neljästä pussista.

HEI; nymmä keksin. Kun kerran olen seuraa vailla, niin taidan ilmoittautua  tämän äidin päiväseuraksi. Mä haluan vaklata millaista se on ja kuinka kauhian paljon sitä ruokaa tehdään. Miettikää, 12 lapsen lettukestit vaikka???

Taidan leipoa jotain ja mennä oven taakse kylään joku päivä.

Eilen mutsi kävi meillä leipomusten kanssa. Ihan mielettömän hyvää mutakakkua oli tehnyt hän. Traagisen ajattelemattomuuden vuoksi junnu jäi ilman, mikä aiheutti kirkumista ja tavaroiden paiskomista. Olin ennakoinut tämän ja esittelin kakun reseptiä. "Leivotaan huomenna uusi, yhdessä". (Miten niin lellin tota lasta?)

Kakun lisäksi tänään teen riisipuuroa. On siis sekä edullinen päivä, että kasvisruokapäivä. Hiilijalanjälkeni kutistuu radikaalisti. Hyvän ihmisen sädekehä kelluu pääni päällä. (taitaa kyllä meillä kahden auton perheillä olla tekemistä tuon hiilijalanjäljen peittämiseksi)

Kesälomaa suunniteltiin. Ensimmäistä kertaa ikinä, mä pidän työstä taukoa peräti kaksi viikkoa. Yleensä lomaillut vaan reissun verran, mutta nyt otan viikon siihen päälle. Aika ihanaa. Monen monta vapaapäivää tiedossa.

Laihduttamisesta en ole puhunut moneen päivään. Luulitte varmaan, että lopetin jo. Ei en. Nyt mä optimoin eli välillä syön "väärin" ja välillä syön oikein, tasapainoilen. Paino laskee mutakakuista ja pullista huolimatta. Olen pohtinut, että jos tämän painoisena haluan pysyä, saan tehtyä sen iisisti, mutta jos muutaman kilon haluan kevyemmäksi, niin sen ylläpito voi olla raskaampaa. Pohdin asiaa.

Aamulla vedin farkut jalkaan ja kiristämällä kiristin vyötä. Kiljaisin, että "tarvitsen lisää reikiä vyöhön, vitsit mä olen laiha". Miestä hieman nauratti siinä vieressä.

Tänään yritän keksiä sen mielekkään ja kiinnostavan elämän. Vinkkejä vastaanotetaan!


tiistai 18. maaliskuuta 2014

Mistä löydät sä ystävän...

Hei te kaikki haipakkaisessa elämässä eläjät. Nyt ihan vakavissani kysyn onko teillä aikaa ystäville normiarjessa ja jos on, niin missä mittakaavassa?

Kuten ihan varmasti tiedätte, niin mulle tärkeintä on ystävät. Juu juu, toki perhekin, mutta ei ne mulle yksin riitä. Mulla on elämässä pitkäaikaisia ystäviä ja sitten elämänvaihekavereita. Ekat pysyy, vaikka valitettavasti ei usein nähdäkään (siis oikeasti, miten ketään sellaista ehtii arkena tapaamaan, joka käy töissä ja asuu n. 60 kilsan päässä meiltä. Ja kun oma mies on reissussa ja illat on harrastuskuskauksia täynnä eikä pelkoakaan kaveritapaamisista stadissa)
Elämänvaihekamuja tulee ja menee. Kun joku lähtee, niin jostain tulee uusi.

MUTTA nyt pukkaa kriisiä. Minun rakas rakas rakas rakas ystäväni ja peeteeni, joka asuu sadan metrin päässä, ja joka kaiken lisäksi on kotona myöskin, MUUTTAA pois. Mitä helvettiä mä teen sillä ajalla jatkossa, joka nykyään menee ystävän kanssa?
Mä en kerrassaan keksi, mistä löydän uutta kivaa päiväseuraa. En myöskään tiedä jaksanko tai osaanko enää luoda uutta läheistä suhdetta kehenkään.

Mut ajatelkaa, me vietetään aikaa yhdessä n. joka päivä ja lenkkeillään iltaisin useimmiten useasti viikossa. Ja kohta mä teen tämän kaiken yksin.
Mä olen onnellinen, että ystävä pääsee minne haluaa, mutta en kyllä kestä elämäni tyhjiötä. Uuh! Kyynel!

Mulla on nyt muutama kuukausi aikaa luoda itselleni ajatus uudesta itsenäisestä hauskasta ja mielekkäästä elämästä.

Mut se kysymys. Ehdittekö te näkemään ihmisiä ja jos ette, niin miten te sen kestätte? (Olenko mä ainoa läheisriippuvainen?)

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Eettisyys vs julmuus vs mukavuus vs kamala ihminen= asiaa kasviksista

Tänään Facebookissa sukulaistyttöni paasasi kasvisruokavalion puolesta eettisiin syihin vedoten. Näitä saa paljon lukea, mutta nyt se jotenkin osui mua arkaan paikkaan. Mä myönnän, noloudekseni, että mua ei kauheasti ahdista eläinten olot tuotantolaitoksissa. Olen sellanen "jaa jaa, onpas ikävää, mutta saisinko palan lihaa". "Vai on kurjat olot, no voi harmi". Kun tiedostan tämän, saan morkkiksen. Olen julma raaka itsekäs.
 NO kuitenkin, aloin siinä sitten miettimään kasvisruokia, joita lapseni saattaisivat syödä. Kasvissosekeittoa ja hernekeittoa. Sain kommentin ettei pidä päästää itseään liian helpolla. "Kyllä teidänkin lapset söisi, jos muuta ei olisi tarjolla". Pitääkö mun edes mainita, että kommentin sanoi lapseton nainen?  (ja haloo, ruoanlaitossa mä nimenomaan päästän itseni helpolla, siis kaiken muun lisäksi)

Mua osui ehkä eniten arkaan paikkaan juuri tuo lasten ehdoilla ruoan laittaminen. (Niin raaka mä siis olen. Kanat ahtaissa häkeissä, so what, mut mun lapset nirsoiksi opetettuja, WTF)
 Osahan tuossa on totta. Niin paljon nirsoilua nähnyt, ettei huvita yrittää mitään normaalisti poikkeavaa. Ja sit toisaalta, ihan se peruskamakin aiheuttaa Yökensyö:tä, niin samalla vaivalla tekis jotain hauskempaa.

Mutta oli mulla asiaakin. Mä voisin alkaa tekemään kasvisruokia edes kerran viikossa, jos sais "takuuvarmoja" vinkkejä. Et saisko niitä kiitos?

Mä voin antaa yhden

Nachovuoka

Purkkitomaatteja pilkottuna
sipulia
maissia
(papuja)
paprikaa

Paistele ja keittele kokoon, mausta hyvin (tulisesti)

Vuokaan nachoja ja kastiketta vuorotellen + cheddarjuustoraastetta joka kerrokseen
Päällimmäiseksi purkki creme fraichea

Uuniin 20 min, että juusto sulaa.

Syö liikaa! (Tätäkin ruokaa yleensä mä syön yksin ja mies tarvitsee oheen lihaa, et se siitä koko perheen kasvisruoasta sitten)

Ei tää yhteiskunta sillai voi toimia, et joka päivä hyvällä tuulella olisi.

On sitten löytynyt ihmistyyppi, joka vie voimat. Mulla on kaksi uutta tuttua, jotka uuvuttaa mut vartissa. Ne vaan puhuu ja puhuu ja puhuu. Ilman taukoa, ilman henegenvetoa, ilman yritystykään dialogiin. Ihan järisyttävän kammottavaa.
Toinen näistä pulputtajista on junnun kaverin äiti, jonka olen ehkä kolmesti tavannut. Se ei päästä otteestaan. Sen ovella jos käy, niin puoli h siinä menee. Ei sillä ole asiaa, mutta kaiken se silti kertoo, pikavauhdilla. Kiinnostuneena seurasin viime tapaamisella kysyykö se multa mitään. Ei kysynyt. Ja jos yritin jotain sanoa, niin sekunnissa palatttiin omaan juttuun. Mä hieman kärsin myötähäpeästä. Tajusin myös miksi se on yksinhuoltaja. Ja miksei se ole koskaan ollut naimisissa. (päivän ilkeys)

Toinen ihmistyyppi joka aiheuttaa jotain ahdistusta on jotkut vanhat tutut, joiden kanssa ei tunnu enää syntyvän oikeaa rehellistä keskustelua. "Mun mies on ihana, mun lapset on ihania, töissä on kivaa, oon tosi onnellinen". (joo munkin, niin munkin, joo on, niin mäkin) Oikeasti tekisi mieli sanoa "mitä sulle oikeasti kuuluu"?

Olen hieman negis tuulella näemmä. Pms, sanokaa mun sanoneen.

Eilinen oli tylsä. Ei kivaa seuraa, ei kivaa ohjelmaa. Ees taas ramppausta sitten senkin edestä. Esikko kavereineen treeneihin 10.30, haku 12.00, keskimmäinen synttäreille 14, haku 16. Niin sekin vielä. Esikon kaveri tuli meille yökylään ja lapsen äiti (mun kaveri) pääsi ex tempore yöksi miesystävälleen. Laitoin sinne ap viestin et mahtaako hän tulla kotiin siten et ehtis hakea pojat treeneistä klo 12. Vastaus oli, EN. Minä puhisin et VTU, minä se sit ajelen ees taas ja raahaan mukana yhtä ees taas puettavaa ja riisuttavaa. Kuten sanottua. PMS.

Tänään yritän olla iloinen, mutta se pms hedareineen estää. Muristessa kyllä teen ihanan huomion. Enpä ole tänä vuonna tainnut olla huonolla tuulella oikeastaan ollenkaan. Ajatelkaa, tällaisia tuulia oli ennen usein. (Kiitos vaan Fitline)
Ehkä pari päivää silloin tällöin voi olla muriseva ilman että on edes pakkoa yrittää iloita kaikesta. "jee aurinko, jee koiran naama, jee kivat ystävät, jee oma koti)

Mutta alla lauantain #onni. (yksi lapsi yökylässä, kahdella yökyläkamut, mies reissussa=sain olla olkkarissa yksin kera herkkuleipien. Croque monsieur, brietäytteellä ja lasi Sangriaa. Sekin vielä osa 2. Ostin niin pahaa punkkua, et piti juoda se sangriana. Nam kylläkin)


keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Te niin olette jo niin kyllästyneitä (ja edit)

Mutta kyllä tää nyt vaan jatkuu laihdutusblogina, ei voi auttaa.
 Koen ekstaattisia tunteita ja missäs mä ne jakaisin jos en täällä.

Viikko sitten kuvasin tänne ne mun uudet farkut, joihin EN mahtunut. Epäilin etten koskaan mahtuisikaan ja ystävä/pt väitti et muutaman viikon treenillä mahdun.

Et kuinka outoa voi olla? Mä niin pelkään, että tää ilo aiheuttaa sen, että sairastun syöpään ja kuolen, enkä yhtään ehdi nauttia onnestani.

Mutta tapahtuu täällä muutakin. Eilen varasin lennot Tanskaan. Juu kyllä, meidän perhe ei vaan voi muualla näemmä käydä kuin siellä. Pojat on innoissaan ja mäkin lähes tosi intona. Näen perheen iltaisin istuvan mökissä iloisina pitkän päivän jälkeen ja itseni kirmaamassa dyyneillä juoksutrikoissani. (???)

En osaa sanoa, miksi nolottaa käydä aina samassa paikassa. Käytiin me kyllä viime kesänä Barcelonassa. Se opittiin että meidän poikien kanssa se ei ole paras vaihtoehto tuo kaupunkilomailu, vaikka kaikki hyvin menikin.
Sit kaikilla pojilla on sama haave. "On niin kiva kun siellä Tanskassa meillä on oma talo ja oma piha". ÖÖh, meillä on täälläkin omakotitalo ja oma piha.
Ei noita lasten ajatuskulkuja aina tajua.

Jos ylin kuva on on sadan päivän onni haasteeseen #onni 2, niin olkoon seuraava kuva eilisen #onni 1. (mä yritän muuttua syvällisemmäksi tän sadan päivän aikana.)

Uusi lehti ja uusi kynsilakka!

Löysin blogista vuoden takaa muutaman ennen jälkeen kuvan. Otin uudet kuvat samoissa vaatteissa ja itseäni varten laitan ne tänne. Voi sitten vertailla. (ja kyllä, vuosi sitten laihduin. Miksi ihmeessä se ei jäänyt pysyväksi?)







maanantai 10. maaliskuuta 2014

Osaatko olla onnellinen?

Ettei elämä yksitoikkoiseksi muuttuisi, niin aloitimme ystävän kanssa kehokuuri osa kakkosen. Ihan huvin vuoksi. Halutaan tikistää vielä muutamat helpot ylimääräiset kilot pois. Sitten luultavasti riittää ja keskityn vain ylläpitoon. Aika helpolta vaikuttaa. Kaksi ja puoli viikkoa sitten loppui edellinen kuuri ja hieman kevyempi olen kuin sen lopussa. Vaikka olen syönyt sipsejä suklaata hopeatoffeetakin. En joka päivä tietenkään, mutta välillä.
Ehdittiin treenaamaan kaverin ullakolla vielä aamulla. Kehokuurin ekalla viikolla ei saa eikä voi treenata, mutta meillä vielä viikonlopun hiilareita kropassa varasto, joten voimat riitti. Kotona olen imuroinut ja järkännyt paikkojakin, eikä vieläkään hyydytä. Huomenna on laulu sitten toinen...


Eilen kuuntelin Dynastiaa ja siellä kolahti Anna Perhon löytämä nettihaaste. Tämä. Sadan päivän haaste kuvata joka päivä jotain, joka tekee onnelliseksi. Huikea hieno idis. Mä en ole visuaalinen ihminen, mutta silti innostuin. Mietin jo mitä kuvaan. Veikkaan että monena päivänä kuvissa vaate tai vaikka reisi :D Mutta hauska opetella katsomaan asioita ja miettimään.
Helppoa näin tyytyväisenä ja onnellisena. Synkkinä aikoina haastavampaa, mutta juuri silloin ehkä äärettömän tarpeellista.
Kiitollisuuspäiväkirjaahan suositellaan nykyään, musta tää vois olla kiva ja helppo versio siitä. Tiedä minkälaisen huoneentaulokollaasin siitä sais. Tai takaperoisen aarrekartan?

Kipaisen hakemaan kameran huollosta ja kuvaan tämän päivän onnen. Blogger???

torstai 6. maaliskuuta 2014

Tää tarttee juoksutrikoot juostakseen 4 minuuttia

Tänään Facebookissa ilmoitin innoissani juoksutrikoideni saapuneen. Yksi kaveri suureen ääneen kielsi sellaisia käyttämästä. Kaikki näyttää ne päällä kamalilta. Olen jotakuinkin samaa mieltä. Mutta mutta,  tuulihousuissa on ikävä juosta.
Itseasiassa tässä on suurempikin pointti. Tässä innossani. Mun mielestä kukaan eikä etenkään minä, näytä niissä hyvältä, mutta silti kanttini riittää niiden käyttämiseen. Ainakin luulen niin. Jotain on siis matkan varrella tapahtunut.
(Selvästi ainakin kutistumista. Tilasin henkkamaukalta pari mekkoakin. Toinen L kokoisista oli mun päällä teltta. Ihan oikea teltta. Toinen taas suht sopiva, mutta yläosasta olisi varmaan M koko parempi. Ja ehkä koooohta myös alaosasta. Palautukseen.
Pari t-paitaakin tilasin. Toinen allaolevassa kuvassa. Liian iso. Jos liikahdankin, niin kadonnut rintamukseni valahta esiin. Mutta se saattaiskin olla hyvä hämäysefekti lenkkeillessä. Kukaan ei ehtis huomata mun jalkoja...


Jk. Joka kuvassa mun takana on säälittävän kevyet käsipainot

Älykköteemalla mennään

Mä pyysin edellisen postauksen kommenttiosastolla Kinttupolkujen Marikalta hieman älykköteemaa laihdutukseen. Marika ei taaskaan pettänyt.

"kapeampien reisien kaipuu on patriarkaalisen diskurssin feministinen konstruktio ja se kuvastaa
 postmodernin identiteetin pakoa subjektistaan. ja sit aina vahva argumentti: historia on tullut loppuunsa ja
yhteiskunnallisessa politiikassa eletään siirtymää suurten kertomusten ajasta kohti jälkimodernia pirstaleisuutta.
 sit pitäis johonkin vielä tunkea toi eksistentiaalinen. odotas, joo... se kaikki voi aiheuttaa eksistentiaalista
ahdistusta"

Ton on pakko pitää paikkansa, koska en ymmärtänyt siitä sanaakaan. Eksistentiaalisen ahdistuksen ainoastaan.

Eilen keskimmäinen poti jälkimmäistä. No ei vainenkaan, se vaan pimahti koulussa. Terkkari soitti mulle, koska
poika oli pitkään hänen luonaan rauhoittumassa. Opettaja meilas. Hän on NIIN huolissaan.
Pelkäsin pahinta kun odottelin poikaa koulusta. Kotiin saapui iloisesti hekotteleva lapsi. "Hieman ragesin
koulussa.
 Kaveri voi todistaa. Olin ihan seko, vai mitä x"?


Huoh, sellaista meillä.

Tänään olen ollut taas kaverilla kahvittelemassa ja puhumassa urheilusta. (sekin kiinteyttää) Toivon pääseväni
 lenksulle, mutta ei taida olla mahdollista. Mies tulee kotiin vasta lauantaina, eikä hu ip, kuten piti. "Varasin
 vahingossa väärän lennon, kun puhuin sun kanssa samaan aikaan puhelimesa, kun varailin lentoa": Mun syytä
 siis. EI saa puhua puhelimessa. Täys radiohiljaisuus pitää olla, ettei ihmiset sekoile.

Lauantaina ohjelmassa kauppaa, ristiäisiä ja säbää. Sinne menee koko päivä niin että olemme eri paikoissa
koko ajan. Saako valittaa?

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Ihan super (säälittävä) farkkupostaus

Olen joo säälittävä, musta on tullut itseni kuvaaja. Mutta on siitä hyötyäkin. Ilman kuvia en olis hokannut kutistuneeni.
 Alla todisteet:

Ylimmässä olen tavoitefarkkuihin (kuusi vuotta ollut mun tavoite, vain, endast) ahtautuneena kolme (3) viikkoa sitten. Alemmassa tänään. Ei eroa kuin yöllä ja päivällä, mutta kuten vapulla ja vappupäivällä.




Yllä olevan kuvan housut on ne Espritin farkut, jotka huutonetistä huusin. 31 tuumaa. Matkaa on, mutta personal trainerini ilmoitti, että ehkä kolme neljä viikkoa, kunhan teen kyykkyy,intervallii, sumokyykkyä, askelkyykkyä, polvennostoa, lantionnostoa...

Tänään oli taas treenit ystävän (pt:n) luona. MINÄ keksin Fit lehdestä huikeen idiksen, johon lähettiin. Kymppitreeni. Yhtä liikettä 10x10 toistoa. Kyykättiin sitten hieman. Ja punnerrettiin ja dipattiin. Vatsojakin tehtiin. Hauskaa oli. Vieläkin hämmästyttää kuinka hauskaa voi olla.

Jos ette ole huomanneet, mulla on tahto, motivaatio ja keinot. Ja into. Ja aika. Ilo!  (Kuinka ärsyttävä mä oikein olen? Nelosesta kymppiin asteikolla. Entinen minä potkis mua)

Kohta pitää aloittaa ehkä urheilu ja laihdutusblogi, jotta en teitä kiusaa. Kuitenkin kaipaatte neuroottisen kriiseissä rypijän juttuja...

Mutta voi, mä olen hurahtanut näihin vaatepostauksiin. Syyttäkää Elisaa. (syyttäkää elisaa myös mun raitapaidoista. Kohta voin osoittaa pari ihmistä, joita sitten syyttelen juoksutrikoista, joita kuumeisesti oottelen.)

Jos vähän hyppis kyykkyhyppyjä vielä ennen saunaa.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Erilaiset ystävät

Kuinka hauskaa muuten se, että ihmisellä on erilaisia ystäviä, jotka hyväksyvät  toisensa sellaisena kuin ovat. Siis minä hyväksyn, he hyväksyvät.
Tämä  tuli mieleen tänään kun sain kauan kaivatun puhelun vanhalta ystävältäni ja esikoiseni kummitädiltä. Olemme läheisiä, mutta erkaantuneita. Molemmat kiireisiä tahollaan.
No hauskuus on tämä: Ystäväni on se shamaani, joka Sarasvuon pään veti pyörälle viime torstaina. How cool is that, kysyi poikanikin, joka kummistaan on ylpeä.
No anyway, meidän elämät on hieman erilaisia ja työt etenkin, mutta yhteys säilyy. Ja se toisen hyväksyminen. Iloisesti nauroin, etten tajua hänen työstään mitään, olen aivan liian pinnallinen. Puhutaanko kynsilakoista?
Ja sitten nauretaan, sillai vapautuneesti.

Muinaisina muinaisina vuosina, ystävä ja mun mies puhui loputtomasti historiasta, joka on mulle aina ollut mysteeriaihe. Kerran taas ne jauhoi tyypeistä ja sodista, jotka ei mulle sanoneet mitään. Sanoin " jos kysyisitte mitä huulipunaa sen ja sen kenraalin vaimo käytti, niin saattaisin tietää". Ja sit ne taas hekotteli mulle rakastavasti, mokomalle moukalle.

Täällä viikko alkoi flunssaisissa ja traagisissa merkeissä. Kuten tapoihini kuuluu, ylireagoin. Sorry vaan kaikille taas.

Olen pitänyt itseäni upeana parisuhdeneuvojana (elisan), mutta nyt joudun myöntään että huono olen. Mä oikeasti luulin että mun tapa on hyvä, mutta ei ole.
Mä aina ylpeilen sillä, et olen cool enkä hyökkää sanallisesti tai muuten. Taitais olla aika opetella. En nyt juttua selosta tarkasti, mutta juttu on se, et lauantaina suutuin miehelle, mutta päätin olla neutraali ja uber-cool ja puhua vasta kun mies tajuaa puhua ensin, siitä aiheesta, josta suutuin. Ongelma on se, että koska olin niin cool, mies ei edes tiennyt että olin jostain hermostunut eli ei myöskään voi ottaa puheeksi mitään mistä suutuin, kun ei siis tiennyt suuttumisesta. Muutaman päivän mökötys oli siis seurauksena tästä idioottimaisuudesta, joka olis selvinnyt viidessä minuutissa, jos olisin hepuloinut heti kun hepuloitutti. (ja syykin siis tyhjänpäiväinen)

Kuin voi olla näin hankalaa sanon vaan? Voisinko sittenkin muuttua ihmiseksi, joka kiukuttelee heti kun aihetta. (tai puhuu, ei aina tarvitse kiukutella)

Nyt leivon pullaa, koska raukka sairastamme, emmekö voi kyläillä lapsen kanssa missään.  Byäh!