sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Märät silmät

Keskustelu junnun kanssa autossa: Mä toivon ettette isin kanssa koskaan eroa. "Miksi". Musta olis kurjaa jos mä en enää koskaan olisi teidän kanssa yhtä aikaa samassa paikassa. Mä tykkään käydä koko perheen kanssa yhdessä Prismassa ja musta on kiva käydä perheen kanssa Flamingossa uimassa. "Äiti, miksi sun silmät on märät". Ne ehkä on siellä Flamingossa uimassa.

Miehen mielestä poika puhui puuta heinää. Se ei enää ikinä halua lähteä prismaan tai minnekään mukaan. "Isi ei tajua, vaikka haluaa olla kavereiden kanssa mielellään, niin silti äiti ja isä on tärkeimmät".
Meinasin kyllä pussata ton pojan läpipuhki.

Eilen katsottiin miehen kanssa 21 tapaa pilata avioliitto. Ei löydetty omaa tapaa. Paitsi mun mielestä me oltiin siitä se "pääpari", joilla muka oli terve liitto, mut sit ne eros. Tiimiavioliitto :) Hmmm....


Päivän hienoimman viisauden muuten luin Kodin kuvalehdestä. Siinä oli loistava juttu perheestä, jossa kolme poikaa, joilla kaikilla joku diagnoosi. Adhd, tourette... Äiti sanoi: ilman lapsia sitä voisi erehtyä luulemaan olevansa valmiimpikin ihminen.

No toden totta. Ilman lapsia mä kuvittelisin olevani rauhallinen, kärsivällinen, hyvä...

tiistai 17. syyskuuta 2013

Laihduttamisen sietämätön raskaus (Unbearable heaviness of dieting)

Siis kuinka vaikeaa voi laihtuminen olla? Helppoahan se on. Vähän katsoo mitä syö ja mieluummin vähemmän kuin kuluttaa. No ei tällä rouvalla. Siis tuska! Reilu kaksi viikkoa sitten aloitettiin ystävän kanssa se projekti, minkä alussa otettiin ne nöyryyttävät valokuvat. Ette arvaa mikä on mun kahden viikon tulos? No plus 200 grammaa. WTF sopii tähänkin kohtaan mainiosti.
Viime viikolla ystävä laski mun "huonon ruokailun päivän" kalorit kiloklubin laskurissa ja sai tulokseksi vajaa 1000 kaloria. Ja minä sain taas haukut :) liian vähäisestä syömisestä. Elän kuulemma säästöliekillä enkä laihdu. Sain ohjeet miten syödä ja yritin keskittyä niiden avulla oikeaan ruokavalioon. Mulle on vaan vaikeaa siihen keskittyminen. Liian helposti sorrun ottamaan kaapista vain jotain, tai sit syön liian harvoin ja todellakin otan vaan jotain. Proteiinien lisääminen sentään on onnistunut. No mutta silti. En laihdu. Perse.
 Kohta pitää ottaa järeät aseet käyttöön eli kirjoittaa paperille ylös jokaikinen ateria ja laittaa kännykkään muistutus siitä, et on aika syödä.
Eilen kyllä kokeilin toisenlaista lähestymistapaa. Söin neljä pullaa, jäätelön, 100 grammaa Tobleronea ja niiden välissä tonnikalasalaatin kananmunalla. Mikä ei kuulunut joukkoon?

Ristiriita tässä on se, et aina ajoittain laihdun vaikken tiedä miksi, kun suurinpiirtein samalla tavalla elän kuin yleensä. Mutta jos yritän, en onnistu. Toimiiko mun kohdalla sittenkin parhaiten se Patrik Borgin ajatus, että ihminen laihtuu kun lopettaa laihduttamisen?

Kyllä on taas hankalaa tällai pienessä mittakaavassa.

Change

Se on siis mahdollista. Elämän muuttuminen ja helpottuminen. Ette ikinä arvaa mitä meillä on tapahtunut. Esikoinen kokosi eilen illalla mun ystävän kanssa Ikean kirjoituspöydän. Tänään se kokos toisen samanlaisen oman ystävänsä kanssa kahdestaan. Siis Ikean kirjoituspöydän! Sellaisen, jonka kokoamisessa miehellä palaa päreet ja jonka ohjeet saa mut kyyneliin.

Sellainenkin tapahtuma oli eilen, et nukkumaanmenoaikaan keskimmäinen tuli junnun huoneeseen tappelemaan legoukon omistajuudesta. Mä poltin päreeni kokonaan, koska kirkuvaa junnua on hieman vaikea saada nukkumaan. Mutta ihme tapahtui. Keskimmäinen lepytti junnun, lepytti, ja palautti legonkin. Keskimmäinen on viime aikoina ollut lähes tunnistamaton. Se sovittelee ja puhuu rauhallisesti, rauhoittelee
 mua ja on muutenkin ihan käsittämättömän mahtava.
Junnu sen sijaan tappelee mun kanssa melkein joka aamu. Tänäänkin saatiin taksia ootellessa sota aikaan ja olin niin poikki, että yksi eskariäiti halas mua. En kuulemma ole yksin näiden sotien kanssa.
 Meinas kuitenkin olla huonoin mahdollinen päivä kestitä sosiaalityöntekijöitä tänään. Pelkäsin etukäteen et purskahdan kahvipöydässä itkuun jos ne kysyy mun vointia. Ei ne kysyneet. Mut kerroin silti. En vaan ikinä osaa olla hiljaa.
Mistä tuli mieleen. Edellinen postaus aiheutti ihmisissä huolta. Ei hätää. Se oli se Pms. Mutta mistä sen olis voinut taas arvata? Paitsi siitä, et mä mesoan ja itken näemmä vain silloin. (perhe voi olla eri mieltä siitä mesoamisesta)

Kaverille yhtenä päivänä kaiholla muistelin sitä, kuinka yhdessä asumisen alkuaikoina olin ekstaasissa kun pesin miehen pyykkejä. Olin et iih, sen paita, mä ripustan sen paitaa. Harmittelin sitä, et ei se enää ole sama. Mutta yritän palauttaa tunnetta mieleeni. Eilenkin miehelle sanoin puhelimessa et täällä mä onnellisena pesen sun vaatteita. Ihanaa.
Ei se kyllä ihan samalta silti tunnu, vaikka kuinka yritän keskittyä.

torstai 12. syyskuuta 2013

Olispa pms

Mä sydämestäni toivon, että mulla olisi nyt pms selittämässä tätä paskaa fiilistä. Eilen aamulla karjuin lapsille ja tänään hetkellisesti sama meno jatkui. Mies kysäisi neutraaliin sävyyn "onko sulla joku syy pahaan tuuleen vai onko täällä joka aamu ollut tällaista". Vastaus ei varmaan miellyttänyt. "EI kun tää alkoi kun sä tulit": Mikä siinä on, et lapset pännii kun mies palaa matkoilta. Lupa hepuloida???
 Loppu aamun olen ollut surkea ja semi-itkuinen.
On niin suuret odotukset aina kun odottaa miestä kotiin. Odottaa et on helppoa ja hauskaa. Ei ole helpompaa eikä yhtään hauskempaakaan. En mä sitä miehen syyksi laita, hauskuuden puutetta, mutta en itseänikään. Tai ehkä vähän  Perhanan prinsessa, joka odottaa viihdytystä ja huvia.

Eilen illalla tämä megapettymys alkoi. Munhan piti ruokkia muksut ja tehdä sit mulle ja miehelle myöhäispäivällinen, meille vaan. Kun tulin junnua harrastuskuskaamasta, huomasin et mies oli syönyt jo. "Kun mulla oli nälkä". No ei sit vittu syödä kahdestaan.  Hmmm.... tän on pakko olla pms tai ei hyvä heilu.

Mutta jotain hyvää sentään. Pojat on ihania. Olen etenkin isompia kehunut ihan kauheasti. Ne on hauskoja ja kivoja ja helppoja ja luovia ja vaikka mitä. Eilen ne koko päivän kokos ja maalas pienkoneita ja warhammer-ukkoja. Vasta illalla ne hokas ettei ole edes koneella olleet. VAU!
 Junnu taas aiheutti yöllisen naurukohtauksen pari yötä sitten. Se yöllä taas vaelsi mun sänkyyn. Mä kohotin peittoa ja vahingossa jäännyin selin poikaan. Junnu lähti sängystä pois, huokaili oven suussa. "Ei olis kannattanut tulla, pitää lähteä pois. Ei siis olis kannattanut tulla... ". Olin että mitä ihmettä. Poika huokas taas surkeana "ei ole lämpöä tarjolla". Siis voi itku. Kun sille ei saa kääntää selkää. Sen pitää saada olla nenä nenää vasten ja sit se kiotoutuu muhun. Ja nukutaan. Ihanaa!

Mutta joo, näissä tunnelmissa alkaa tämä perjantai ja 13. päivä :)

Antaa ilon tulla!

Ruokaa ja harrastuksia

Annan kannessa joku julistaa, että Facebook-kateus myrkyttää mielen. Voin kertoa et minä se en ole. Nyt mä kyllä kadehdin eli siis ihailen ihmisiä, jotka osaa olla luovia keittiössä (miksi mun tekee mieli jatkaa lausetta sanomalla "ja sängyssä") ja tehdä kädenkäänteessä jotain hyvää helposti. Juuri yhtenä päivän mykistyin, kun ystäväni pilkkoi sipulia, tuoreita herkkusieniä ja purkkista otettuja paahdettuja paprikoita, paistoi niitä hetken ja tarjoili paistetun kanan kanssa. Nam! Tänään aion apinoida tuota ruokaa ja toivoa, että maistuu matkoilta palanneelle siipallekin. POIKKEUSPÄIVÄ: ruokin lapset kohta eilisellä ruoalla ja minä ja mies syödään illalla, kahden. Saako avata tuliaispunkunkin?

Illasta tulee ensin haipakkainen. Vien junnun ensin parkouriin, käyn kirjastossa, haen junnun kaverin kotoa, junnun parkourista ja kuskaan pojat streetdance tunnille. Joka alkaa vartti parkourin loppumisen jälkeen....  Muistaako kukaan parin viikon takaista angstiani, kun en "anna" lapseni harrastaa. No, harrastaa se. Se innostui kaverin myötä streetdancesta, jossa se oli ekaa kertaa viime viikolla. Oli muuten ainoana oppilaana paikalla... Tykkäs ihan hulluna, joten sen se nyt aloittaa painin lisäksi. Tälle päivälle sattui vaan kaverin parkourin kaverikerta. Junnu sanoi et haluaa mennä ja aikoo jaksaa "kunhan vaan syön kunnolla ensin".
 Eli kun lapsi itse innostuu jostain, kuskaan ja maksan mielelläni. Odotan vaan omaa innostumista, en tyrkytä.
Mutta niin suloisen suloinen tanssiharrastus. Opekin sellainen nuori kundi, joka ihan varmaan on osallistunut Danceen.

Illan kun ajelen ees taas olen varmaan taas kaikkeni antanut. Kuten eilen. Eilen oli superimportant stadikeikka heti aamusta. Kuten arvata saattaa herätys ei toiminut. Herättiin 20 minsaa ennen kuin piti lähteä. Herätin muksut, sanoin et vaatteet ja aamiainen HOP, työnsin koiran ulos aamiaisen kanssa ja hätäisesti söin yhden jugurtin itsekin. Ei kahvia.... Ulkona ovesta olimme kaikki neljä puoli 8, kuten pitikin. Kukaan ei kiukutellut.

Mutta olisittepa nähneet tämän aamun. Mä HUUSIN JA KIRUIN itkukurkussa. Isä tullut matkalta kotiin-aamut on persiistä. Yksi valittaa tuliaisesta, yksi ei halua pukea eikä syödä eikä mennä eskariin ja haluaa leikkiä ja ja ja kello tikittää ja mentävä olis. Pinna paloi. Sain sit ip pyydellä kaikilta anteeksi. Olin vaan ainoa, joka koko juttua edes muisti enää.

Voin sanoa, et kaikkeni antanut olo oli...

Harmitus on kyllä yhdestä muustakin jutusta. Mun ja parin kamun piti mennä Koopia katsoon illalla baariin. Kamujen miehillä on työmeno. Se siitä Koop Arposesta. Epää. Olis ensimmäinen keikka jotakuinkin kymmeneen vuoteen...

Tämä oli kolmen pisteen postaus näemmä. Sorry!

maanantai 9. syyskuuta 2013

Kylmiä väreitä Osa 2

Facen ärsyttävyydestä tuli mieleen viime viikon raivoa aiheuttanut tarina. Serkkutyttöni selosti facessa ihanaa päiväänsä, johon kommentoin "such a perfect day". Serkku vastas, että miksi mä nykyään kommentoin aina niin kitkerän katkerasti. MITÄ???? Vastasin, et minähän vain sanoin että täydellinen päivä, minullakin on hyvä päivä ja tunnistan muidenkin hyvät päivät. Serkku sanoo vaan et "selvä se". Mä suutuin sikana ja pahoitin mieltäni vielä enemmän.
 Jäin miettimään, miksi joku ajattelee mun elämän olevan niin kurjaa, et olen kateellinen ja katkera muiden ihanuuksista.

Mä muuten en osaa olla kateellinen ja katkera salaa. Jos mä yhtään kadehdin mitään, niin sanon sen ääneen. Ja kateudella en tarkoita KATEUTTA vaan kateutta. Niin!

Kylmiä väreitä

Mä todellakin saan kylmiä väreitä ihmisten ällöttävästä imelyydestä. Yksi vanha tuttu facessa on NIIN onnessaan aviomiehensä puolesta, joka on päässyt Pariisin työmatkalla. Päässyt hienoon ravintolaan syömään ja käynyt Notre damen kellonsoittajassa (?) ja nainen on et IIH ihanaa. Mä vitsailin et munkin mies on samaisessa maassa juuri, enkä yhtään iloitse sen puolesta. Ja sit joku välkkypää kommentoi et HÄN ainakin on onnellinen läheistensä ilosta ja onnesta. Siis oksennus.
 Juu, olen pieni ihminen selvästi kun suhtaudun mieheni työmatkoihin vain työmatkoina ja lasken päiviä sen paluuseen, et pääsen lenkille. Tsih!

Seuraava kitinän aihe on Rva H, joka ei varmaan tajua miten oudolta niiden perhe mun silmissä ajoittain näyttäytyy. Kuten tiedätte, kyseisen perheen pojat on meillä aina. No, eilen soitin rouvalle ja kysyin saako meidän junnu ja hänen junnu jäädä meille pelaamaan kun ajan stadiin ja takaisin, vai voiko pojat tulla heille siksi aikaa. "Pojat saa olla teillä mun puolesta, meille ei voi tulla, koska mies katsoo formulaa". WTF???? Ei siinä sit mitään. Hänen poikansa sai olla meillä viisi tuntia putkeen. En laske tunteja ;)

Seuraavaksi iloisiin asioihin. Mun ystävä teki suuren palveluksen mun keskimmäisen itsetunnolle. Keskimmäinen on opetellut tekemään stop motion elokuvia kännykällään ja mun ystävä (opettaja) päätti kysyä pojalta, tulisko hän opettamaan niiden tekoa ystävän luokalle. Pojan ilme oli ihana. Keksi kauheasti syitä, miksi ei voisi opettaa, mutta oli todella imarreltu. Sovittiin, et menee ystävälle illalla asiasta puhumaan. Sinne se sit meni kännykän ja legojen kanssa. Oli kuulemma todella innoissaan asiastaan ja teki hienoja juttuja. Voi liikutuksen määrää.
 Viime viikolla poika on muutenkin ollut niin liikuttava. Torstaina opettaja soitti koulusta et poika on kipeä. Siinä puhelun aikana sit sanoin, et keskimmäistä koulu stressaa ja ahdistaa ja itkettää. Inhoaa koulua mutta on tunnollinen. Opettaja huolestui kovasti ja ihmetteli, koska hänen mielestään pojalla tosiaan menee hyvin ja paljon paremmin kuin viime vuonna. Sanoin et voisko hän hieman kannustaa poikaa, et tietäis olevansa oikealla tiellä. On nimittäin luvannut skarpata koulussa ja parantaa todistustaan. No, vartti puhelun jälkeen opettaja soitti ja kertoi jutelleensa mun itkevän pojan kanssa. Ope oli kehunut poikaa hyväksi ja tunnolliseksi. ja sanonut ettei kannata stressata koulun takia. Pojan kasvot kirkastuivat, itku loppui ja HALUSI jäädä kouluun, eikä lähteä kotiin kesken päivän.
 Ajatelkaa, pienen pienellä keskustelulla voi olla näin iso merkitys.

Kehu ihminen päivässä voisi siis olla viikon motto! Koskaan ei tiedä, kuinka paljon se saattaa pelastaa.


keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Hesarissa oli mielenkiintoinen kolumni aiheesta heippa vaan subjektiivinen päivähoito-oikeus.
Mä olen varmaan aika kamala ihminen, mutta mä olen sitä mieltä, että siinä on hyviäkin puolia.

"Lapsen näkökulmasta päätös on järjetön. Tutkimusten mukaan varhaiskasvatus hyödyttää lasta enemmän kuin mikään myöhempi koulutus".

Mun pitäisi nyt sitten olla siis ahdistunut siitä, että mun lapset kasvaa vinoon, koska ne on olleet pääsääntöisesti kotihoidossa? Niistä tulee jotain tolloja siis. Byhyy.
Reilua toki syyllistyä munkin, koska yleensähän syyllistetään vaan niitä, jotka pieniä lapsia vie hoitoon.

Mutta se miksi mä lähes ilahdun tosta päätöksestä on se, et mua riipii ne äidit jotka vie taaperon päiväkotiin, kun itse on vauvan kanssa kotona. Syitä on monia varmaan ja kaikkia syitä en paheksu, mutta ne syyt, joita olen itse ihan omilla korvillani kuullut on ne et "on paljon helpompaa olla vaan vauvan kanssa, en mä jaksa vauvaa ja taaperoa hoitaa". No voi voi, Tee sit lapses isommalla ikäerolla.

Viime vuonna mä itse onnistuin syyllistämään itseni siitä, että koska on tämä subjektiivinen oikeus, niin laitoin junnun puolipäiväiseksi päiväkotiin, vaikka itse olin kotona. Mutta kyllä viisi v. jo tekemistä kaipaa kotia enemmän. Plus mulla kuitenkin on työmenoja aika paljon ja kotona ei ollut enää ketään, jolle olisin poikaa pystynyt lykkäämään menojen ajaksi.

"Eniten hyötyä siitä on lapsille, joiden vanhempien sosiaalinen asema on heikko. Varhaiskasvatus on tehokkain tapa varmistaa, että kaikki lapset saavat kehittää mahdollisuuksiaan täysipainoisesti"

Juu, toikin on varmaan totta. Mutta en mä usko että nekään lapset tarvitsee hoitoa taaperona päiväkodissa. Musta se varhaiskasvatuksen hyöty alkaa vasta n. kolmevuotiaana. Ainakin mun lapset on alle kolmevuotiaina hengailleet vaan, kolme v synttäreiden aikaan aloittaneet sen sosiaalisen elämän ystävystymisineen. 

Voisko ton subjektiivisen siis ikärajoittaa ainoastaan?


tiistai 3. syyskuuta 2013

Tommy girl

Huonot uutiset ensin. Mä jään taas yksinhuoltajaksi melkein viikoksi. Huoh! Perjantaista keskiviikkoon saan pyörittää rakasta pikkutalouttani yksin. Onneksi se on helppoa ja hauskaa ja ihanaa! Iltaisin saan katsoa Perhesiteitä dvd:ltä niin paljon kuin haluan ja.... No siinä ne hyvät puolet olikin.

Kaikki kynnelle kykenevät vaikka vohveleita paistamaan meille lauantaina!???

Palkinnoksi tulevasta uurastuksesta ostin itselleni Hilfigerin käsilaukun. Sitkeästi väitän, etten ole merkkifriikki, mutta joku tossa Hilfigerissä viehättää. (Ja hei, käytetty käsilaukku, halvalla kun sai jne.)
Nyt täytyy keksiä menoa, jossa saan laukkuani ulkoiluttaa.

Mun pitäis ulkoisesti muuttua enemmän Tommy girliksi. Mua syvästi ja rajattomasti huolestuttaa se, et mitään tuloksia ei ole tullut hienosta terveestä ja urheilullisesta elämästä huolimatta. Mun kropalla on taas joku vaihe päällä, mistä en mitään tajua. Syön liian vähän? Väärin? Liikun liikaa? Mitä ihmettä? En aio luovuttaa. Testaan ehkä proteiinipäivää. Eilen juuri luin, että jos paino jämähtää niin kannattaa yhtenä päivänä syödä vaan proteiineja niin jumitus loppuu.
Tämä liittyy Tommyyn siten, että oletteko nähneet paksujalkaisia Tommy girlejä?  (Onko nää jalat mun elämän pahin trauma, vaikuttaako siltä)

Mä jopa harkitsin hetken, että Fit farmin olisin aloittanut, mutta sit muistin, että mulle ei sovi yksikään dietti. Mun pitää luulla, että saan syödä mitä haluan, niin kykenen järkevään syömiseen. Ajatelkaa, maanantaina, häääpäivänä, mies osti meille punaviinipullon ja suklaata. Mä söin suklaasta kaksi riviä. Kaksi. EIhän sitä edes lasketa suklaansyömiseksi ja ihan varmana se ei estä mua laihtumasta. Mikä sitten? Ehkä musta tulis liian itserakas laihana ja unohtaisin hoitaa perheeni ja velvollisuuteni, kun vaan seisoisin peilin edessä. Saattaa olla että äiti maa tai joku paksuttaa mua ihan mun omaksi parhaaksi.

Niin!

maanantai 2. syyskuuta 2013

Myrskyä ja tyventä

Tänään on hääpäivä numero 13! Junnu sanoi aamulla "ai niin vähän". Sanoin että kyllä se pidemmältä tuntuu. Vitsivitsi. Oikeasti se tuntuu paljon lyhyemmältä ajalta.
Me ei olla myrskyisiä. Mies on tyyni ja minä olen traaginen. Sen ajan kun en ole hauska tai tylsä.
Meillä molemmilla on vapaus tulla ja mennä ja olla. Kaikki oikeastaan sallittua. Ei me kumpikaan olla ein sanojia. (Paitsi minä sanon itselleni EI )

Mä edelleen hämmästelen sitä miten me ollaan yhdessä. Niin super erilaisia kun ollaan. Mutta sit taas, ne samanlaisemmat parit on eronneet. Ehkä siksi me ei olla.

Lapset ei ole rasittaneet parisuhdetta. Oikeasti. Siinä me ollaan parhaita mun mielestä. Ei meidän riidat tai mitkään koskaan lapsista tai sen tuomasta arjesta johdu.
Ollaan hyvä perhe.

Välillä mä kuolen tylsyyteen. Luulen, että mieskin saattaa joskus hieman kuolla. (Mutta tuskin. Olen niin säkenöivä ja kiinnostava)
Ja juuri kun luulen, että kuolen, niin naps, onkin äärettömän kivaa.

Mä en ole vielä kasvanut aikuiseksi. Arki ja avioliitto on vaikeita asioita. Ja sit ne kuitenkin on niin helppoja. (No ei ole, huijasin)

Kyllä mä täällä pysyn ja tän miehen pidän!!!

jk. Sain lahjaksi hienon hienon kännykän. Jihuu! (paitsi ei jihuu, mä joudun opettelemaan sen käyttöä)

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Tipahti kieleltä

Kyllä, se tapahtui. AJATUS!
Illalla join pikkiriikkisen lasin viiniä ja iski inspiraatio. Elämäni ensimmäinen. Kirjoitin yhden kappaleen, lähetin se Sutkautus-Elisalle ja sanoin, että me kirjoitetaan yhdessä kirja. Yksi kappale (kappale, ei siis luku) on jo siis valmis.
Eikö ole loistava idea? Kuinka moni teistä sit lukee meidän chick-litin? ;D

jk. Te ette tajua kuinka rohkeaa on kirjoittaa kappale ja näyttää se jollekulle.

jk2. Vielä rohkeampaa ja mega-ahdistavaa tein eilen muutakin. Kaverin kanssa otettiin toisistamme ennen- kuvat ja tarkoitus on kuukausittain ottaa jälkeen- kuvat. Kuulostaa helpolta vai? Meillä oli päällä tiukat topit ja paljaat sääret. Eikö vieläkään kuulosta pahalta? Oletteko unohtaneet mun jalkatrauman? Tämä vastas sitä, et menisin nudistirannalle jalkapallojoukkueen kanssa. (jossa sentään saattais olla hupiakin)