tiistai 16. joulukuuta 2014

Adhd?

Niin ollut riemastuttava tämä loppuvuosi.  Sen riemastuksen syytä on sekin et olen jokusen kilon hankkinut jokusessa viikossa. Elämän ainoa "helppo ilo" on syöminen. Blääh!

Tässä yhtenä päivänä minä ja mies molemmat  täytettiin biljoonasiivuinen pumaska, jossa kyseltiin lapsesta kaikkea mahdollista. Opetttaja tahollaan vastasi samoihin kysymyksiin. Eilen palaveerattiin koululla. Paikalla me, opettaja, erityisopettaja, terveydenhoitaja ja lääkäri. Pikkunen kokoontuminen siis.
Niin ovat huolissaan viidesluokkalaisesta, joka alisuoriutuu ja häiriköi. Siksi testit. Vastausten perusteella vahvasti  adhd:hen kallellaan. No sehän tästä vielä puuttuikin.
 Koulu ei voi enempää  tehdä kuin ovat tehneet. Meidän pitää nyt itse pakottaa perheneuvola ottamaan meidät vastaan, pyytää niitä testaamaan lapsi, saamaan psykologin palveluja ja mahdolliset lääkkeet.

Mukavaa toki, kaikki.

Mitäköhän muuta tänne kuuluu?  Esikoinen täytti 13 ja sitä juhlittiin ihanan leppoisasti sunnuntaina. Olin äärettömän rela. Kakun tilasin leipomosta, ostin paljon brietä ja sipsejä ja karkkia. Hämmästyttävän leppoisa olin, koska kävin jopa katsomassa esikoisen säbämatsin aamupäivällä ja tulin kotiin puoli tuntia ennen vieraita.
Ennen olin juhlapäivinä kireä kuin viulunkieli ja stressasin kaikesta. (Tästä syystä en oikein juhlia järkkäilekään)
Mutta siis kivat juhlat, ihana sankari.

Mistäköhän esikko niin viisaaksi on oppinutkaan? Sen elämässä on näemmä kauhea osa. Mun rauhoittelu ja sympatiseeraus. Esim. la mulla  oli megalomaaninen pimahdusromahduspäivä. Vollasin vaan.
Jossain vaiheessa ystävä kävi meillä mun kansssa hetken hengaamassa (salatupakalla), jonka lähdön jälkeen esikko kysyy lempeästi "oliko siitä iloa kun x kävi täällä sun kanssa höpisemässä".

Mutta kyllä, joulumieli hiljalleen hiipii. Parasta joulussa on se, että siihen sisältyy LOMAA jopa mulle. Paras joululahja.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Ääliö naisen vaatteissa

Se on kyllä outoa jos ei avioero paukahda tällä elämäntavalla. Kaikilla on kiire (mies) ja äkäinen väsy (mulla) ja olis jo loma-tuska (keskimmäinen), mikä teidän lasta vaivaa (keskimmäisen ope)
 No, aikani äkäiltyäni ja harrastettuani  äänettömyyttä, sain sanottua mieltä painavat asiat ihan järkevästi ja nyt tuntuukin, et ei meillä erota, vaikka kuinka on kaoottinen elämä.
 Sillai kiva fiilis näin joulun lähestyessä.

Pari ystävääni ovat paljon meuhkanneet mykistä miehistä. "Kuinka voi tietäää jonkun olevan vialla jos ei en sitä kerro". Olen myötäillyt ja meuhkannut mukana, kunnes jouduin taas menemään itseeni ja myöntämään olevani juuri sellainen itsekin. Mä keksin ongelmia ja etenkin keksin ongelmia joita ihan varmasti toinen miettii ja keksin valmiit repliikitkin sille toiselle ja sitten tietysti pahoitan mieleni toisen sanoista ja ajatuksista, jotka olen siis itse sen toisen ajatuksiksi keksinyt. Vielä en ole sentään kamoja pakannut ja lähtenyt "kun kerran tollalailla mulle puhut" ja sitten se toinen jäis kysymysmerkkinä seisomaan ja ihmettelemään "mä vaan kysyin mitä syödään".

Muistutukseksi itselle: Puhu, kysy. älä luule
Voisinko nyt sen tässä 44-vuoden iässä vihdoin oppia?

Luin eilen nahkakantista muuistikirjaani, jonne kirjaan kiinnostavia asoita, joita lukenut.
Viimeisin merkintä: En voisi elää ilman luomulaatuista kasvovettä.

Niin se vaan on, ihmisillä on kiinnostavia ajatuksia siitä, mitä ilman ei voi elää.


















torstai 4. joulukuuta 2014

Ei tarvitse pärjätä yksin

Eilen kahvittelin kaverin luona ja puhuttiin hurjan syvällisiä. Pääpuheenaihe oli muiden auttaminen ja miten pienestä se on kiinni että jaksaa, Eli pienikin apu auttaa.
Kotona luin Trendistä loistavan Kati Outisen haastattelun. Kati sanoi: "Minun ja Alexander Stubbin porukoiden ero on se et nämä eivät usko että elämässä tapahtuu jatkuvasti sellaista mitä ei voi hallita. Ne ovat sitä mieltä että kaikkien pitää pärjätä omillaan. Mä olen sitä mieltä ettei tarvitse".

Kuinka totta.

Se nainen, joka keksi Facessa ne hätäkahvit, on nero.  Kun se tosiaan on niin pienestä kiinni ettei romahda.
Joskus jopa vain se, et joka muu kuskaa lapset kouluun/päiväkotiin, on kullanarvoista, Tai käy kaupassa. Vahtii tovin lapsia. Ihan mitä vaan. Mutta se auttaa ettei ole yksin. Eikä ajatella, että jokaisen pitää pärjätä ihan itse.

Tänään toisen ystävän kanssa juteltiin facessa ja ystävä sanoi jotain tosi ilahduttavaa.
 Hän sanoi olleensa ennen lapsia ihan perse, mutta nyt jaksaa paremmin ihmisiä ja tajuaa että muiden käytöksen takana voi olla jotain. Ja että olen opettanut häntä eniten näissä jutuissa.
"Sellasta armollisuutta itteään ja muita kohtaan. Että vähempikin riittää. Että joku toinen voi olla tosi tiukilla ja siksi idiootti. Ja että elämä on.. Raadollista?"

Mä olin todella imarreltu. Keksinkin siitä sitten itselleni uuden ammatin. Armollisuuskouluttaja.  (Tässäkin pätee se vanha viisaus. Ne opettaa jotka ei osaa. Osaan kyllä muille olla armollinen, mutten itselleni.)
Kaveri alkoi heti googlettaa tuota ammattia ja tulokseksi tuli seurakunta, perhekerhot.
 Sen tien olen jo nähnyt. Olin kyllä perhekerhossa hyvä keskustelujen vetäjä aikuisten kahvihetkillä. Ainakin omasta mielestäni. Nyt mulla olisi siihen paljon enemmän annettavaa. Nämä viisi vuotta tällä alalla on ollut silmiä avartavaa.

Kun oikein miettii, niin aiemmin itsekin olin jonkin verrran sitä mieltä, että itse on pärjättävä. Et mitä ne äidit oikein vinkuu, mitäs läksivät äitihommiin.

Romahtamisesta tuli mieleen nää äitisurmat, Kun tapahtui se bussin alle ajo, niin some täyttyi keskustelusta. Kun tuli tämä uusin, Kuopion juttu, niin kaikki vaikeni. MIKSI? Kyllästyikö ihmiset jo murheeseen? Vai pelkääkö ihmiset, että se ekan casen saama suuri julkisuus sai tän toisenkin äidin miettiin et "jaa, noinkin voi tehdä, taidanpas minäkin. Ja jätänpä itseni henkiin, että pääsen sitten itse kertomaan mikä katkaisi kamelin selän".

Taas pääsen sanomaan Auttakaa toisianne.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Menin itseeni

Se on kauhea hetki, kun menee itseensä. Yhtäkkiä näkee kaiken ja punastuu häpeästä. Mä olen taas ollut karmea kermapersevinkuja. Siis oikeasti. Mä valitan siksi, että mulla on tylsää. TYLSÄÄ. Eikö tylsyyskin ole ihan oma valinta? Ja tylsyys on suhteellista. Voiko elämä olla pelkkää juhlaa?
 Aloin listata asioita: Näen ystäviä päivittäin, mulla on mahtavia ystäviä, perhe on herttainen, monesti, olen jotakuinkin terve, mulle tulee kaikki naistenlehdet, mulla on tarpeeksi rahaa normaaliin elämään.

Olen huomenna menossa viikottaiselle käynnille yhden ystävän luo. Juuri häntä ajatellessani punastuin. Hänellä on moni asia huonosti tai vähintään haastavasti, mutta etenkin rahallisesti tilanne on paha. Oikeasti paha.
Ja hänellekinkö olen valittanut tylsyyttäni?

JA sitten vielä sekin. Miksi yhtäkkiä päätin elämäni olevan tylsää, kun se hetkeä aikaisemmin, ihan samanlaisena, oli kivaa?
Aivan, ihminen kyllä välillä ihan itse päättää mielentilansa.

Mutta yhden vakavan epäkohdan mä tänään keksin. Nyt kun lapsilisät laskee, niin arvatkaa mitä. Se vie multa yhden viiinilaatikon maksaman summan.  Pöyristyttävää. Viinit vievät naisen suusta, noin vain,

maanantai 1. joulukuuta 2014

Yritä myöhemmin uudelleen

Huraa, taas uusi viikko eli uusi luku elämäni  romaaniin. Huomaatteko, maanantaisin kykenen aina huikeaan optimismiin.

Viikonloppuna harrastin äkäilyä, itsetuhoisuutta (?) ja kateutta. Muuta syytä ei oikeastaan löytynyt kuin syrjäytyminen ja uupumus.
Eilen kävin illalla ystäväni kanssa kävelyllä  ts. kuuntelin ystäväni elämän viimeaikaisia kääänteitä. Rehellisesti jouduin toteamaan, että jossain määrin ahdistaa tämä viime aikainen kuuntelijan rooli. Tai ettei tule väärin ymmärryksiä, niin täsmennän, että ahistaa se kuuntelu siksi, ettei mun elämässä tapahdu mitään kertomisen arvoista puhumattakaan siitä, että olisi edes mitään mainittavaa.
 Minä siis kuuntelen ja keskustelen, mutta oman elämäni kuittaan sanomalla EI MITÄÄN.

Hieman "kateutta" ilmassa siis.  Kadehdin myös muiden lomia, matkoja, vaatteita, vapaa-aikaa, mainitsenko vielä lomasuunnitelmat ja vapaan.

Sellaiset päivät oli siis mulla.

Tänään on ollut tosi hyvä viikon aloitus. Aamu sujui hyvin ja sutjakasti. Piste. Kävin koiralenkillä. Toinen piste. Kaveri kävi pikaisesti kahvilla. Naurettiin katketakseen kun vertailtiin viikonloppufiiliksiä, jotka molemmilla oli tasoa "kas, sillankaide", Nyt olen vielä saanut tehtyä aika hyvää alkuviikkosiivousta ja pullataikina kohoamassa. Kohta tulee toinen ystävä kahville poikansa ja koiransa kanssa. Kaikilla siis kivaa.

Ennenkuin huomaankaan on ilta ja harrastuskuskaukset alkavat.

Hyvä päivä!

jk. Esikoinen luki lempilukemistoaan eli Hellapoliisin nettisivua. Valitsi sieltää eiliselle ruoan. "Täytyy joskus kokeilla jotain uutta". Saatiin kookos-katkarapu pastaa.
Iltapalaksi ostetttiin ciabatta, johon tehtiin viiltoja, täytettiin valkosipulivoilla ja juustoviipaleilla, hetkeksi uuniin. Loppui muutamassa  minuutissa.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Supervoimat hakusessa

Minäkin haluan supervoimat, kun Marikallakin on. Mulla ei ole yhtäkäään voimaa jäljellä, jos koskaan oli ollenkaan. Yhtäkään.

Eilinen oli raskas ja tämä päivä  on ja varmaan kaikki muutkin.
 Aamulla vein lapsia kouluun kahdeksaksi, yhdeksäksi ja kymmeneksi. Nyt klo 12 haen ekan ja muut saakin kävellä. Tarvitseeko muuta lisätä?
Kuskausten välissä ja jälkeen olen kiistellyt kaksiveen kanssa. Koko ajan ja kaikesta. KOKO AJAN. Se, että nyt kirjoitan johtuu siitä, että kaksivee syö mun vieressä.

Illaksi ostin kaksi punaista maitoa, jotta voin tehdä suuren kattilallisen riisipuuroa. Ostoksen jälkeen esikoinen kysyi saako hän tehdä illalla ruokaa.  Jouduin kieltäytymään tarjouksesta. (Hullu) Kysyi saako tänäänkin paistaa lettuja (kuten eilen). SAA!
Tämä on elämäni hyvä asia.

Muuuten olenkin siis poikki. Kävikö selväksi?

Poikkinaisuuuttani kuvastaa parhaiten päälläni olevan paita. Marimekon vaaleanpunainen tasaraita, jonka perin 120 kiloiselta naiselta ja johon hukun. En välitä tippaakaan et näytän ääliöltä yöpaitaan pukeutuneelta ihmiselta. Kohta varmaan laitan jalkaani trikoot, reikäiset ja julistan maailmalle poikkinaisuutttani.

Eilen ystäväni oli pyytänyt äitiään heille pariksi päiväksi asumaan/ apuun. Hankaluuksia viisiveen kanssa.
Isoäiti oli sanonut jotta Itsepä hankit koiria ja hevosen ja omasta aloitteestasi olet avioeroa läpikäymässä, että hoidapa ongelmasi itse.
 Viittaanko näihin viimeaikaisiin draamoihin? Tällasta se on kun apua pyytää.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Tehdyt kriisit piristää

Mullahan on sillai kiva elämä, että mulla ei ole ongelmia. Ja koska ei ole ongelmia, niin niitähän pitää sitten kehittää. Mun logiikalla.
 Eilen ystäväni kertoi seikkailuistaan nettideitailuviidakossa. Kertoi 41-vuotiaana saavansa yhteydenottoja vain 50-60 vuotiailta, koska 40+ miehet etsivät naisia ikähaitarilla 25-40. Mä järkytyin tästä sydänjuuriani myötn, vaikka tämähän ei mua koske sitten millään lailla. Olin vain pöyristynyt siitä, etten vapailla markkinoilla olisi enää kelvollinn soiva peli. (Putous läppää) Et miten niin en olisi?

Hetken mietittyäni tajusin tämän olevan vain nettiharha.  Johonkinhan ne ikärajat on laitettava ja kaikki meidän ikäiset ajattelee itseään nuorina ja muita nelikymppisiä vanhoina. Tai jotain.
Tämä siis paperilla. Livenä kohdattessahan ikä on vain numero, eikä kriteeri.

Tajusin myös, että tuossa maailmassa mun oma mieskään ei mahtuisi mun ikähaitariin. Saattaa olla että edes mun ikäinen ei mahtuis...

Sitten heräsin.  Mä olen naimisissa ja mun on turha murehtia. Mutta selvästi tämä oli jatkoa mun kuvittelliselle ikäkriisille.

Kuten sanottua, kun ei oe ongelmia, niitä pitää keksiä.

Muuten viikonloppu oli loistava. Mulla oli ensimmäinen vapaa viikonloppu kolmeen kuukauteen ja vasta vapaan aikana tajusin, kuinka "raskasta" mulla on ollut. Nyt nautin kaikesta todella paljon. Kävin isojen poikien kanssa elokuvissa, vietettiin kiva Putous-ilta, syötiin lasten tekemiä tortilloja. Sunnuntaina olin ystävän luona hemmottelupäivää vietttämässä ja sain jalkahoidon. Parannettiin maailmaa ja mietittiin työelämää. Yhden ystävän kanssa kävin kävelyllä, join kahvia ja luin. Pesin pyykkiä. Laitoin jouluvaloja. Hermolepäsin. Tein jalkakyykkyjä ja punnerruksia.


Tuli mitta täyteen mässäilystä. Siis nyt loppui tämä pakonomainen ahtaminen. Ei mitään järkeä. Piste.


perjantai 21. marraskuuta 2014

Escort

Kun ihmiset Fb statuksissaan viljelee lausetta "ihanaa yhdessäoloa perheen kanssa", niin mitä se konkreettisesti tarkoittaa. Kysyn nyt ihan tosissani. Onko se sitä, että yhdessä ensin syödään iloisesti jutustellen, sitten pelataan Monopolia meluisasti samalla popcornia syöden ja sitten heittäydytään sohvalle vierekkäin limittäin lomittain kivaa perheleffaa katsomaan, äidin samalla rapsuttellessa teinien selkää.
Siltä se nimittäin kuulostaa. Haluan tilastot pöytään, onko se sitä vai jotain muuta.

Meillä oli äsken ihan kivaa yhdessäoloa. Esikoinen teki taas vapaaehtoisesti ruokaa (kiitos Hellapoliisin nettisivujen), osa söi kiitollisena, junnu söi pelkkää penneä, kaksivee söi käsin, keskimmäinen mökötti omassa huoneessa kun kuuli mun säännöstelevän limun jakelua.

Ainahan se ei ole lähimainkaan näin auvoisaa. En voi sitä sanoi kuvailla, mutta siihen liittyy mun tuskastumista, liioitelttua, koska mä haluan elää fb stausmaailmassa (muiden) enkä siinä omassa koomisen kaoottisessa todellisuudessani.

Minähän aloitin pari pävää sitten sen miettimisen, mikä minusta tulee isona. Jos ei se neljän tunnin leipominen riiitä.
Tein netissä ammatinvalintatestin. Kysymyksiä oli 39. Valtaosaan vastasin, ei en halua tai ei ei kiinnosta. Ehkä viiteen vastasin kyllä. Alkoi ahistaa. Ei mua moni asia tosiaankaan kiinnosta.
 Tulos oli opettaja, psykologi.

Tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että jos mikään ei kiinnosta, aina voi opettaa.

Tänään ystävä oli meillä kahvilla ja ihan yhtäkkiä sanoi keksineensä mulle täydellisen työn. Escort! Mä olisin kuulemma loistava seuralainen kenelle vaan, mihin tahansa tilaisuuteen. Tulen kaikkien kanssa toimeen ja mulla on on aina jotain hauskaa sanottavaa kenelle vaan.
Se olis mahtavaa! Onkohan seuralaisille tarvetta, jossain?

Arkisemmin ajattelin, että josko henkilökohtaiseksii avustajaksi?




keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Postaus 2

Mä keksin itselleni uuden työn. Työ tai ehkä suojatyöpaikka.
 Jos alan leipoa sämppylöitä ja korvapuuusteja jonkun neljä tuntia päivässä. Eikö se riittäis? Muun ajan luen ja kävelen ja paimennan omia simasuitani.

Jos joku tarvitsee leipojaa, täällä olen.


Eilen ilmestyi Gloria ja siinä oleva Minna Haapkylän haastattelu oli mun mielestä huikean hyvä. Kiinnostavan kolauttava.

"Olin ajatellut, että menen näissä samoissa kuuvioissa hautaan asti. Yhtäkkiä minulla olikin rohkeutta ajatella, etten jää tähän, koska koin eämäni ahdistavaksi ja kahlitsevaksi".

"En olisi uskaltanut tehdä rajuja muutoksia elämääni aikaisemmin. Se ei kuulunut täydelliseen minääni, joka ei ikinä tehnyt virhearvioita".

En usko, että vain ydinperhemalli tekee lapsista onnellisia. Vanhemmat saattavat tukahduttaa lasten takia paljon omia haaveitaan ja tarpeitaan".

"Naiselle tapahtuu jotain nelikymppisenä, hormonaalisestikin. Monet tekevät isojakin ratkaisuja."

"Huomaan, että pelkään parisuhteessa arjen rutiineja. En halua mitään tavallista, koska arki ja latteus tuhoavat suhteen. Uskon tasapainottevani loppuelämäni miettiessäni, mitkä arjen rutiiinit ovat suhteen kuolemaksi ja mitkä vahvistavat".

"Nyt en halua tietää tulevaisuudesta tai suunnitella sitä liikaa. Elän tässä. En etene laput silmillä ajatellen, että kestetään tässä nyt, koska joskus on ehkä kivaa."

Kauheasti heräsi ajatuksia. JA EI, en räydy parisuhdekriisissä tai missään. Ei ole eroa ovella.
  Ehkä haluan eron itsestäni tai löytää uuden itseni. Löytää uuden tavan olla, kangistumatta kaavoihin ja siihen "näin kuuluu olla" juttuun. Avoimempi ja mitä muuta huuhaa-kliseetä nyt keksin vielä.

Jotain

Väärin eletty

Juuri kun kun yksi itseaiheutettu  kiukku loppui, seuraava alkoi, Miksi mun pitää ajatella mitään, koskaan siitä ei mitään hyvää seuraa.
Tänään taas mietin, etttä ihan varmasti olen väärä ihminen tekemässä vääriä asioita väärässä elämässä.

Mietin sitäkin, miten ihmeessä ihmiset hankkii perheitä ja kumppaneita itselleen? Juuri kun on aikuiseksi päässyt, vanhempien määräysvallasta, niin sitten useimmitn hankitaan kumppani, jonka mielipide pitää ottaa huomioon.

Okei, ei mua kukaan täällä kotona määräile, mutta kun silti aina pitää "kysyä lupa". Joka muuten on mun oma kohteliaisuussääntö.
Eilen huomasin kysyväni saanko mennä kävelylle. Illalla mies ilmoitti tänään menevänsä esikon kanssa matsiin ja minä mielessäni märisen "jaa jaa, minä kysyn lupaa kävelyyn ja toiset vaan menee matseihin ja minä vaan harrastuskuskaan kaksiveen kanssa". Et byyhyy.

 Ei ole siis  isot murheet. Mutta sittten kun alkuun pääsin, niin märisin mielessäni sitäkin, et lähes huonoa omatuntoa kannan kun Downton Abbeytä katsoin, eikä toinen voi katsoa jotain muuta. Ja sit mietin mitä söis ja sisustais ja tekis, jos ei kenestäkään tarvitsisi välittää.

Kaikki marinat hoidin pääni sisällä itsekseni. Ilman syytä.
 Mulla on ihan selvä keski-iän kriisi. MINÄ, MUN, MINÄ  ITSE, MINÄ HALUAN.
Ja mietin kuka on minää itse ja mitä minä haluan ja miksei kukaan voi tehdä  jotain MULLE.

Voi hyvin-lehdestä oikein ympyröin yhden jutun joka kolahti.
"Esimerkiksi toisen itsekkyys ärsyttää eniten ihmisiä, jotka ovat omassa elämässään lipsahtaneet toiseen äärimmäisyyteen, rajattomalle marttyyivaihteelle. Kun minä en kerran saa vetää rajoja jaksamiselle, sitä ei saisi tehdä kukaan muukaan".

Ihan en tuolla ole, mutta tunnistan. Mä teen asioita, jos niistä ei aiheudu muille kohtuutonta vaivaa.  Siis oikeasti mä tällä hetkellä lähden yksin pois kotoa max tunniksi, ettei kukaan muu joudu paimentaan kaksiveetä... Ettei niinku vaivaksi olisi mikään.

Pakko keventää. Annassa oli tosi hauska Tuomas Embuksen kommentti. " Naiset kuvittelevat, että miehillä, jotka eivät puhu tunteistaan, on sisällään kauheasti joain padottuna. Ei se niin mene. Ne miettivät muita juttuja".
Joskus haluaisin olla mies. Ärsyttää miettiä tunteita ja ylipäätään mitään, joka ei ole vain käytännöllistä. Tälllä vellomistaipumuksella vellon, vaikka mikään ei olisi vialla. Esim. nyt. Kaikki on hyvin kaikki on hyvin.

En vaan halua lupia kysellä.


keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Esimerkkipäivä

Eilen mä taas muistin miksi olen onnellinen.
 Aamulla "työmenon" ajan olin ystävällä kahvilla jokaviikkoiseen tapaan. Herätin unisen kaverin, juotiin kahvia ja puhuttiin maailmasta.
Hieman ennen lähtöäni ystävä päätti tulla meille jatkamaan remonttia.

Ajoin kotiin, laitoin lapsen päikkäreille ja sitten ovella olikin innokas maalari. Meidän järkyttävän kulahtanut ja kolahtanut eteisaula sai pintaansa kauniin puhtaan valkoisen värin. Seuraavaksi yksi aulan seinistä tapetoidaan aika hulppealla tapetilla. En jaksa odottaa.
 Ystävä maalasi ja minä selvitin pyykkivuoria. Lapset alkoi tipotellen tulla kotiin. Kaikilla oli mukanaan kaaveri ja kaikilla oli asiaa. Koin hetkellisen onnen tunteen siitä, että olen kotona, että lapset tulee kotiin, missä minä odotan, että lapset voi mulle heti puhua juttunsa.
 Kaveri nauroi, että joskus tällainenkin päivä. Huomenna ehkä toivon että ne eksyis metsään pariksi päiväksi. Et pitääkö niiden koko ajan kotiin tulla. So true.

Sitten aloinkin jo huolestua koiran outa ulkonäköä ja käytöstä ja varasin eläinlääkäriajan.
 Esikoisen kanssa tehtiin ruokaa (esikoinen teki) ja mieskin palasi työmatkalta. Ei hetkeäkään liian aikaisin. Astianpesukone oli seonnut heti kun mies oli lähtenyt ja olin jo toden teolla kyllästynyt tiskaamiseen. Eli wuhuu, kone tuli kuntoon. (Että sen takia miestä kotiin kaipasin)

Soitin yhdelle ystävälle, voisko hän millään tulla meille vahtimaan pienimmäistä, että eläinlääkäriin pääsen rauhassa. Mies kun viipyi kotona ehkä tunnin, kun lähti jo esikoisen kanssa lätkämatsiin.
Ystävä pelasti hädästä. Olen kiitollinen.

Eläinlääkärikeikkakaan ei ollut turha, joku allerginen reaktio koiralla oli. Piikki niskaan ja kotiin kyypakkauksen kanssa.

Kotona olin hetken, sitten piti keskimmäinen viedä harrastamaan. Ajoin kotiin, ruokin kaksiveen ja ajoin takaisin keskimmäistä hakemaan. Kotona kahdeksalta illalla eli vauhdilla pienin nukkumaan ja aloitin taistelun isompien saamiseksi sänkyyn. Ensin piti vaan mennä pihalle leikkimään ninjaa (poikien siis) ja tulla kotiin raivona, kun kaikkiin oli sattunut. Pakkoko oli siis tosissaan ninjailla.

Ihana päivä, mutta loppua kohti tahti kiihtyi. Joskus olen liian vähän.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Naistenlehtiviisas

Mitä fiksut naiset tekee, kun kaipaavat uutta asennetta tai virtaa päivänsä? En osaa sanoa. Minä, epä-älykäs, sen sijaan lakkaan kynnet, kun haluan uuden hyvän päivän ja ehkä jopa uuden elämän.
Kuinka helppoa ja hauskaa!

Millaista olisi olla älykäs nainen, joka ei voi esimerkiksi lukea naistenlehtiä, mainitsematta erikseen lehden olevan aivotonta hömppää?
Onneksi mä en tässäkään asiassa ole älykäs, vaan saan sanoa saavani paljon iloa ja nautintoa ja viisautta nimenomaan naistenlehdistä.
Itseasiassa mun "sivistys" tulee nimenomaan naistenlehdistä. Tässä vähän aikaa sitten tajusin, että ei se tee ketään kauhean viisaaksi tai kiinnostavaksi, että lukee Hesarista uutiset, jos koskaan ei lue mitään muuta.
Viime viikolla nauratti, kun juttelin kaverin kanssa leffasarjasta, jota oli lastensa kanssa katsonut. Kaverilla ei ollut aavistustakaan, että ne leffat oli ISO juttu joku aika sitten ja KAIKKI tiesi ne. Hän ei ollut kuullutkaan. Kyseessä oli Twilight. Tän samaisen ystävän kanssa emme koskaan voi puhua mistään telkkariohjelmasta, näyttelijästä, laulajasta, kirjasta tai musiikista, koska ihan oikeasti, hän ei ole kuullut niistä mitään.
Vähän sama kuin mun kanssa yrittäis käydä keskustelua vaikka jostain historiallisesta tapahtumasta.

Eli asian ydin on se, että lakkasin välittämättä siitä, etten ole älykkö. Olen naistenlehtiviisas.



sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Joku joka rokkaa

Koska aina välillä pitää valittaa, eikä esimerkiksi puhua laihdutuksesta, niin nyt valitan. Aiheena on: Mulla ei ole omaa tilaa mun omassa kodissa.
Ahistaa. Taas lauantai-iltana tajusin, etten mahdu enää omaan kotiini. Joka paikassa on kauheesti sakkia, meluisaa tai hiljaista, ihan sama, mutta mä en mahdu minnekään.
 Haluan OMAN huoneen, jossa on minä ja nojatuoli ja kirjat ja telkkari.

Siis oikeasti kuin ärsyttävää on, et jos vaikka haluis katsoa telkkarista Vain elämää uusintoja, niin yhdessä telkkarissa pauhaa jääkiekko ja toisessa telkkarissa xbox-lätkä. Ja minne mä mahdun.

Istun siis iltojakin keittiössä, toivoakseni yksin. Mutta viini ja kirja keittiössä on kyllä ihan eri juttu kuin jossain muualla.

Se, että päivisin istun aina keittiössä enkä olkkarissa on sitten toinen juttu. Mä en vaan osaa olla olkkarissa päivällä. Istun keittiössä ja juon kahvia. Kavereitakaan en osaa kestitä muualla kuin keittiössä. Ne raukat!

Mutta edelliseen, mun perhe on maailman paras ja hurjan rakas, mutta voisko ne olla jossain muualla joskus kuin mun lähellä, tilaa viemässä.

Pari yötä sitten heräsin hiestä märkänä. Kaksi v oli selässä kiinni ja seiska v mahassa kiinni. Päätin laittaa pään jalkopäähän. Heräsin kun seiska v. istui sängyssä ja sanoi "saispa vanhat hyvät ajat takaisin, jolloin äidin pää oli mun vieressä".
Nauratti vielä aamullakin.

Esikoinen on ollut mussukka. Se aloittaa aamun leipomalla ja lopettaa päivän leipomalla. Saadaan paljon sämpylöitä. Tänään koira sai pellillisen brownieta. Perhana kävi tempasemassa kaikki. Ja tuota paholaista valitettavasti se suklaa tapa. Mur.

Keskimmäisen bestis muutti meille asumaan viikoksi. Mukavaa ollut. Se pitää kaikki hyvällä tuulella. Etenkin keskimmäisen. Ja hoitomuksu palvoo poikaa. Juoksee perässä huutamassa ota syliin.
 Nauratti muuten hieman rouva H., tuon ottolapsen äiti. Toi poikansa meille ja kertoi antaneensa lapselle karkkipäivä rahat. Hetken mietittyään kysyi olisko pitänt tuoda ruokaa tullessaan. Sanoin et eiköhän meiltä  löydy. "No hyvä, niin ajattelinkin". Ja sit hän lähti. Ok, mä en todellakaan ole ottamassa maksua pojan meillä asumisesta, mutta aika pokalla se lykkää lapsen täysihoitoon. Mä samalla pokalla annan mun vanhempien elättää mun poikia mökillä.
Edelleenkään en tarkoita, että maksua tai mitään kaipaan, mutta hämmästelen tota pokkaa, jota mulla ei olis.
Ehkä mä saan tuliaiseksi jonkun Kanaria paidan tai lasiesineen :D Veikkaan jälkimmäistä.

Niin, kun valittamaan ryhdyin, niin kerronppa mun mustasukkaisuuskriisistäkin. Mä ihan aikuisten oikeasti olen mustis esikoiselle, joka joka välissä tekee miehen kanssa jotain. Nykyään harva se viikko käyvät lätkää katsomassa. Poljen jalkaa ja kiljun, et mun kanssa kukaan ei tee mitään. Byhyy. olen hylkiö. MIKSI mua ei viedä minneen.
Mies rauhallisesti sanoo,  et meillä on tuo hoitolapsi ja minnes me se laitetaan sitten. Pöh. Huono selitys. MÄ haluan treffejä.
Uhkasin taas koko perhettä avioerolla, kun kerran mun kanssa ei olla. Isoimmat ravistelee päätään, et äiti on seko. No niin on, ja ylpeä siitä.

Tänään mulla oli vapaapäivä. Aamulla kävin kävelyllä kaverin kanssa, sitten vein esikon treeneihin, menin salatupakalle toisen kaverin kanssa, kävin kotona hakemassa lapset, haettiin esikko, mentiin mun vanhemmille syömään, tulin kotiin, kävin kävelyllä, katsoin kun esikko leipoi ja AH, nyt on yksi nukkumassa, toinen menossa. Tunti ja kaikki nukkuu ja mä pääsen Greyn anatomian pariin. Ehkä vielä yksi syyllistävä tekstari miehelle (hitto kun se on ulkoisilla mailla viiden tähden hotellissa)  ja sit  nukkumaan. (Enkä mä oikeesti syyllistäviä tekstareita harrasta)

Ensi viikolla haaveilen olevani taas uusi ihminen. Joku joka rokkaa, mitä mä sillä ikinä tarkoitankaan.

torstai 6. marraskuuta 2014

Kahden viikon diili

Mulla on käynnissä mahtavat viikot. Viikkojen nimi on Nuoriso tekee ruokaa. Esikoisen teki niin kovasti mieli uutta Xbox-peliä, että sovittiin diili. Hän tekee ruoat kaksi viikkoa ja minä ostan pelin. Onhan se ehkä aika kallis sopimus, mutta niin hyvä mun kannalta. Ja sen. Mä pääsen pakoon keittiötä ja esikoinen saa treenata kokkipuuhia.
Onhan tuo ruokalistasuunnitelma kyllä aika yksipuolinen. Tortilloja, tortillapitsaa, hampurilaisia. Joukkoon mahtuu kasvissosekeittoa ja kanankoipiakin kyllä.
Tänään esikoinen leipoo sämpylät hamppareihin ja tekee pihvit itse. (Mä ostaisin kaiken valmiina) Ei huono ollenkaan.
Eilen keskimmäinen halusi tehdä bravuuriaan bolognesea. Nautin katsellessani ja kuunnellessani. Se höpisee koko ajan itsekseen "vähän basilikaa, hieman pitsamaustetta, laitanko lisää pippuria, vielä valkosipulia". Niin ihana. Sydän.
Pasta oli todella onnistunutta. Ihana ilta.

Tänään keskimmäisen bestis muuttaa meille viikoksi. Hepun vanhemmat lähtee etelänmaille etsimään vuokrakämppää, kun kohta sinne muuttavat. Edelleen pidän ajatusta hieman outona. Myydä koti, ottaa lapset kotikouluun ja mennä johonkin ankeaan turistikohteeseen asumaan, vailla realistista toivoakaan työn löytymisestä.
 Mutta silti, hienoa et ihmiset heittäytyy ja seikkailee. Mullehan se jo on seikkailu, kun eilen menin pitkästä aikaa cittariin :D.

Seikkailusta tuli mieleen kaverin kertomus risteilystä. Ystävä käy työporukalla pikkujouluristeilyllä joka vuosi. Laivan tapahtumat on niin käsittämättömiä, että ei voi tajuta.
Porukka on siellä lievästi sanoen haku päällä. Nelikymppisillä naisilla olis eniten vientiä. Ystävä jakeli pakkeja toisensa perään ja vetos mieheen ja lapsiin. Vastaukset oli "on mullakin vaimo ja lapsia, mut ne ei ole täällä". Ahaa!
Ystävän kaksi työkaveria on enemmän kuin vauhdikkaita. Heidän bravuurinsa on pokata perheen kanssa reissussa olevia miehiä. Vaimo ja lapset lähetetään hyttiin nukkumaan ja sitten saa isät omistautua uudelle hoidolleen. Aamulla ollaan pokkana, kun tax freessä törmätään perheensä kanssa olevaan kunnon mieheen.

Jotenkin hmmmm....kiehtovaa.
Vahvistui päätökseni pysyä poissa laivoilta.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Haja-aatoksia

- On ihanaa kun on vanhoja ystäviä joiden kanssa jatkaa aina siitä, mihin on jäänyt. Yksi sellainen käväisi ja toi tullessaan mun nimikkosetin. Pinkkiä cavaa, pinkkiä purkkaa, pinkkejä kukkia ja valkosuklaata, jossa pinkkejä mansikkahippusia. SYDÄN!

-On ihanaa, kun ylipäätään on ystäviä, joiden kanssa puhua mitä vaan, rehellisesti.

-Hammassärky ja hammaslääkäripelko on vaan aina yhtä kammottava yhdistelmä

-Uusi pelkoni syövästä on kurja myös. Pahinta pelossa on miettiä, mitä tekemättä jääneitä asioita katuisi, jos olisi vakavasti sairas. (Ja siis pelkoon ei ole syytä, mutta vaan pelkään. Mutta juuri sen takia olisi syytä herätä kaikkeen hyvään ajoissa)

-Mulla on huippuperhe ja mahtavan sopiva mies mulle. Mä olen perheeni heikoin lenkki tällä hetkellä. Karmea tajuta.

-Viikonlopun karjuin kaikille. Junnu pyysi etten suuttuessani huutaisi. "Jos en tottele, niin yritä silti puhua rauhallisesti".

-Abban kuuntelu nappikuulokkeista rauhoittaa

-Trendi lehti kertoi, että miesten t-paidoissa on parempi hinta-laatu suhde. Pitänee testata.

-Pitäisi testata vaatteita kokolappua tuijottamatta. Ystävä sanoin nähneensä kirpparilla minun näköiseni paljettitopin kokoa 38. Sanoin liian pieneksi. Kaveri osti topin mulle ja kyllä se mahtui. Onpas mun yläosa pieni näin isoksi ihmiseksi.

-Se, että mun ystävä tekee meillä pintaremppaa on vaan niin sairaan mahtavaa!

maanantai 27. lokakuuta 2014

44


Mä olin odottanut mun 44:ttä syntymäpäivää. Mä ihan oikeasti ajattelin ennalta, että ihana nainen, ihana ikä, ihana kaikki. Olen parhaassa iässä ja parhaassa elämäntilanteessa ja kaikki on parasta.
 Lauantaina onnistuin ihan tarkoituksellisesti lietsomaan itseni vihaan ja inhoon ja kauhuun ja sen sellaisiin. Tyhmä nainen, tyhmä ikä, ruma ja lihava ja tyylitön ja junakin meni jne. Tässähän ei ole mitään järkeä, taaskaan. Ihan olen kiva ja fiksu ja ainakin mukava ja hassu ja junan menollakaan ei ole väliä, koska olen onnellisesti naimisissa ja ihan oikean veturin kyydissä mukavilla penkeillä istumassa.
Että mitä mä pelkään.
Sitä, että musta tulee näkymätön nainen. Ja katkera. Ja tylsistynyt tylsimys. Näköalaton. Epäluova. Huumorintajuton.
 Eihän musta mitään noista kyllä tule.

Syntymäpäivä olikin jo sitten ihan kiva päivä. Junnu ja mies teki herkkuaamiaista, vanhemmat kävi, kaveri kävi. Kävelylle kävin pitkästä aikaa. Illalla näin ystävää ja puhuttiin liian syvällisiä ihmissuhteista.
Mukavia asioita paljon.

Viime viikko oli silläkin tavalla ihana, että ystävä tuli meille aloittamaan remontin. Eteisen seinän väri vaihtui jo, kaapit meni sisällöltään uusiksi, yhteen seinään kaavaillaan tapettia. Tämä kaikki siis eteiseen.
Tuulikaappiin tulee uudet järjestelmät, joistä minä en mitään tiedä. Ystävä hoitaa.
Eilen hältä tuli viesti että lahjaksi tulossa jotain mun perseelle sopivaa. Oletan et penkki eteiseen? Leveä?

On ihanaa kun koti uusiutuu. Alan taas viihtyä täällä paremmin, kunhan kaaos katoaa.

Viime aikoina olen ollut väsynyt. Tunnen huonoutta siitä. "Pomojeni" kanssa asiasta juttelin ja niiden mielestä on ihan normaalia olla väsynyt kaksiveen kanssa, et en ole huono. Ihminen vain!

Täytyy miettiä kivoja asioita odoteltavaksi.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Dreamlife

Mä olen tänään yrittänyt miettiä (taas) mun unelmaelämää. Näin pitkälle olen päässyt:
1. Mä haluan tämän elämän hyvät puolet, mutta en huonoja
2. Mä en halua uudesta elämästä yhtäkään huonoa puolta
3. Mä haluan että mulla on aikaa
4. Mä en halua liikaa aikaa
5. Haluan ehtiä urheilla ja nähdä ystäviä
6. Haluan rahaa
7. Haluan kahdesti kuussa mennä miehen kanssa jonnekin
8. Haluan sen arvostuksen, minkä saan nykyelämässä
9. Haluan tilaisuuksia pukeutua hyvin
10. Reidet, kivat reidet!

Hurjan selkeä lista. Tostahan voi saada jo vaikka mitä vinkkejä elämänmuutokseen.

Realistisinta taitaa olla se, et palkkaan lapsenvahtia useammin ja pukeudun ja menen JONNEKIN. (Onko se uusi elämä vai uusi työ?)

maanantai 20. lokakuuta 2014

Minne katosin mä?

Hui kauhistus, olen ollut bloggaamatta kaksi viikkoa. Miksi? En tiedä.
 Onhan mulla toki muutakin elämää ja paljonkin. On myös laiskaa luppoaikaa. Lenkkiaikaa ja salatupakka-aikaa ja ystävien kanssa höpöttelyaikaa. Miehen kanssakin on ollut niin paljon enemmän aikaa kuin ennen, ja on niin ihanaa.

Yritä tässä kirjoittaa, kun junnu tekee vieressä läksyjä ja höpisee epäolennaisuuksia. "Jos me hankitaan taas se jalkapallosuklaakalenteri ja sitten legokalenteri ja sitten mummi ostaa suklaakalenterin, niin sit on paljon avaamista. Tehdäänkö diili, jos mä halaan sua kiitokseksi siitä, että hait mut koulusta, niin saanko mä jätskiä palkinnoksi siitä, että teen läksyt kiukuttelematta."

Reilu viikko sitten mä olin bioisäni 70-vuotispäivillä, joista etukäteen hieman angstasin. On outoa mennä juhlimaan isää, joka ei ole isä ja olla muka lähiperhettä vaikka ei ole. Oli myös aika jännää tavata sukulaisia, joita ei ole nähnyt 20 vuoteen. Ärsytti etukäteen.
 Itse juhlapäivä oli loistava. Lahjaksi "me läheiset" ostimme "isälle" limusiiniajelun. Minä ja mun sisrpuolet mentiin ensin "isän" parkkipaikalle odottamaan limoa ja sen savuttua mentiin limusiinin sisään piiloon. Isä vaimoineen ja poikineen tuli autolle ja ällistynyt "isä" sai kuulla et auto on hänelle. Sit onnellisena löysi meidät tyttäret autosta. Jee. Skumppaa juotiin ja ajeltiin ympäriinsä ja oltiin niin hienoja ja cooleja. Tokikin otettiin kamalan paljon kuvia itsestä ja toisista limusiinin vierellä. Tuntini filmitähtenä.




Juhlissa sitten oli tosi kivaa. Kaikki "lähisukulaiset" ilahtui niin paljon, kun näkivät tän suvusta erkaantuneen ja sitten itkettiin ja naurettiin ja halailtiin.
Koomista kyllä esitellä itsensä kaikille "se ja se, sankarin vanhin tytär". Eikö olis luultavaa, että mut tunnettais? No ei mun suvussa.
"Isällähän" on viisi lasta kolmen eri naisen kanssa. Kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Mä olen se, jota ei ei nähty 12 vuoteen ollenkaan....

ja tokikaan asia ei mua kiusaa...

Siirrytään pinnallisempaan aiheeseen. Perjantaina aloitin ex tempore taas kehokuurin. Mua nyppi se, että elämä pyörii taas juustonaksujen ja suklaan ja viinin ympärillä. Halusin katkaista himoilta siivet ja mun elämässä kehokuuri on toimivin. Nyt syön neljättä päivää pelkää kananmunaa, kanaa ja kalaa eikä tee tiukkaa. On niin selkeää. Motivoivaa on se, et kilot karisee nopsaa tahtia. Ei ole kiusausta lopettaa kuuria alkuunsa. Neljä viikkoa olis jaksettava ja sit pääsee harjoittelemaan tavallista syömistä ja sitä et herkkuja voi syödä joskus eikä joka päivä. Miten sen oppiminen on niin hankalaa?

Okei, suurin motivaattori on sunnuntaiset synttärit. Mieluiten vanhenen hieman laihempana kuin paksumpana. Turhamaisuus se on, mikä minua motivoi.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Elämäntapapositiivari

Taas saan todistaa, että olen pikkuasioista kitisijä, mutta isommat asiat otan aika lungisti. Perjantaina puhkesi auton kumi jokavuotiseen tapaan. Sehän tarkoittaa uusien auton renkaiden hankkimista. Rahanmenetystä.
Eilen olin menossa ruokakauppaan, kun kännykkä putosi ja hajosi. Ajoinkin ensin Expertille. En saanut samaa kännykkää kuin entinen, sain paremman ja kalliimman. Ostin siihen pinkit ihanat kuoret ja yhdelle pojistakin nappasin kuoret mukaan. Meni rahaa.
Ryhdyinkö pahantuuliseksi? NO ryhdyin, hetkeksi, mutta koko eilisillan vaan onnellisena hiplasin uutta puhelinta. Et jee, uusi ihana. Jee, saan ihanan Spotifynkin. Jee, nopea netti. Jee pinkki. Jee sports tracker.

Tänään vien auton rengasvaihtoon ja saan kuulemma hyvän tarjouksen. Oon vaan että jee, hyvä tarjous, jee renkaat  ja mikä parasta, jee, mulla on varaa ostaa ne. (Asioissa on siis syytä nähdä hyvätkin puolet.)

Lauantaina olin meidän urheiluseuran gaalassa. (ravintolassa syömässä ja juomassa hyvin) Oli äärettömän hauskaa. Pöydässä oli lähinnä entuudestaan vierasta sakkia, mutta jutut muuttui nopeasti hervottomiksi ja naurettiin ihan hirmupaljon.
Yksi seuralaisnainen juopui nopeasti ja alkoi vannomaan rakkautta mua kohtaan. "Shä oot niin ihana ja kaunis ja sä et ole yhtään paskajäykkä ja voi mä rakastan sua".  Hurmaavaa. No oli, oikeasti.

Tämä aamu on ollut taas haipakkainen ja huomasin vasta nyt, kymmeneltä, että aamiainen voisi olla kiva.
Lenkillekin tekisi mieli mennä, koska  on se Sport trackeri. Mulla on uusia juttuja. Tinksejä.



lauantai 4. lokakuuta 2014

Nelikymppisen vastaisku

Joku aika sitten aloitin läpällä Facebookin täyttämisen omilla selfieillä. Mulla oli tylsää ja ottelin vaan kuvia itsestäni, kuten sanottua, huvin vuoksi.
Torstaina otin viimeisimmän selfien, johon lapsuudenkaverini teräväsanaisesti kävi kommentoimassa, että on hieman säälittävää kuvata itseään niin paljon ja kerjätä kehuja ja tykkäyksiä.
Ärsytti ja nauratti. Kun tosiaan teen sitä läpällä. Eikä kaikki kuvat ole vimpan päälle stailattuja. Ihan meikittömiäkin kuvia joukossa.

Yksi ystävä kommentoi, että lisää vaan kuvia ja itseasiassa voisi perustaa Instagram-tilinkin ja kaataa koko palvelun kuvapaljoudella.
Musta siinä on ajatusta. Keski-ikäisen, tavallisen naisen vastaisku nuoruutta ja kauneutta vastaan. Tai ei, ei vastaan, vaan rinnalle.
Insta on mulle hieman vieras maailma, mutta uskon sen olevan täynnä nuoria Benjaminpeltosia, jotka pääsee jopa linnan juhliin, koska niillä on seuraajia. Siis mitä???
Sitten siellä on jannihusseja esittelemässä treenattuja vartaloitaan, aiheuttamassa ihailua ja kateutta. Toki joukkoon mahtuu nelikymppinen súsannapenttiläkin, joka haluaa todellakin näyttää, että hänellä on todella hyvä kroppa iästä huolimatta ja lälällää, myös kaksikymppinen poikaystävä.

Olisiko hienoa, jos tuossa maailmassa keräisi katsojia isopehvainen, isonenäinen, epäurheilullinen tai ainakin siltä vahvasti näyttävä, tavallinen nainen?
Saako myös tavalliset vanhemmat naiset kuvata itseään, vai sallitaanko se vain nuorille ja kauniille?

Mä itse huomasin jotain uutta, kun tämä huumoriprojektini oli tovin jatkunut. Mä katson itseäni paljon armollisemmin ja sallivammin. Mä kykenen pitämään itseäni ihan viehkona naisena, vaikka en täydellinen olekaan. Lämmöllä katselin myös meikittömiä kuvia itsestäni. Se on paljon ihmiseltä, joka ennen piiloutui, jos meinasi jonkun tutun nähdä kadulla kun oli meikkaamattoman liikeellä. (Sitä aikanaan tapahtui harvoin. Meikkaamattomana kotoa poistumista.)
Eli kuten se joku valokuvaaja, joka lastenkotinuoria kuvasi, huomasi, kuvattavana oleminen voi "parantaa".



perjantai 3. lokakuuta 2014

Henkinen hyvinvointi

Ihmisen pitkäkestoiseen henkiseen hyvinvointiin vaikuttaa kaikken eniten ihmissuhteiden laatu-eikä missään nimessä pelkästään parisuhteen laatu, koska onnen mittari ei ole ei ole aviomies tai poikakaveri, vaan muiden suhteiden laatu.
                                                              -Bridget Jones, Mad about a boy

Juuri noin ajattelen minäkin. Mä olen äärettömän onnekas, että mulla on elämässä ihania ystäviä, joiden kanssa jakaa elämä. Olen super happy.
Perhe-elämän voitto on se, että mun elämässä on muitakin ihmisiä kuin heidät.

Loistava viikko takana. Paljon hauskoja keskusteluja, hyviä lenkkejä, mukavia lapsia, kivat uudet vaatteet. Punainen kynsilakka. Pinkkitakkikausi. Taas vaihteeksi uuden ruokailutavan opettelua menestyksellä. Yritän syödä hieman enemmän kuin ennen.

Tänään olisi taas säbäilta ja vaikka olen superväsynyt (lapsen vuoksi valvottu yöllä) niin ehdottomasti aion mennä treeneihin. Nyt kun tajusin sen olevan HIIT:tiä, niin olen todella innostunut lajista. Viime kerran kehittyminenkin lisää innostumista. Ihanaa oppia uutta.

Niin, olenhan mä tänä aamuna käynyt jo kävelylläkin. Varttia yli kahdeksan aamulla tehtiin kaverin ja koiran ja rattaiden kanssa pitkä lenkki. Oli muuten mahtavaa. Hyvä alku aamulle.

Kaikki on niin nastaa. (Lego movie)

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Laatulaatuaikaa

Hurjan kiitollisena huomasin, että tiistai tuli ja meni ja vielä ei alkanut vaihdevuodet. Saan pysytellä lämpimänä kodissa, eikä tarvitse mennä avantoon. Plussaa.

Muita plussia on mun ihanat ja täyteläiset pikatapaamiset ystävien kanssa. Aamupäivisin käyn yhden kanssa kävelyllä ja pikana puhutaan kaikki asiat.

Iltaisin toinen tekee pikavisiittejä meidän terassille ja taas pikana puhutaan ja nauretaan.

Eilen vielä sain puhua puhelimessa rakkaista rakkaimman peeteen kanssa ja maailman kohdillaan.

Ja onhan mulla kimppameilailua kahden rakkaan blogilöydönkin kanssa. Miten tässä ehtii mitään oikeaa tekemään, kun niin vilkasta pulputusta jokaisessa mediassa ja livenäkin vielä.

Tänään mies tulee reissusta ja ajattelin illalla kokeilla juoksemista kuukausien tauon jälkeen. Automittarilla jo tutkailin paljonko pitää juosta ja minne asti, jos eri suuntaan menen kuin yleensä. Tää juoksukokeiluinto tuli siitää, kun kaveri oli huvin vuoksi lähtenyt juoksemaan koirien kanssa ja ajatellut juosta niin kauan kuin jaksaa. Oli juossut puolitoistatuntia eikä edes väsähtänyt. Loppui vain aika kesken.
Alla ei ole juoksua, ainostaan HIIT-treeniä parin kuukauden ajan.

Tajusin säbän olevan HIITTIÄ myös, joten kai mä nyt kahden treenin jälkeen jaksan juosta edes hmmm...kaksi kilsaa. Jaksanhan?

Sellaistakin luksusta on tiedossa kuin esikoisen tekemää iltaruokaa. Mun ihanin fantasia olis se, että lapset tekis ruoan ja mä en enää ikinä. Istuisin vaan keittiössä lukemassa ja juomassa kahvia, mutta hellaan en koskisi. Ikinä.
Se olis mun käsitys taivaasta.

Yksi taivaallinen kokemus on edessä lauantaina. Mennään miehen kanssa sinne sählygaalaan eli sehän on treffit. Jos planeetat on kohdillaan, niin lapset nukkuun, kun tullaan kotiin. Veikkaan et planeetat ei ole sillä tolalla. Tod.näk. pienimmät jo herää ja vaeltaa viereen kun tullaan. Antakaa mulle aikuista aikaa ilman lapsia. Kiitos.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Hormonimyrskyt ja kylpytakki

Niin sain kauhean etukäteisahdistuksen, että melkein itken. Jotain lehteä luin eilen ja jostain syystä näin jonkun vaihdevuosijutun. Ihan viattomasti silmäilin sitä, ei koske mua-tyyliin, ja sitten silmä osui järkyttävään lauseeseen. Jos ihmiseltä on kielletty hormonit, niin se ei voi käyttää hormonihoitojutskia.
MINÄ EN SAA KÄYTTÄÄ hormoneja. Enkö mä saa mitään hellää hoivaa mun vaihdevuosivaivoihin? Muutunko mä karjuvaksi hirviöksi, joka yrittää tasoittaa itseään ainoastaan avantouinnilla. Ja sekin vielä. Mua ei kesäisin saa järveen paitsi huimalla helteellä ja sit joskus ylihuomenna mun pitää aloittaa avantouinnit. (Olettevasti mun vaihdevuodet alkaa joskus ylihuomenna, että hauskaa tiistaita vaan mulle. Itseasiassa, mun vuodet on jo ehkä alkaneet, koska yöaikaan mun ajatukset on äärettömän agressiiviset. Viime yönäkin unenpöppörössä pelkäsin, että haen veitsen ja katkaisen yhden kaulan.)

Eilen illalla yritin kysellä mieheltä, mitä me tehdään iltapäivällä kun hän ja esikko on palanneet säbäturnauksesta. Sanoin "jos me oltais amerikkalaisessa elokuvassa, niin me mentäis treffeille ja sit kieriskeltäis tuolla pellolla". Mies katsoi mua pitkään joten lisäsin "mutta kun me ollaan vaan tällaisessa Kaurismäkeläisessä elokuvassa".
 Tuntia myöhemmin kaveri soitti ja mentiin meidän parkkipaikalle hengaileen. (Mikä lauantai-ilta. Hengaillaan parkkiksella tunti.)
Kerroin kaverillekin mun amerikkalaisen elokuvan haaveesta ja ystävä totes, et varmaan olet kuitenkin joku Tulitikkutehtaan tyttö.
Olin äimän käkenä. Miten ystävä osasikin mainita juuri Kaurismäkeläisen elokuvan.  Mä aion niin oikean ihmisen kanssa kirjoittaa mun kirjan. Me luetaan ajatuksia.

Kaveri oli suunnitellut meidän yhteiskirjaa. Sen hahmo perustuu omiin kriiseihin ja mun hahmo kaikkiin niihin ystäviin, joita aktiivisesti neuvon. Voin kertoa, että ainakin mun hahmot on kauniita!
 Pääsee mun kirjaan kyllä yksi oman elämän tyyppikin. Yksi mies, joka halusi aina nähdä mut kylpytakissa. Ei, ei läpinäkyvässä seksikkäässä, vaan ihan reilusti froteisessa peruskylpytakissa. Tsih!

Miksi mä paljastan mut kirjan kaikki jutut täällä? Vai siksi, että sit pitäis tehdäkin jotain.
 Kyllä mä tänään jotain tein asian eteen. Raahasin kaverin kanssa mun kauniin valkoisen kirjoituslipaston olohuoneeseen. Täällä sitten aistikkaassa oloasussa istun keskellä elämää ja kirjoitan huikeita elämänmakuisia lauseita. Onko mun lauseet jo parempia kuin eilen, testaan nimittäin tätä uutta kirjoituspaikkaa Uteliaan Vilin mekkaloidessa vieressä.

Kaverista vielä. Käytiin aamulla kävelyllä yhdessä ja tultiin sitten meille kahville. Puuskahdin, et kuin hän voi käydä meillä, kun täällä on tällainen jarkyttävä kaaos aina. " En tiedä. Ehkä mä olen tottunut".
Eikä mennyt kauaa, kun alettiin siirteleen huonekaluja ja imuroimaan ja pyyhkimään pölyjä (kaveri). No vuoroin vieraissa. Kaveri puuskailee  meillä ja mä ruokin sen poikaa.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Kaikenlaista


Kannattaa joskus tehdä asioita, joita ei halua tehdä. Tosiaankin pitää muistaa tämä opetus: astu epämukavuusalueelle.
Menin eilen pelaamaan sählyä toista kertaa, vaikka kerta kaikkiaan en olisi yhtään halunnut.  JA voi että oli hauskaa. Oikeesti. Mä selvästi jo kehitys, sain jopa kehuja mun piinaajalta.
 Sydänkin jyskytti innoissaan, kun tunnin ajan piti koko ajan juosta ja juosta ja vielä kovempaa juosta.
Ei mun kunto kyllä kestä, mutta näemmä olen tolpillani.

Tänään olen sitten sählyleskenä. Mutta saan ajan kulumaan. Kaverin ja koiran ja rattaiden kanssa käytiin pitkällä lenkillä ja kahviteltiin pitkällä kaavalla.
Nyt käytän päiväuniaikaa hyväkseni ja puhun kahdesta asiasta.

Asia 1. Tyytyväisyys

Mulla on yh-ystävä, joka on nyt kaksi vuotta tapaillut miestä. Valitteleeko kaveri sitä, etteivät näe usein tai etteivät voi muuttaa yhteen tai sitä, ettei edes tiedä mihin suhde johtaa. Ei! Ystävä on vain aidosti tyytyväinen siitä, että oltuaan seitsemän vuotta yksin, hänellä nyt on joku jota välillä tavata. Välillä kahden, toisinaan taas lasten kanssa. Joskus enemmän, joskus vähemmän.
 Kuinka moni nainen kykenee tuollaiseen asioiden hyväksymiseen? (En nosta omaa kättäni pystyyn. Mä olen juuri niitä MIHIN tää johtaa-ihmisiä.)

Asia 2. Muiden ratkaisujen ymmärtäminen

Mitäköhän mä tolla otsikolla tarkoitin?
Poikien kavereiden perhe myy talonsa ja muuttavat aurinkorannikolle. Hops vaan. Vähintään vuodeksi, mahdollisesti lopullisesti. Kummallakaan vanhemmalla ei ole siellä töitä (ja mun mielestä ei voi löytääkään), lähtevät vaan Suomen talvea pakoon.
Pojat tempaistaan pois kouluistaan ja kaveripiireistään ja heitetään hitto aurinkorannalle, kotikouluun. KOTIKOULUUN! Kannattaisko edes laittaa oikeaan kouluun, jotta saisivat edes jotain hyötyä=kielitaidon.

Olin (mukamas) innoissani perheen puolesta, mutta sanoin, et mä en kestäis muuttaa jonnekin ja olla vaan perheen kanssa.
Lasten äiti totes "tiedän kyllä".( Jaha mitä se sillä tarkoitti? Saako musta sen kuvan et karsastan perhettäni :D)
Ajatus "ikuisesta lomasta" on mulle karmiva.

No joo, jos joku mun ystävä tekis tällaisen ratkaisun, olisin innoissani heidän puolestaan. Tämän perheen äiti on sen verran erikoinen, et pidän lähinnä naivina ja hieman hölmönä.

Ja samaan aikaan onhan se nyt pakko ihailla ihmisiä, jotka tempaisee noin radikaalisti. Myy kaiken ja lähtee.
Mä en yhtään haluaisi tehdä niin, mutta hienoa et joku haluaa ja lähtee. (Mut aurinkorannoille, talvea pakoon. Onko ne tietoisia et siinäkin maassa on talvi ja kodit niin kylmiä et huh hah.)

Miehelle tästä pälpätin illan ja ehkä liian monta kertaa mainitsin, et niin paljon kuin heitä kaikkia rakastankin, niin en kertakaikkiaan kestäis olla vaan perheen kanssa.
Ja mä saan sanoa näin, koska näen perhettäni monta kertaa enemmän kuin keskivertovanhemmat.

Mikä mua vaivaa? Toi lasten äiti tekemisineen saa mut aina ärtyneeksi. Miten joku voi vaikuttaa niin?

Suvaitsevaisuus, yritänpä taas panostaa siihen.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Juonipaljastus

Älkää lukeko tätä jos haluatte lukea mun best sellerin aikanaan ilman, että tiedätte kaiken ennalta.

Älkääkä lukeko tätä jos olette häveliäitä. Kuten minä.

Kävin tänään siellä valmennuksessa. Hyvin valmentunut olo on. Pää surisee ajatuksista. Valaistunut en ole, vielä. Mutta hyvällä tuulella.

Mutta se juonipaljastus...
Me ei puhuttu tästä aiheesta, lause oli ehkä enemmän metafora. Valmentaja sanoi: Seksi lisääntyy panemalla.

Mä olen nauranut tätä koko päivän. En tiedä miksi se on musta hauskin juttu ikinä.

Ja juu ei, toi lause ei kerro valmennuksen tasosta mitään. Paitsi hyvää. Melkein pitäis deletoida koko juttu, mutta en sitten kuitenkaan. Se oli niin hervottoman hauska.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Terve itsekkyys

Lähiaikoinahan mä olen puhunut ja miettinyt sekä karsimista että tervettä itsekkyyttä. Kuinkas sitten sattuikaan, että luin lehdestä samasta aiheesta.
Luin uusinta Voi hyvin lehteä (Siitä on tullut hyvä lehti. Ei enää entisaikojen hihhulilehti)
 Nauratti se, että siinä yhdistettiin astrologia ja tämä raivaaminen.  Juuri minun merkilläni olisi menossa selkeytyskausi, jonka aikana pitäisi siivota kaapit ja luopua turhasta, miettiä mitä haluaa tehdä isona ja mitä haluaa parisuhteelta, ystävyyssuhteilta tai perhesuhteilta.


Perhesuhteista tuli mieleen viikonloppu. Sunnuntaina taas mietin työni järkevyyttä, sitä että olen ihan aina pikkulapsissa kiinni. Mietin, taas, miten helppoa olisi vain omien lasten kanssa. Ajatuskulku toimii aina niin kauan, kunnes muistan, että pitäisi mennä jonnekin muualle töihin ja lopettaa oman itsensä herrailu ja alkaa kärsiä AIKATAULUISTA. YYh! Sitten keksin uuden plussan nykyisyydessä, joka koituu oman perheen voitoksi. Tajusin, et jos en olisi hoitolapsissa kiinni, mä olisin törkeän itsekäs, itsekeskeinen ja poissa.
Mä oikeasti huitelisin kaiket päivät jossain omissa menoissani ja soittelisin vaan lapsille, et kaapissa on ruokaa, älkää tapelko.
On todellakin siis lasten voitto, että olen kotona töissä. Pysyn ruodussa ja läsnä. (Hieman mua kyllä järkytti tajuta, miten höllissä kantimissa mun "haluan olla lasteni kanssa"-juttu oikein on. Et tilaisuuden tullen huitelisin muualla.)

Alan ymmärtää miestä, joka sanoi vuosia sitten, että olisi ottanut yhden työn vastaan, joka olisi vaatinut asumista kaukana muualla Suomessa, jos ei olisi lapsia. "Kyllä meidän parisuhde kestäisi erillään asumisen". Juu, olen ihan varma. Just nyt olen varma, et asuttaiskin erillään ilman lapsia. NO ei. Mutta en siis tarkoita tällä mitään negatiivista. Ei ole parisuhdeongelmaa. Veikkaan vaan et meidän itsenäiset luonteet mahdollistaisi ihan hyvin sen erillään asumisen ja "satunnaisen" tapailun.
 Melkein kadehdin joskus eroperheitä siitä, että niillä on lapsiviikkoja ja lapsettomia viikkoja ja uusissa suhteissa siis lapsiaikaa ja vapaa-aikaa.

Jaa että olenko tosiaan jossain murrosvaiheessa? Iän tuomassa? Kuukausi enää ja täytän 44v. Jotenkin siistiä, jos keski-ikäiselle sallitaan näin nuorekas ilmaus. He!
Mä angstasin tota numeroa tosissani joku aika sitten, mutta nyt olen innoissani. Luulenko mä et tapahtuu jotain?

Viikonloppuna olin sijaisäitien virkistyspäivässä ja sattumalta valtaosa paikallaolijoista oli mun ikäisiä tai hieman vanhempia. Tosi hauskoja tyyppejä ja vielä hauskannäköisiäkin. Meitä yhdisti se, et kaikilla meillä oli tää sama vaihe elämässä menossa. Tämä kyseenalaistaminen. Kaikkia hieman ahdistaa loputon pikkulapsiaika ja silti samaan aikaan nauttii siitä. Eikä kukaan meistä halua minnekään muualle töihin.
Muutama puolituttu entinen kollega kysyi kyllä, kuinka mä jaksan vielä tätä työtä. Harva jaksaa tätä viittä vuotta, mikä mulle tulee täyteen ensi viikolla. Jaa-a, mikä sa jaksamaan?

jk. Tänä aamuna angstasin säiden karseaa muutosta ja kesän loppumista ja loputtoman kamalan vuodenajan alkamista. Sit mietin, kuinka kummassa mä olen kestänyt koko viime syksyn ja talven lähes yyhoona? Pimeää märkää kurjaa ja väsyttävää ja minä vaan reippaana hoitelin neljä lasta ja koiran, kaksi kolmasosaa kuukaudesta. Vähänkö olin hyvä?  (Senkö takia mä nyt osaan olla erityisen terveesti itsekäs? Menen kun voin?)

Jk 2. Huomenna menen transformatiiviseen valmennukseen. Huomenna klo 12 olen siis toinen ihminen. Millainenkohan mä olen?


torstai 18. syyskuuta 2014

Onni onnempi onnin

Oivalsin tänään jotain.
 Mä olen aloittanut näköjään itseni onnellistamisen. Elämä on enemmän tasapainossa kuin ennen. Ainakin pään sisällä tuntuu siltä.
Mä luen, näen ystäviä lenkkien merkkeissä tai puolen tunnin pikaisten kuulumistenvaihdon (okei, salatupan) merkeissä.
Mä kävelen, harrastan pilatesta, sählyä.
Menen transformatiivisen valmentajan pakeille.
Haaveilen.

Perhettä näen paljon, miestäkin paljon paljon enemmän.

Näin kirjoitettuna mun elämä kuulostaa samalta kuin ennenkin. Ehkä siis oivalsin jotain tai näen vaan asiat eri tavalla.
 Huraa, onni!

jk.Ehkä se juttu itseasiassa on itsekkyyden lisääntyminen. Otan aikaa ja menen yksin, en kauheasti kysele sopiiko se kellekään. Ja kyllä se sopii, on aina sopinut. En ole vain osannut.

Jk2. Eilen olin esikoisen vanhempainyhdistyksen kokouksessa. Siellä puhuttiin korkealta taholta tulleesta meilistä, jossa pohdittiin mitä tehdä nuorille, jotka hengaa koulun pihalla ja sotkee ja vandalisoi.
"Voisiko vanhemmat iltalenkeillään kävellä koulun pihan läpi".
 Mä protestoin sitä, että pidetään päivänselvänä kaikkien keski-ikäisten käyvän lenkeillä. Miten ikävystyttävää. (Vaikka käynkin lenkeillä)  Voisko ton pyynnön muokata muotoon "Voisiko vanhemmat fillaroida koulun pihan läpi matkalla baarista kotiin?"

Lähtiessäni sain kiitokset hyvistä nauruista.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Neuvot kaikkiin ongelmiin

Mun tekisi mieli kirjoittaa kirja: Neuvot kaikkiin ongelmiin. (Saat rahasi takaisin, jos ei toimi.)

Ironista tässä on se, että mä en itse näitä loistavia neuvojani noudata. Silti tiedän kirkkaalla varmuudella, mitä muiden kuuluisi tehdä. Olen jopa oikeassa.

Ihan vaan pikkiriikkinen esimerkki eiliseltä. Rakas ihminen, parisuhdekriisin vallassa. Tekee suuria johtopäätöksiä "hiljaisuudesta".
Oikea minä reagoisi kuten rakas ihminen, mutta opaskirjaminä jakaa kylmänviileitä neuvoja, mitä ei saa tehdä (ei saa lähettää tekstareita) ja kuinka kannattaa olla kuin ei oliskaan. Teeskentelystä jaoin myös loistavia (oli ne) vinkkejä.
 NO, arvatkaas vaan olinko oikeassa? Olin. Maailmassa kaikki hyvin ja ilman mun neuvoja olis todennäköisesti ydinsota menossa.

Muitakin neuvoja jakelin toiselle rakkaalle ihmiselle. "Pidä tauko pohtimisessa. Päätä päivämäärä kolmen kuukauden päähän ja katso sitten missä mennään ja toimi vasta sitten. (Jotenkin noin, eilen paljon viisaammilla sanoilla)
Mistä nämä kaikki mun neuvot kumpuaa? Mä todennäköisesti voisin vaikka ratkoa Ukrainaongelmatkin. Ongelma vaan siinä, et mä en jaksa seurata uutisia, joten Ukrainakriisit on multa pimennossa. Joku tekee jotain ja ehkä pitäis jättää tekemättä. Pitäis vaikka sen kolmen kuun tauon ja katsois huvittaako enää tapella.

Ihan flowssa täällä. Antakaa mulle ongelma, joka ratkoa.

Omia ongelmia mulla on yhden kaksivuotiaan verran. Koko päivän vahdin ja juoksen ja keittiön siivouskin tuntuu liian haastavalta toiminnalta. Mitään kivaa en ehdi tehdä, paitsi tietty jaella niitä vinkkejä puhelimitse.
Kahdesti päivässä lykkään pyörremyrskyn rattaisiin ja käyn kävelyllä. Minä ja koira saadaan paljon enemmän liikuntaa kuin normaalisti. Ja ihan vain siksi, että rattaissa kukaan ei pääse pahantekoon.

Eilen iski "Miksi menisin sählyyn uudestaan. Sitä samaahan se on. Pitkästyttää." En anna itseni kuunnella itseäni, aion mennä.
Eilen mietin jos alkaiskin kaikkia mahdollisia lajeja kokeilemaan, kerran. Seuraavaksi rivitanssi, sitten jooga, cross fit, tankotanssi, burleski, aitajuoksu, suunnistus...

No ei, ei mulla ole aikaa opaskirjan kirjoittamiselta.

Niin, sain idean myös opaskirjaan miehille. "Kuinka pärjätä naisen kanssa suhteessa"

1. Lähetä tekstiviestejä
2. Vastaa tekstiviesteihin
3. Vastaa viesteihin pian.
4. Viljele sanoja muru, kulta, nuppu, hottis, elämäni valo

Ja olishan noita

lauantai 13. syyskuuta 2014

Elämä sanoiksi


Laittakaa sählykentälle nainen, joka ei ole sählyä koskaan pelannut. Sanokaa sille naiselle: "pakit puolustaa laitojen kautta, LAITOJEN kautta". Saatte hölmistyneen ilmeen ja kysymyksen. mitä, MITÄ, MITÄ????!!!!
 Se nainen suhtautuu peliin, kuin lapsi. Jee, sain pallon, nyt huitaisen sen jonnekin.

Mutta ensimmäiset säbätreenit on takana. Tosi kivaa. Tykkäsin tosiaan. Pakkina olen kelvollinen, kunhan tajuan mitä se laitojen kautta on, hyökkääjänä oloon ei kunto riitä.
Sika hauskaa! (21.10 oli ekan kerran fiilis, et tuleeko oksennus)
 Etukäteen stressasin treeniaikaa. 20.30-22.00. Et onpa myöhä ja vie pe illan. Illalla olin onnellinen että menee se ilta siihen. Nämä "vapaaillat" on musta aika raskaita. Ihanaa kun sais olla yhdessä rauhassa, mutta noi pojat kinaa tai ei anna mun olla satukirjamaisessa tyynessä mielentilassa ja rauhassa. Mielikuvat "perhe yhdessä pelaa afrikan tähteä" ei toteudu.

Eilen aamulla olin aika raato. Lähdin kuitenkin kaverin kanssa viiden kilometrin kävelylle. Lenkin päätteeksi olin oikeasti raato. Perheen kanssa lähdettiin Korkeasaareen iltapäivällä. Voitte uskoa, että siinä vaiheessa se kävely oli jo aika liikaa. Mutta onpas tullut liikuttua.
 Pilatesta dvd:n olen vetänyt läpi neljästi tällä viikolla. Olen ihailusta mykkä. (osaan myös ihailla itseäni siis)

Olen lukenut Merete Mazzarellan kirjan Elämä sanoiksi ja saanut oivalluksia. Oivalluksia, jotka olisi pitänyt kirjata ylös, koska ne katoavat nopeasti. Meretekin sanoo, että aina pitäisi olla kynä ja vihko ulottuvilla, että saa kaikki pienetkin ideat ylös. Vihkoa saa käyttää myös ostoslistana ja puhelinmuistiona, ettei liian tärkeänä vihkoa ja ajatuksiaan ala pitää.

Se mikä kolahti eniten oli tämä: Jonkun deittailuoppaan kirjoittaja (deittailusta voisin kirjoittaa, lähipiiri täynnä kiehtovia kokemuksia) John Peters on sanonut "Jos on pakko olla negatiivinen, on oltava sitä hauskasti".

Vakavimmankin asian voi ilmaista kepeään sävyyn, haudanvakavuudelle kyseenalaistaminen tekee vain hyvää.

Olen lukenut tällä viikolla myös Alice Munron kirjaa Hyvän naisen rakkaus. Poikkeuksellisesti olen lukenut siis Kirjallisuutta. En pelkkää hömppää.

Nyt lähden suosikkiohjelmani pariin, eli ajan lasten kanssa siskolle.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Väliaikatiedotus

Olisi niin ihana istua koneella ja kirjoittaa viimeisimmät älynväläykset, mutta kun menin lupaamaan itselleni, että aina päiväuniaikaan teen pilates dvd:ni, niin tehtävä on.
En jaksaisi. Teen silti.

Kukakohan entisajan naiskirjailija se oli, Märtä Tikkanen?, jonka kirjasta luin hänen kirjailijaksi tulemisestaan. Oma kirjailimieshunsvotti oli niin taiteilija ja juoppu ja mitä lie, aina poissa.  Vaimo piti kodin ja lapset pystyssä ja silti löysi aikaa kirjoittaa omat kirjansa. Lause siellä, toinen täällä. Suuresti ihailen.

Eilinen veti musta mehut ihan täysin. Illalla olin loppupoikki ja vielä enemmän. Yritin ajatella, että tässä kohtaa jotkut kirjoittais niitä yksiä ja toisia lauseita, mutta minä vaan vingun ja huokailen. Hyväntuuliset luovat ajatukset väistyi ja tilalle tuli vaan negaa ja väsymystä.

Onneksi tänään on uusi päivä. Tänään en hermostu mistään. Tänään käyn kävelyllä. Nyt teen pilatesta. Sitten luen. Suunnittelen Yök en syö- ruokashow'n käsikirjoitusta, jonka perään Marika jo huuteli.
Hurjan paljon suunnitelmia.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Best seller

Mulla ei ole melkein ketään kaveria, joka ei haluis muunlaista työtä ja sen mukaan tuomaa toisenlaista elämää.
Vaihtoehtoja on:postinjakaja, shindo-valmentaja, personal trainer,bloggaaja,  opettajan sijaisuuksien tekijä, minkä tahansa keikkatyöntekijä, MINKÄ tahansa työn tekeminen, kunhan sitä on neljä tuntia päivässä.
Sen sijaan en ole kuullut yhdestäkään miehestä, joka haluais jotain muuta. Jotain vähemmän vaativaa, jotain tosi helppoa ja mukavaa. Miksi?
Voiko se olla niin, että nää ruuhkavuodet uuvuttaa naiset tehokkaammin kuin miehet? Ja johtuisko se siitä, et lapset on useimmiten enemmän äitien vastuulla, kuitenkin? Vaikka kuinka tasa-arvoisia oltais.

No sama se.
Mä tajusin tänään, että mun on kirjoitettava best seller, josta tehdään leffa, tv-sarja, näytelmä ja tietysti jenkkeihin tehdä oma versio kaikista näistä ja sitten saan elellä lopun elämääni rauhassa.
 Kotona raapustelen joitakin rivejä kun siltä tuntuu, leivon pullaa kotiin palaaville lapsille ja heti jos joku korottaa ääntään, mä lähden kävelylle. Päätellen viime päivien menosta, mä kävelen paljon ja usein.

Best seller kertoisi naisesta, joka alun alkujaan oli hauska ja iloinen, mutta josta aikojen saatossa tulee tylsä kuivimus, joka laskee päänsä pöydälle ja sanoo "en jaksa". (Tän naisen tosi kuvitteellinen esikuva tänään olis voinu itseltään ja lapsiltaan kysyä "Miksi olen muuttunut tällaiseksi" ja sen naisen kuvitteellinen aviomies olis sanonut painokkaasti "niinpä".)

Mutta koska se nainen on pohjimmiltaan fiksu ja tosi syvällinen pinnallisen kuorensa alla, hän tajuaa olevansa hyväosainen ja pilalle hemmoteltu ja pyrkii paremmaksi ihmiseksi. Saa huikean ajatuksen, jolla parantaa omansa ja kaikkien lähimmäistensä elämän, saa nobelin ja oscarin ja ruusuja...
Tai jotain. Jotain se nainen keksii. Huikean kiehtovia tapahtumia, oivalluksia ja tietysti kasvua ihmisenä luvassa. Lopussa se nainen kuolee, ja siitä kirjoitetaan niin liikuttava negrologi lehteen, että se nainen sen lukiessaan olisi voinut sanoa "olin minä sittenkin aikamoinen".

Jk. Kustannustoimittaja joka luet tämän. Eikö tää raakile ole todella lupaava ja eikö tosta voisi tehdä näytelmän jo tollaisenaan?

maanantai 8. syyskuuta 2014

Ajatusten tonava

Hurjan paljon on tapahtunut pään sisällä. Sehän on mun kohdalla aika harvinaista, joten nyt nautin. Viikko sitten tapasin kaverin baby showereilla naisen, jonka myöhemmin huomasin olevan valmentaja. Elämäntaidon? Kyselin meilitse uteliaisuuttani lisää ja hän sanoi näin: Stressi katoaa ja elämästä tulee kyllä aikas paljon helpompaa ja kevyempää. Itselläni myös pelot ovat kadonneet ja voin tehdä asioita jotka koen aidosti kiinnostaviksi ja mielekkäiksi.

Mieleeni jäi muhimaan tuo "pelot katoaa", koska mullahan niitä riittää. Muistattehan, olen se alisuoriutuja ja uutta kartteleva.
Perjantaina sitten oli se mainio ilta kanssabloggajieni kanssa, joiden kanssa aika puhutaan tosi syviä. Jos siis tekstiviestianalyysejä voi syvälliseksi kutsua. (No toki voi. Vaikka väitöskirjan voisi aiheesta tehdä)
Mutta sielläkin siis heräsi paljon ajatuksia. Kyllä. (Moni ajatus kyllä liittyi tyyliin ja laihuuteen, jos totta puhun.)

Lauantaina tapasin tuolla kadulla ystäväni, uusimman, tämän huikean älykön, ja hän puhui siitä, että haluaisi elättää itsensä bloggaamalla. Mua sisäisesti nauratti sana blogi. Ystävä yhtäkkiä sanoi että sun statukset on aina niin hauskoja, et sun pitäis alkaa bloggamaan. Sitten mua vasta naurattikin. Lopulta keräsin rohkeuteni ja sanoin että mulla on jo blogi. Kauhistutti kertoa, koska mulle tämä on jotenkin arka paikka. Nolostelen ja kiusaannun. Haluan olla anonyymi. En kerro tästä yleensä kellekään. Mun pään sisältö on mun. Ja teidän.


Illalla keräsin rohkeutta ja lähetin linkin. JA SITTEN! Mä sain palautetta. Rikonkohan mä jotain tekstiviestisalaisuutta, jos laitan palautteen tänne. Tässä se tulee, elämäni pelastaja:

Musta sun tekstistä paistaa rehellisyys ja tietynlainen kepeys, siitä saa vaikutelman, että sun on helppo kirjoittaa. Sun teksti on pakotonta, teeskentelemätöntä.
Noi sun jutut on niin ihanan arkisia, ja sä osaat nähdä arjessa huumoria, katsot niitä arkisia asioita sellaisesta vinkkelistä et noita juttuja on tosi kiva lukea.

Olinko hieman otettu ja järkyttynyt? Olin. Sitten kun ystävä vielä kertoi kirjoittaneensa kirjallisuuskritiikkejä lehtiin, niin iski paniikki ja katumus. Kriitikko ja kirjallisuudenopettaja lukee mun pään sisältöä???

Sunnuntaiaamuna kerroin palautteesta ykkösfanille eli äidille ja äiti käski mun ajaa heille heti ja hakea kaikki Alice Munron kirjat, Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi-kirjan sekä kauniin mustan nahkakantisen muistikirjan heiltä ja sitten ryhdyn kirjailijaksi.

Niin ihana toi äiti. Olispa hienoa jos Munron kirjat luettuani osaisin kirjoittaa. Ja mikä tärkeintä, olisi joku ajatus mistä kirjoittaa.

Mutta koska nyt flowhun ajauduin, niin ei ne ajatukset tähän jääneet. Päätin liittyä naisten säbäjoukkueeseen, eikä vähiten siksi, että joukkueen nimi alkaa sanalla Pink. Ihmeellistä tässä on se, etten koskaan halua tehdä mitään mitä en osaa, ja säbää en ole koskaan pelannut. Joukkueessakaan en ole koskaan ollut.
Nyt mä kuulkaas kirjoittelen niitä ajatuksenmurusia ylös, pelään sählyä ja hikisenä kirjoitan lisää niitä murusia ja juon lasin viiniä.

Että kuinkas paljon viikonloppuun mahtuikaan uutta?

Jk. Tämän hurmaavan kirjallisuuskriitikon tavoite mulle ja hälle on se, että kolmen vuoden kuluttua elätämme itsemme bloggaamalla.
Onneksi on vielä kolme vuotta aikaa kypsyä ja keksiä niitä ajatuksia.

Toki voin ryhtyä myös elämäntaidonvalmentajaksi, koska mä olen neuvojenkin tonava. Multa löytyy neuvo joka pulmaan ja kaikkia neuvoja yhdistää se, etten itse niitä noudata. Kuinka upea elämä mulla oliskaan , jos tottelisin itseäni.

 

lauantai 6. syyskuuta 2014

Jotkut menee sekaisin tekstiviesteistä

Mitä tekee kolme ihanaa naista, kun tapaavat pitkän tauon jälkeen? No tietysti ottaa itsestään Charlien enkeli kuvia. Miksi? En tiedä, mutta hauskaa oli. Voimakuvaksi seinälle?

Huikean kiva ilta, jota ei yhtään pilannut se, että olin liikeellä autolla ja vichyn voimalla kävin vauhdikkaita keskusteluja näiden kahden hassun naisen kanssa.
 Mitä nelikymppiset naiset sitten puhuu? Aika lailla pelkästään siitä, miten miehet on hölmöjä, eikä tajua hyvien tekstiviestien päälle mitään. Ne aiheuttaa vaan ongelmia tuppisuisuudellaan ja ikävystyttävillä viesteillään.
EIKÖ ne tajua, että naiset joutuu karmivan epävarmuuden tilaan, jos kivaan viestiin vastataan "ok, syömässä käyty" tai jotain muuta tyhmää!
 Viesteihin pitää KESKITTYÄ!

Oikeasti, suurin osa ajasta meni näihin pohdintoihin ja oli tolkuttoman hauskaa. Liikkuttavaa oli sekin, et noi kaksi muuta on juuri siinä suhteen vaiheessa, et ne tuijottaa puhelinta koko ajan ja odottaa viestejä. Ja tulkitsee viestejä. :) Minä tylsä vanha nainen pidän puhelinta vieressä siltä varalta, et kotona on kriisi, johon mua tarvitaan.

Ihana ihana ilta! Hauskoja naisia, ja oikeasti, rakkaita ihmeellisiä nettilöytöjä!

Vauhdikkaat naiset jatkoi iltaansa jossain, minä ajon kotiin. Oletin poikien olevan nukkumassa ja odotin et saan miehen kanssa olla kahden. No ei. Isot pojat oli hereillä ja taas menin nukkuun ennen muita. Aika ärsyttävä perjantain päätös sanon vaan.

Täällä on seiska vee ollut loisto "isoveli". Hän oli halunnut hoitaa pienen ihmisen iltatoimet ja nukkumaanlaiton. Kaikki mennyt hyvin ja pikkuihminen nukkui.
(Mihin mua tarvitaan? Paitsi siivoamaan ja huutamaan?)

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Keski-ikäinen keittiössä

Kuinka on mahdollista, että aamiaisenrakastaja unohtaa syödä aamiaisen? Junnulla on ollut kympin aamu, eli todella todella pitkä ja hidas aamu. Vein pojan, kävin kaupassa, käytin koiran ja yhtäkkiä vatsani kertoi jääneensä ilman syötävää. En voi käsittää.
 Nyt sit mietin syönkö aamiaisen vai odotanko hetken ja syön vasta lounaan.
Valintoja valintoja....

Eilen mulla oli vapaaehtoinen "asun keittiössä"-päivä. Tarjosin kaverille lounaan. Se oli kuullut juttua mun Croque monsieur- leivistä, joita sitten tarjosin salaatin kanssa.
 Iltapäivällä iski tylsyys ja leivoin ranskalaisen mutakakun. Hetken kuluttua esikoinen tuli kotiin ja halusi tehdä pitsapiiraita, joiden ohjeen löysi köksänkirjastaan. Siinä sitten väkerrettiin yhdessä, jonka jälkeen olikin aika tehdä iltaruokaa.

Tänään menen junnun kanssa ex tempore kylään kaverille ja isot pojat saa syödä pakastepitsaa. En kai mä koko ajan voi olla kotona ruokaa laittamassa...
Olen aika epätasalaatuinen äiti-ihminen.

Kuulin muuten esikoiselta, että sen kaveri ei joudu IKINÄ tekemään keittiössä mitään. Sen äiti tekee sille leivätkin valmiiksi. Olin et Oikeestiko? Mietin et noinko munkin kuuluis tehdä, mutta mieskin totesi et ei missään tapauksessa. On hyvä et nää selviää kaikista aamiaisvälijailtapaloistaan ihan itse. Sitten mies vielä lisäsi, että hänen äitinsä teki leivät jääkaappiin valmiiksi ja päätös vahvistui. Olen kotona, mutta en palvelija. (vaikka olen mä sitäkin kyllä, orja)

Keski-iän kriisin hankin taas aikani kuluksi. Vaikka tiedän sen fiiliksen menevän ohi, niin ärsyttävää se on silti. Eilen olin koko illan hapan (vaikka oli hääpäivä ja kaikkea. JA ehkä muuten siksikin. Kuinka vanha mä olen jos kolmekymppisenä menen naimisiin ja olen ollut 14 vuotta naimisissa) Tänään päädyin miehelle lähettämään anteeksipyyntötekstarin. On kurjaa pilata muidenkin elämä happamuudella. Vastaukseksi sain hymiön.
Onneksi.


maanantai 1. syyskuuta 2014

Ois kiva kun olis TYYLI

Tosi vaikeaa yrittää käyttää eri vaatteita jotakuinkin joka päivä. Haastavaksi sen tekee sekin, et moni kiva vaate on ehkä hieman typerä ihan vaan kotivaatteeksi.
Mutta olenpa nyt kuvannut itseäni trikoissa ja villatakeissa (flunssapäivien turvavaatteissa) ja t-paidoissa ja farkuissa. Hieman boring!

Muuten elämä ihanaa. Tosi paljon käynyt aamulenkeillä kaverin kanssa, tänäkin aamuna historialliset seitsemän kilometriä. Hämmentävän reipas olin ennen lenkkiä klo 9. Pari koneellista pyykkiä viikattu, aloitetti imurointi ja siivottu keittiö.
 Alla levätty viikonloppu, selvästi.



Mexxin neule ja Espritin farkut
Siis apua, kävinkö mä näissä trikoissa ja villatakissa kaupassa, ihmisten ilmoilla. Auts.
Onko näitä tän värisiä kenkiä liikaa? (Enemmän värii ja mieluiten pinkkii, laulaa Jukka Poika)
Friendtexin tunika ja kaiketi farkut
Mun suosikki henkka maukan t-paita ja suosikki neuletakki
 
Tän läpinäkuvän paidan näin autossa ohi ajaessa katukirppiksellä ja lähes kiljuin et "pysäyttäkää auto" 
 

perjantai 29. elokuuta 2014

Eliittikumppanit terapiassa (tai what ever)

Taas näin inhomani Eliittikumppanimainoksen ja ensin analysoin mielessäni miksi inhoan sitä mainosta. Koska en ole eliittikumppani. Sitten taas miehelle marisin sitä, etten kelpaisi eliittikumppaneihin, jos vaikka haluaisin. Sitten marisin sitä, että ihan tyhmää siellä eliittikumppaneissa valikoida ruksein ja pilkuin (en mä tiedä miten, kun en ole käynyt) haavekumppanin arvot ja kiinnostuksenkohteet. Marisin sitä murheissani, et jos minä ja mies oltais aikanaan menty eliittikumppaneihin, niin ei oltais ikinä kohdattu, koska meillä ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Että yhyy, me ei oltais tavattu, nyyh nyyh.
Miehen mielestä on todella outoa itkeä sitä, ettei oltais tavattu siellä eliittimestassa, kun nyt kuitenkin ollaan tavattu ja naimisissakin peräti.

Siitä oltiin yhtä mieltä, että se, et ruksii niitä yhtäläisiä palkkoja ja kiinnostuksia ja arvoja, ei takaa et tulee hyvä pari. Mekin ollaan oikein onnellisia ilman yhtäläisyyksiä. Pitää jättää tilaa sattumalle ja sen sellaiselle. Kolahtamiselle. (Ja on meillä ne arvot sentään samanlaiset)

Tosta tuli mieleen vanhempainilta viime viikolla. Opettaja keräsi yhteystietoja ja pyysi laittamaan sinne sellaisen sähköpostiosoitteen, jota voi julkisesti käyttää. Kuiskasin kamulle et "ei siis nimi ät match.com . Kaveri aiheutti pahennusta äänekkäällä naurukohtauksella.

Uusimmassa Annassa oli juttua Anne Kukkohovista ja niiden parisuhdeterapiasta. Tyypit yhtäkkiä huomasivat 14 vuoden jälkeen, että kaipaavat omaakin aikaa ja tilaa. Kylläpä kesti kauan. Sitten Anne Kukkohovi työstää sitäkin, että oppii itsekkäämmäksi, kun tähän asti laittanut muiden tarpeet omien edelle.
Se osuu kyllä muhun. Mä olen hyvin vahvasti ihminen, joka tekee omia juttujaan, jos vaan aikaa on ja kaikille sopii eikä kellään oo mitään muuta... Et voisko oppia vaan sanomaan, et nyt menen. Heippa!

Nyt mulla on aamupäivisin ollut omaa aikaa. Olen kävellyt, lukenut ja hieman siivonnut. Eilen mies kysyi mitä kivaa olen tehnyt. "Kävin tunnin lenkillä ja sitten puolen tunnin lenkillä". Ai etkö mitään muuta kivaa? Yllätys, mä möksähdin. Mielessäni jupisin, että joo, just näin tylsä mä olen ja mulla ei ole elämää eikä varsinkaan mitään kivaa ja ehkä olis paras erota kun olen näin ikävystyttävä". Onneksi en sanonut ääneen ja onneksi selitys on pms. (Pms:n kyseessä ollessa: PITÄKÄÄ TURPANNE KIINNI)

torstai 28. elokuuta 2014

Poikalantio

Säälittävät paljastukset: Olin onnessani kun tänään pääsin aloittamaan päivystyksen. Että jee päivystystä, työtä, jännitystä ja tietenkin palkkaa.
Äsken tajusin etten saa siis viikkoon juoda lasiakaan viiniä. Vatsaan sattui ajatuskin. Lauantai ilta eikä viinilasillistakaan.

Kävelyllä saan käydä onneksi. Tänään taas ystävän kanssa käytiin heti aamulla tunnin lenkillä. Joka aamu ajattelen kuin kivaa se oli ja että varmasti menen päivällä uudestaan. No en ole käynyt. Mutta jospa tänään.

Eilen katsoin vaihteeksi Greyn anatomiaa. Kaikilla niillä naisilla on sellainen suora poikamainen lantio ja pieni peppu. Ensin kadehdin ja sitten ihmettelen. Pitääkö sellainen olla? Miksi naisilla pitäisi? Miten ne saa sellaisen? Onko ne luontaisen poikalantioisia vi onko ne hiilarittomalla ja gluteenittomalla ja suolattomalla ja rasvattomalla ja sokerittomalla ruokavaliolla? Pitäkööt lantionsa!

Jatkanut itseni kuuntelua ruokavaliossani. Kerron jos jotakuta kiinnostaa. (eli ei) Tänään halusin tomaatti-avokadoruisleipiä ja vadelmarahkaa. Lounaaksi.
Mä taidan sittenkin olla kuin noi mun pojat. Voisin elää välipaloilla. Tai aamiaisilla. Olispa ihanaa syödä vaikka viisi aamiaista päivässä.

Tänään teen uudenlaista kanapekonipastaa. Paljon kanaa, vähän pekonia, paprika ja creme bonjour cuisinea (chili-paprika)
Odotan paria innostunutta vastaanottoa ja ainakin yhden yök en syön. (Hieman loukkaavaa. Leivoin pullaa, juuri kukaan ei syönyt. Ne on kyllästyneitä. Miten tässä enää rakkauttaan osoittaa jos ei ees pullalla?)
Juuri kun ajattelin, että hautakivessäni voisi lukea. "tämä nainen leipoi pullaa ystävilleenkin".

Eilen mietin että elämää jäljellä jotakuinkin 30 vuotta. Outoa. Pitäiskö tehdä jotain tosi hauskaa?

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Kysyn vaan

Siis todellako ihmisen pitää tästä lähin joka aamu herätä seiskalta (tai jonain vielä katalampana aikana) vaikka ei yhtään huvittaisi? (Mä kysyn sen sentään aika nätisti. Murkkuikäiset ei ihan yhtä kohteliaasti)

Miksi olen laittanut ruokalistasuunnitelmaani niinkin kummia ruokia, kuin uuniperunat tai munakkaan? Mä en ole elämässäni ikinä tehnyt uuniperunoita, mistä mä ne nyt keksin?
Munakas on monienkin meidän suosikkisyömistä, mutta että munakasta kuudelle hengelle? Really?
Ihan varppina sitä ainakaan mies ei laskisi päivälliseksi.

Onko ylipäätään pakko tehdä ruokaa? Saisinko vain leipoa pullaa? (Nytkin leivon)

Saisinko vain kävellä koiran ja ystävän kanssa metsässä aamukuulaassa ilmassa?

Kumma tää flunssa mulla. Jaksan kävellä hyvin, tekee hyvääkin, muun ajan olen väsynyt. Siis sellainen superhyperväsynyt. Etenkin puhuminen on rankkaa. Puhelimassa vaan haukottelen. Outo tauti.
Täytyy siis mennä taas koiran kanssa kävelylle ja olla pirteä edes sen verran.

Siihen aamuheräämiskyselyyn vielä täsmennys. Sen lisäksi että pitää herätä liian aikaisin, niin onko pakko joka aamu kuunnella ne samat jäpinät väsymyksestä, koulun typeryydestä, "ainakaan en syö aamiaista", miksi koulu pilaa mun elämän, onko pakko mitään.

Skriik!

tiistai 26. elokuuta 2014

Jaa ja nauti

Näin näiden päivien kuuluisikin kulkea.
Aamulla lapsi kouluun, sen jälkeen ystävän kanssa KAKSI kierrosta pururadalla, kauppaan ja vielä kirpputorilla. Kotona käväisin sen verran, että eittiön ehdin siivota ja sitten pitikin jo hakea lapsi koulusta.
Täydellinen aamupäivä.

Illalla miehellä alkoi pilates, mikä on oikeasti mun mielestä mahtavaa. Vakavasti kyllä ohjeistin, että pilateksen jälkeen miesten kuuluu äristä ja murista sillai grääh-tyyliin ja murahdella "nyt kotiin juomaan kaljaa ja ehkä kouraisemaan vaimoa takapuolesta".

Vastaavasti kaiketi, mun pitäis mennä johonkin rankkaan salitreeniin, jossa käyttäisin painonnostovyötä ja sit visertelisin jotain pinkistä kynsilakasta ja hileluomiväristä.

Mä olen edelleenkin älyttömän taidokkaasti ollut käyttämättä rahaa. Muuhun kuin ruokaan. Olen niin ylpeä itsestäni.
Luin jostain lehdestä juttua säästämisestä ja sijoittamisesta ja ja. Siinä joku talous/sijoitusneuvoja sanoi että yleisin kysymys, minkä naiset kysyy on "kauan mun pitää säästää ennenkuin saan taas käyttää rahaa".  Niin tunnistan tuon. Aina jonkun aikaa saan kicksejä taloudellisuudesta, mutta sitten hops vaan, käytän kauheasti rahaa vaikka vaatteisiin. Kun kerran niin kiltisti säästin.
 Mun tän hetken projekti kestää kyllä vuoden loppuun. Vähintään. Aina paasaan veroprosenttien tarkistamisesta, blaa blaa, ja sit itse mokaan PAHASTI. Veroprossa loppuvuoden suuren suuri. Yyh!

Ruokalistaakaan en ole saanut tehtyä. Ja aina vaan kaikki ruoat typeriä. Tänään kaverin kanssa kierreltiin Lidliä ja yhtään mitään ruokia en keksinyt. Muistelin listaa ja tuijottelin tiskejä, mutta en keksinyt mitään siedettävää. (Lopputulos kalakeitto)

Kaveri ehdottelee kurkumaseitiä ja inkiväärikanaa ja vaikka mitä. Hyvältä kuulostaa, mutta pahoin pelkään et lapset sanoo yök en syö. (Jos olisin tosi hyvä äiti, niin meillä syötäisiin mitä eteen laitettaisiin. Tai itkettäis ja syötäis. Ja pyydettäis lisää.)


lauantai 23. elokuuta 2014

I'm still listening

Koko päivän kuuntelin kehoani, minkä kuumehoureiltani kykenin. Kananmunaa ja rouhe ciabattaa, kanakasvistortilloja. (NO okka, sitä mun keho ei huutanut, mut kun muukin perhe.)
Ei muuta. Edes viinilasillista en tarvinnut. Sänkyyn menin kahdeksan jälkeen. Oli kyllä haaste "nukkua". Mun sänkyhän on olkkarissa. Olkkarissa jossa yksi katsoo telkkaa ja kaksi pelaa kännykällä. Yksi raivoaa ja paiskoo kamaa, kun ei saa mun puhelimeen laittaa POU:ta. Tässä kyllä oli pakko joustaa. Junnu otti puhelimen, meni pelikauppaan ja alkoi miettiä miten pou kirjoitetaan. Eli, lapsi oppii lukemaan ja kirjoittamaan, kun motivaatio kohillaan.

Aamulla heräsin jo kuuden jälkeen lähes pirteänä. Kuume laskenut ja olen jotakuinkin normaali. No en ihan. Hirveä nuha ja ääni poissa, mutta eiliseen verrattuna megabeibe.

Eilen kaverille tuli hätätilanne ja lainas mun auton viikonlopuksi. Lainasin ihan mielelläni, koska olen kipeä enkä mee minneen. Nyt ahistaa. Olen terve ja jumissa kotona, koska ei ole autoa. Mies ja esikko säbämatsissa. Minä olen vanki.
Nolotti kyllä kauheesti. Auton lainaaja antoi satasen ja skumppapullon. Hirmu kiusallista saada rahaa. Mutta kun nyt olen työtön, niin onhan se satanen aika kiva. Sillä melkein maksan maanantaina mun kampaajan. (Kamalaa kun on opetellut siihen, että värjää tukkansa aina kampaajalla. Kuin paljon halvempaa olis värjätä itse? )

Mikäköhän siinä on, että "krapulassa" ja toipilaana mulle iskee siivousvimma? Ihan luvan kanssa saisin tänään maata ja laiskotella, mutta kauheesti himottaa imurointi ja lattioiden pesu, puhumattakaan kaappien raivauksesta. Huomaatteko, istun koneella, et kohtaus menis ohi?

Jk. Tänä aamuna todella kauan rupattelin kehoni kanssa siitä, mitä se haluais aamiaiseksi. Turkkilaista jugua ja luomumysliä. Lounaaksi kuulemma luomukaurapuuroa. How weird! (Kun ottaa huomioon et kaapissa on Hopeatoffeeta ja Pätkispussi)

perjantai 22. elokuuta 2014

Kuuntele kehoasi (tai sitten et)

Aina kun mä luen jonkun superkauniinjahoikan naisen haastattelun, jossa puhutaan kehon kuuntelusta, niin kiroilen. Kaunissuperlaiha visertää "Mä syön mitä haluan enä kieltäydy mistään. Keho aina kertoo mitä tarvitsen". Keho kummasti haluaa avokadoa ja viisi mantelia ja joskus palan raakasuklaata. Mur.

Hieman joudun perumaan murinoitani. Olen ollut maanantaista asti kehokuurilla, taas. Pelkkää protskua siis syönyt. Pääsin hyvään vauhtiin, mutta eilen alkoi flunssa. Päivän sinnittelin kanalla, mutta illalla totesin, että eiköhän se flunssainen keho kerro mitä tarvitsee. Se halusin paistettua kananmunaa ruisleivällä. Lasin punaviiniä cashew pähkinöillä.
 Tänään olen himoinnut kaurapuuroa, rouhe ciabattaa ja avokadoa ja kananmunia. Turkkilaista jugurttia ja luomumysliä.
Kahvittelin aamulla ystävän kanssa, joka kertoi lukeneensa mitä keho tarvitsee flunssassa. Ruisleipää, avokadoa, pähkinöitä ja kaurapuuroa. Olin siis aivan oikeilla jäljillä.
Opettelen nyt sitten kuuntelemaan itseäni, mutta jos joku sisällä huutaa Dumleja ja Hopeatoffeeta, huudan FAIL!

Aion nyt oikeasti kokeilla tällaista elämää. Lopetan vaa'alla käymisen, juon vitamiineja ja syön fiiliksen mukaan.





keskiviikko 20. elokuuta 2014

Persjalkaisen muotiblogi(ksi)

Mä aina ajoittain saan pienen innostuspuuskan, ellette ole huomanneet. Nyt mä sain uuden.
Luin Kodin kuvalehdestä naisesta, joka on järjestelmällinen vaatteiden käyttäjä. Käyttää vaatteitaan järjestyksessä. Kaikkia vaatteitaan järjestyksessä.
 Joskus muinoin kauan sitten haaveilin keksiväni uusia yhdistelmiä vaatteistani, mutta se jäi. Entä jos nyt keksin niitä yhdistelmiä JA käytän vaatteitani vuorotellen. Ehkä jopa kuvaisin sen. Blogin kannalta fiksu ajatus toki.
 Muotiblogiksi en pyri, koska olen tyylitön ja epämuodikas, mutta jos blogiksi, jossa persjalkainen jojo-laihduttaja, 40+ nainen yrittäisi pukeutua edes joskun vaihtelevasti?

Tää sopisi sikälikin, että nyt en saa käyttää rahaa=shoppailla vaatteita, niin vaihtelu pitää löytää omasta kaapista.

Vaihtelua tuo sekin, että tän hetkinen "työni" päättyy ja alkaa taas epämääräisen ajan kestävä tauko. Tauon käytän urheiluun, vaatekaappiin ja järjestelyyn. (Oikeesti lukemiseen ja laiskotteluun)
 Oikeasti pitäis tehdä se, mitä sisko väittää tekevänsä juuri NYT. Käy kaapit läpi ja vie kamaa kierrätykseen ja kaatikselle.
 Oisko kaappi tai laatikko päivässä sopiva tahti. Tauon aikana olisin kaiken käynyt läpi ja järjellä tiedän siihen menevän max. tunti päivässä. (Miksi se silti rasittaa? Siksi, että se eteenpäin kuskaaminen on kamalan rankkaa.)

Hyvällä lykyllä kaapista löytyy jotain myytävää ja saisin rahaa ruokaan, johon mun ruokalistasuunnittelusta huolimatta menee aivan liikaa. Rahaa. Kuinka paljon voi pojat syödä? Ei ehkä niinkään ruokaa, mutta välipaloja. Jos ostan nipun banskuja, niin ne menee iltapäivässä. Miksi pitää syödä kaksi tai kolme banskua kerralla. Tai jos ostan uusia muroja, niin onko ne pakko vetää päivässä?
 (Olin työpalaverissa tällä viikolla, jonka alussa juuri sanoin, etten ole kauhean tiukka äiti, ehkä liian relakin. Sit kesken palaverin keskimmäiseltä tuli viesti "saanko syödä banskua". Luin viestin ääneen ja paikalla ollut psykologi nauroi et "taitaa olla aika kova kuri sittenkin". )

Oliviasta tänään luin Minna Parikan haastattelun. (Luojan kiitos Parikka oli luopunut siitä liian lyhyestä ja liian punaisesta pottapolkasta. Sehän oli nätti vaaleilla "tavallisilla" hiuksilla.)
 Parikka oli tehnyt Bucket listin eli listan asioista, joita tehdä ennen kuolemaa. Luin sitä listaa kadehtien. Harjoitteli akrobatiaa, sukellusta, muutti suurkaupunkiin....
 Toistan itseäni: mä en keksi mitä haluan tehdä. Olen niin ällörealisti aina vaan.
Haluaisin opiskella italiaa. (Harjoituskaverikin asuis naapurissa) Ääh, se on hankalaa ja blääh kielioppia jne.
Haluaisin aloittaa ratsastuksen uudestaan. Ääh, en uskalla. Pelkään putoamista.
Haluan juosta 5-10 km. Kamala kun siihenkin pitää treenata niin paljon ja määrätietoisesti.
Haluaisin osata kirjoittaa kolumnin. Ihan vaikka tänne. Joo, joskus mulla on ajatuksia, mutta en saa niitä järkevään muotoon, enkä etenkään tarpeeksi pitkiksi jutuiksi. Mikä siinä onkin, että päässä on huikea idis, mutta paperille siitä ei saa mitään?

Ehkä mun pitäis vaan puhua? Joo, eilen olin kuopuksen vanhempainillassa. Sielläkin mun piti taas pelleksi ryhtyä. Lupauduin luokkatoimikunnan puheenjohtajaksi ja aloin suunnitteleen pikkujouluja. "Teille vai meille ja skumppaa vai limua". Porukkaa onneksi nauratti ja innostuivat. Opettajakin nauroi, mutta ei ehkä lämmennyt. Kirkollinen nainen. (Jolle annoin joululahjaksi skumppaa.Vasta sen jälkeen muualta kuulin tästä kirkollisuudesta. Hmmm....Tunnen monia uskonnollisia jotka juo, ehkä opekin)

Täytyy miettiä vielä tota omaa listaa.

tiistai 19. elokuuta 2014

Niin on tavallista

Mitään äärettömän järisyttävää ei ole tapahtunut, mutta muksaa on.
 Ruokia en kyllä vieläkään jaksa ajatella. Hienon listan tein ja kaikki ne ruoat ärsyttää. Muilta kyllä saan palautetta, että olipas hyödyllinen, mutta itse katson vaan et blääh. Vieläkään en ole jakanut niitä viikoille edes. Tuijotan vaan ärsyyntyneenä.
Kaiken kukkuraksi päätin alkaa taas sille kehokuurille ja syön siis muuta ruokaa kun muut. Eilen aloitin kuurin, mutten missään tapauksessa täpinöissäni. Päätin vaan mennä ateria kerrallaan. Illalla himosin cashew pähkinöitä, mutta en sortunut.
Tänään sujuu aatteen tasolla jo paljon paremmin.

Suunnittelen myös virkavapaaystäväni kanssa salikäyntejä ensi viikosta lähtien. Mun työt loppuu, hetkeksi, ja aion odotteluajan käyttää saliin ja kävelyyn. Ja ehkä siihen lenkkeily yritykseen. Oli miten oli, itseäni hoidan.

Eilen luin Voi hyvin-lehdestä tosi hyvän sitaatin, jota nyt sitten täällä mietisken. "Muutos tapahtuu itsestään, kun lakkaa olemasta sen esteenä".
Kuinka moni haluaa muutoksia tuohon ja tähän, mutta empii ja keksii kaikkia syitä, miksi EI ole mahdollista. Entä jos se onkin niin helppoa, että menee vaan...
 Aika montaa muutoksen tekijää olen seurannut sivusta. Empii, vitkuttelee, jossittelee ja sit tadaa, kaikki sujuu, kun antaa sujua.

Lauantaina olin parhaissa bileissä ikinä. Ystävällä oli yllätys 40v päivät. Nelisenkymmentä ystävää oli paikalla. Ruoka oli enemmän kuin taivaallista. Paikalla oli KOKKI. Juomaa oli yllin kyllin. Hyvää musiikkia ja todella hauskoja tyyppejä. Laulettiin ja tanssittiin ja laulettiin ja tanssittiin. Ystävän naapuri oli kuulemma ollut seuraavana päivänä todella kypsä. "Miksi naiset aina kiljuu ja huutaa ja oliko sen musiikin oltava niin kovalla ja miehet kyllä juhlii hiljempaa ja ei ole kiva kun naiset juo".

Mutta tosi hauskaa. Tää oli mulle ja miehellekin tosi mahtava laatuaikailta. Kahden oltiin. Junnu hoidossa ja isot keskenään kotona. Vielä kahdelta yöllä keskimmäinen soitteli et millon tuutte. "Kohta, mene nukkumaan". Huom, olimme muutaman sadan metrin päässä kotoa eli kaikki ok. Poika kävikin siellä kääntymässä limua juomassa :)

Yksi huikea ilta ja sitten taas jaksaa. (No ei jaksa, kun haluis vaan samaa lisää. Siksi oikeastaan mietin, et kuin ihmiset syrjähyppyjen jälkeen jaksaa palata omiin suhteisiinsa, kun eikö se nyt olis tylsää sen jälkeen kun on kokenut uutta hauskaa. Tämän kysyn vaan jotain miettiäkseni?)



keskiviikko 13. elokuuta 2014

Ranskalaisin viivoin

Miten superterveelliset ihmiset osaa syödä välipalaksi pienen kourallisen pähkinöitä tai 15 mantelia? Mulla toi terveellisyys hieman karkaa käsistä ja syön paljon enemmän.

Kun pilkkoo porkkanoita jääkaappiin, niin lapset syö niitä jatkuvasti. Lidlin minipaprikat päätyvät myös lasten suuhun sellaisenaan, eivätkä koskaan ehdi salaattiin asti.

Eilen esikoinen pyysi ostamaan hampparin välipalaksi, mutta minä polleana vastaan : emme syö noin epäterveellisesti ja kalliisti.

Olen pysynyt ruokalistasuunnitelmassani. Kaupassa kyllä käyn vieläkin liian usein. Koko ajan loppuu jugurtit sun muut terveelliset. Iltapalaksi on vakiintunut Lidlin ciabatta, viipaloitu, päällystetty ja uunissa paistettu=lämpimät leivät

Olen sanoinkuvaamattoman ylpeä tästä uudesta elämästä. Eikö neljäs päivä ole jo aika huikea suoritus?

Junnu on niin liikuttava koululainen. NIIN törkeän polleena teki eilen ekat läksynsä.
Tänään heppu kävelee koulusta kamun kanssa ekaa kertaa kotiin. 2,5 km. Sanoin et soittaa mulle kun lähtee kävelemään. "Jos en muista soittaa niin lupaa ettet huolestu. Jos mua ei kahdessa tunnissa kuulu, niin sit saat huolestua". Just!

Keskimmäinen tekee ihanan kiltisti läksyt heti koulun jälkeen. Piste! Esikoisella on sikapitkät päivät, mutta ei vielä läksyn läksyä saanut. Ihme yläkoulu.

Mä olen kaksi kiloa laihtunut tällä viikolla ihan tavallisella ruokavaliolla. Mun painolla on todellakin ihan oma elämänsä. Ei mitään tolkkua.

Pääsen 40v bileisiin lauantaina. En jaksa odottaa. (Mitä mä laitan päälle?)

Viime viikolla käväisin väkipakolla ihaisen Elisan ovella viemässä sille näitä mun vitamiinijuomia. Hieman nolotti. Ajattelin olevani ihan kuin hössöttävä äiti. "Juo vitamiineja niin et sairastu". Myöhemmin muistin olevani hössö äiti, enkä vain "ihan kuin" hössö äiti.

tiistai 12. elokuuta 2014

Kukin tekee, mitä parhaiten osaa

Eilen ensimmäisen koulupäivän kunniaksi paistoin välipalaksi lettuja. (kasvisruoka) Oli itsellä niin pollea olo, kun esikoinen toi kaverin kotiin YLÄkoulusta ja ¨pääsen rennosti heittään, et tulkaa syömään lettuja. Kyllä, mä kykenen itsekseni pätemään tällaisella.

Illalla pojat halus rannalle uimaan ja mies heti päätti viedä ne, onhan se ihme, et kaikki haluu tehdä jotain samaa. (Esikosta tuli kyl teini. Sen vastaus oli se njääf, en tuu, ei kun tuun sittekin. Meinas olla joku gangsta siis ensin, mutta palas lapseksi )
Mä olisin mennyt mukaan, mutta koko päivän hedari ja megaväsy esti. Makasin sohvalla sen sijaan.

Tuli vaan mieleen tästä, että onneksi meillä saa olla sellainen kuin on ja tehdä sitä missä on vahvoilla. Multa sujuu lettujen paisto ja mieheltä sujuu paikoissa käyttäminen.
Multa sujuu keittiön siivous ja mieheltä kärsivällisyys.

Tämä aamu menikin sitten normiarjessa. Riitelin junnun kanssa ja riitelin vielä lisää. Lopulta sanoin painokkaasti "nyt vois joku isäkin tähän juttuun jo osallistua, ennenkuin multa palaa pinna". Sit se kärsivällinen kohotti päänsä koneelta ja selvitti kaiken. Rauhallisesti.

En millään jaksa aamutappeluita.

Keskimmäinen söi aamiaista känny kädessä ja kuulokkeet korvilla. Sen kanssa keskustelu on mahdotonta. Se ei kuule tai ei ole kuulevinaan. Välillä karjaisee HÄH. Joskus siirtää kuulokkeita ja sanoo häh. Ongelma on vaan se, et ne kuulokkeet menee takaisin korvalle, ennenkuin ehtii vastata hähhiin ja sitten se homma alkaa taas alusta. 

Alakoululaisilla on ihanan helppo alku, mutta yläkoululainen käy sääliksi. Miten jo tokana päivänä voi olla koulua 8-15 ? Julmaa ihmisten kohtelua.
 Muistan ekan päiväni ravintolakoulussa. Luulin, että siellä on jotakuinkin vain infoa. Mutta ei. 9-16 oli päivän mitta. Kaksi viimeistä tuntia oli siivous oppitunti ja koulun siivous. Ja oli hirveä helle. Lasiseinät. Viisi hissitöntä kerrosta.
 Koulun jälkeen menin kotiin ja itkin koko illan. Olin melkein 25-vuotias. Yritän muistaa tämän, jos nuo omat paljon nuoremmat pojat pimahtelee iltaisin.