perjantai 29. elokuuta 2014

Eliittikumppanit terapiassa (tai what ever)

Taas näin inhomani Eliittikumppanimainoksen ja ensin analysoin mielessäni miksi inhoan sitä mainosta. Koska en ole eliittikumppani. Sitten taas miehelle marisin sitä, etten kelpaisi eliittikumppaneihin, jos vaikka haluaisin. Sitten marisin sitä, että ihan tyhmää siellä eliittikumppaneissa valikoida ruksein ja pilkuin (en mä tiedä miten, kun en ole käynyt) haavekumppanin arvot ja kiinnostuksenkohteet. Marisin sitä murheissani, et jos minä ja mies oltais aikanaan menty eliittikumppaneihin, niin ei oltais ikinä kohdattu, koska meillä ei ole mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Että yhyy, me ei oltais tavattu, nyyh nyyh.
Miehen mielestä on todella outoa itkeä sitä, ettei oltais tavattu siellä eliittimestassa, kun nyt kuitenkin ollaan tavattu ja naimisissakin peräti.

Siitä oltiin yhtä mieltä, että se, et ruksii niitä yhtäläisiä palkkoja ja kiinnostuksia ja arvoja, ei takaa et tulee hyvä pari. Mekin ollaan oikein onnellisia ilman yhtäläisyyksiä. Pitää jättää tilaa sattumalle ja sen sellaiselle. Kolahtamiselle. (Ja on meillä ne arvot sentään samanlaiset)

Tosta tuli mieleen vanhempainilta viime viikolla. Opettaja keräsi yhteystietoja ja pyysi laittamaan sinne sellaisen sähköpostiosoitteen, jota voi julkisesti käyttää. Kuiskasin kamulle et "ei siis nimi ät match.com . Kaveri aiheutti pahennusta äänekkäällä naurukohtauksella.

Uusimmassa Annassa oli juttua Anne Kukkohovista ja niiden parisuhdeterapiasta. Tyypit yhtäkkiä huomasivat 14 vuoden jälkeen, että kaipaavat omaakin aikaa ja tilaa. Kylläpä kesti kauan. Sitten Anne Kukkohovi työstää sitäkin, että oppii itsekkäämmäksi, kun tähän asti laittanut muiden tarpeet omien edelle.
Se osuu kyllä muhun. Mä olen hyvin vahvasti ihminen, joka tekee omia juttujaan, jos vaan aikaa on ja kaikille sopii eikä kellään oo mitään muuta... Et voisko oppia vaan sanomaan, et nyt menen. Heippa!

Nyt mulla on aamupäivisin ollut omaa aikaa. Olen kävellyt, lukenut ja hieman siivonnut. Eilen mies kysyi mitä kivaa olen tehnyt. "Kävin tunnin lenkillä ja sitten puolen tunnin lenkillä". Ai etkö mitään muuta kivaa? Yllätys, mä möksähdin. Mielessäni jupisin, että joo, just näin tylsä mä olen ja mulla ei ole elämää eikä varsinkaan mitään kivaa ja ehkä olis paras erota kun olen näin ikävystyttävä". Onneksi en sanonut ääneen ja onneksi selitys on pms. (Pms:n kyseessä ollessa: PITÄKÄÄ TURPANNE KIINNI)

torstai 28. elokuuta 2014

Poikalantio

Säälittävät paljastukset: Olin onnessani kun tänään pääsin aloittamaan päivystyksen. Että jee päivystystä, työtä, jännitystä ja tietenkin palkkaa.
Äsken tajusin etten saa siis viikkoon juoda lasiakaan viiniä. Vatsaan sattui ajatuskin. Lauantai ilta eikä viinilasillistakaan.

Kävelyllä saan käydä onneksi. Tänään taas ystävän kanssa käytiin heti aamulla tunnin lenkillä. Joka aamu ajattelen kuin kivaa se oli ja että varmasti menen päivällä uudestaan. No en ole käynyt. Mutta jospa tänään.

Eilen katsoin vaihteeksi Greyn anatomiaa. Kaikilla niillä naisilla on sellainen suora poikamainen lantio ja pieni peppu. Ensin kadehdin ja sitten ihmettelen. Pitääkö sellainen olla? Miksi naisilla pitäisi? Miten ne saa sellaisen? Onko ne luontaisen poikalantioisia vi onko ne hiilarittomalla ja gluteenittomalla ja suolattomalla ja rasvattomalla ja sokerittomalla ruokavaliolla? Pitäkööt lantionsa!

Jatkanut itseni kuuntelua ruokavaliossani. Kerron jos jotakuta kiinnostaa. (eli ei) Tänään halusin tomaatti-avokadoruisleipiä ja vadelmarahkaa. Lounaaksi.
Mä taidan sittenkin olla kuin noi mun pojat. Voisin elää välipaloilla. Tai aamiaisilla. Olispa ihanaa syödä vaikka viisi aamiaista päivässä.

Tänään teen uudenlaista kanapekonipastaa. Paljon kanaa, vähän pekonia, paprika ja creme bonjour cuisinea (chili-paprika)
Odotan paria innostunutta vastaanottoa ja ainakin yhden yök en syön. (Hieman loukkaavaa. Leivoin pullaa, juuri kukaan ei syönyt. Ne on kyllästyneitä. Miten tässä enää rakkauttaan osoittaa jos ei ees pullalla?)
Juuri kun ajattelin, että hautakivessäni voisi lukea. "tämä nainen leipoi pullaa ystävilleenkin".

Eilen mietin että elämää jäljellä jotakuinkin 30 vuotta. Outoa. Pitäiskö tehdä jotain tosi hauskaa?

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Kysyn vaan

Siis todellako ihmisen pitää tästä lähin joka aamu herätä seiskalta (tai jonain vielä katalampana aikana) vaikka ei yhtään huvittaisi? (Mä kysyn sen sentään aika nätisti. Murkkuikäiset ei ihan yhtä kohteliaasti)

Miksi olen laittanut ruokalistasuunnitelmaani niinkin kummia ruokia, kuin uuniperunat tai munakkaan? Mä en ole elämässäni ikinä tehnyt uuniperunoita, mistä mä ne nyt keksin?
Munakas on monienkin meidän suosikkisyömistä, mutta että munakasta kuudelle hengelle? Really?
Ihan varppina sitä ainakaan mies ei laskisi päivälliseksi.

Onko ylipäätään pakko tehdä ruokaa? Saisinko vain leipoa pullaa? (Nytkin leivon)

Saisinko vain kävellä koiran ja ystävän kanssa metsässä aamukuulaassa ilmassa?

Kumma tää flunssa mulla. Jaksan kävellä hyvin, tekee hyvääkin, muun ajan olen väsynyt. Siis sellainen superhyperväsynyt. Etenkin puhuminen on rankkaa. Puhelimassa vaan haukottelen. Outo tauti.
Täytyy siis mennä taas koiran kanssa kävelylle ja olla pirteä edes sen verran.

Siihen aamuheräämiskyselyyn vielä täsmennys. Sen lisäksi että pitää herätä liian aikaisin, niin onko pakko joka aamu kuunnella ne samat jäpinät väsymyksestä, koulun typeryydestä, "ainakaan en syö aamiaista", miksi koulu pilaa mun elämän, onko pakko mitään.

Skriik!

tiistai 26. elokuuta 2014

Jaa ja nauti

Näin näiden päivien kuuluisikin kulkea.
Aamulla lapsi kouluun, sen jälkeen ystävän kanssa KAKSI kierrosta pururadalla, kauppaan ja vielä kirpputorilla. Kotona käväisin sen verran, että eittiön ehdin siivota ja sitten pitikin jo hakea lapsi koulusta.
Täydellinen aamupäivä.

Illalla miehellä alkoi pilates, mikä on oikeasti mun mielestä mahtavaa. Vakavasti kyllä ohjeistin, että pilateksen jälkeen miesten kuuluu äristä ja murista sillai grääh-tyyliin ja murahdella "nyt kotiin juomaan kaljaa ja ehkä kouraisemaan vaimoa takapuolesta".

Vastaavasti kaiketi, mun pitäis mennä johonkin rankkaan salitreeniin, jossa käyttäisin painonnostovyötä ja sit visertelisin jotain pinkistä kynsilakasta ja hileluomiväristä.

Mä olen edelleenkin älyttömän taidokkaasti ollut käyttämättä rahaa. Muuhun kuin ruokaan. Olen niin ylpeä itsestäni.
Luin jostain lehdestä juttua säästämisestä ja sijoittamisesta ja ja. Siinä joku talous/sijoitusneuvoja sanoi että yleisin kysymys, minkä naiset kysyy on "kauan mun pitää säästää ennenkuin saan taas käyttää rahaa".  Niin tunnistan tuon. Aina jonkun aikaa saan kicksejä taloudellisuudesta, mutta sitten hops vaan, käytän kauheasti rahaa vaikka vaatteisiin. Kun kerran niin kiltisti säästin.
 Mun tän hetken projekti kestää kyllä vuoden loppuun. Vähintään. Aina paasaan veroprosenttien tarkistamisesta, blaa blaa, ja sit itse mokaan PAHASTI. Veroprossa loppuvuoden suuren suuri. Yyh!

Ruokalistaakaan en ole saanut tehtyä. Ja aina vaan kaikki ruoat typeriä. Tänään kaverin kanssa kierreltiin Lidliä ja yhtään mitään ruokia en keksinyt. Muistelin listaa ja tuijottelin tiskejä, mutta en keksinyt mitään siedettävää. (Lopputulos kalakeitto)

Kaveri ehdottelee kurkumaseitiä ja inkiväärikanaa ja vaikka mitä. Hyvältä kuulostaa, mutta pahoin pelkään et lapset sanoo yök en syö. (Jos olisin tosi hyvä äiti, niin meillä syötäisiin mitä eteen laitettaisiin. Tai itkettäis ja syötäis. Ja pyydettäis lisää.)


lauantai 23. elokuuta 2014

I'm still listening

Koko päivän kuuntelin kehoani, minkä kuumehoureiltani kykenin. Kananmunaa ja rouhe ciabattaa, kanakasvistortilloja. (NO okka, sitä mun keho ei huutanut, mut kun muukin perhe.)
Ei muuta. Edes viinilasillista en tarvinnut. Sänkyyn menin kahdeksan jälkeen. Oli kyllä haaste "nukkua". Mun sänkyhän on olkkarissa. Olkkarissa jossa yksi katsoo telkkaa ja kaksi pelaa kännykällä. Yksi raivoaa ja paiskoo kamaa, kun ei saa mun puhelimeen laittaa POU:ta. Tässä kyllä oli pakko joustaa. Junnu otti puhelimen, meni pelikauppaan ja alkoi miettiä miten pou kirjoitetaan. Eli, lapsi oppii lukemaan ja kirjoittamaan, kun motivaatio kohillaan.

Aamulla heräsin jo kuuden jälkeen lähes pirteänä. Kuume laskenut ja olen jotakuinkin normaali. No en ihan. Hirveä nuha ja ääni poissa, mutta eiliseen verrattuna megabeibe.

Eilen kaverille tuli hätätilanne ja lainas mun auton viikonlopuksi. Lainasin ihan mielelläni, koska olen kipeä enkä mee minneen. Nyt ahistaa. Olen terve ja jumissa kotona, koska ei ole autoa. Mies ja esikko säbämatsissa. Minä olen vanki.
Nolotti kyllä kauheesti. Auton lainaaja antoi satasen ja skumppapullon. Hirmu kiusallista saada rahaa. Mutta kun nyt olen työtön, niin onhan se satanen aika kiva. Sillä melkein maksan maanantaina mun kampaajan. (Kamalaa kun on opetellut siihen, että värjää tukkansa aina kampaajalla. Kuin paljon halvempaa olis värjätä itse? )

Mikäköhän siinä on, että "krapulassa" ja toipilaana mulle iskee siivousvimma? Ihan luvan kanssa saisin tänään maata ja laiskotella, mutta kauheesti himottaa imurointi ja lattioiden pesu, puhumattakaan kaappien raivauksesta. Huomaatteko, istun koneella, et kohtaus menis ohi?

Jk. Tänä aamuna todella kauan rupattelin kehoni kanssa siitä, mitä se haluais aamiaiseksi. Turkkilaista jugua ja luomumysliä. Lounaaksi kuulemma luomukaurapuuroa. How weird! (Kun ottaa huomioon et kaapissa on Hopeatoffeeta ja Pätkispussi)

perjantai 22. elokuuta 2014

Kuuntele kehoasi (tai sitten et)

Aina kun mä luen jonkun superkauniinjahoikan naisen haastattelun, jossa puhutaan kehon kuuntelusta, niin kiroilen. Kaunissuperlaiha visertää "Mä syön mitä haluan enä kieltäydy mistään. Keho aina kertoo mitä tarvitsen". Keho kummasti haluaa avokadoa ja viisi mantelia ja joskus palan raakasuklaata. Mur.

Hieman joudun perumaan murinoitani. Olen ollut maanantaista asti kehokuurilla, taas. Pelkkää protskua siis syönyt. Pääsin hyvään vauhtiin, mutta eilen alkoi flunssa. Päivän sinnittelin kanalla, mutta illalla totesin, että eiköhän se flunssainen keho kerro mitä tarvitsee. Se halusin paistettua kananmunaa ruisleivällä. Lasin punaviiniä cashew pähkinöillä.
 Tänään olen himoinnut kaurapuuroa, rouhe ciabattaa ja avokadoa ja kananmunia. Turkkilaista jugurttia ja luomumysliä.
Kahvittelin aamulla ystävän kanssa, joka kertoi lukeneensa mitä keho tarvitsee flunssassa. Ruisleipää, avokadoa, pähkinöitä ja kaurapuuroa. Olin siis aivan oikeilla jäljillä.
Opettelen nyt sitten kuuntelemaan itseäni, mutta jos joku sisällä huutaa Dumleja ja Hopeatoffeeta, huudan FAIL!

Aion nyt oikeasti kokeilla tällaista elämää. Lopetan vaa'alla käymisen, juon vitamiineja ja syön fiiliksen mukaan.





keskiviikko 20. elokuuta 2014

Persjalkaisen muotiblogi(ksi)

Mä aina ajoittain saan pienen innostuspuuskan, ellette ole huomanneet. Nyt mä sain uuden.
Luin Kodin kuvalehdestä naisesta, joka on järjestelmällinen vaatteiden käyttäjä. Käyttää vaatteitaan järjestyksessä. Kaikkia vaatteitaan järjestyksessä.
 Joskus muinoin kauan sitten haaveilin keksiväni uusia yhdistelmiä vaatteistani, mutta se jäi. Entä jos nyt keksin niitä yhdistelmiä JA käytän vaatteitani vuorotellen. Ehkä jopa kuvaisin sen. Blogin kannalta fiksu ajatus toki.
 Muotiblogiksi en pyri, koska olen tyylitön ja epämuodikas, mutta jos blogiksi, jossa persjalkainen jojo-laihduttaja, 40+ nainen yrittäisi pukeutua edes joskun vaihtelevasti?

Tää sopisi sikälikin, että nyt en saa käyttää rahaa=shoppailla vaatteita, niin vaihtelu pitää löytää omasta kaapista.

Vaihtelua tuo sekin, että tän hetkinen "työni" päättyy ja alkaa taas epämääräisen ajan kestävä tauko. Tauon käytän urheiluun, vaatekaappiin ja järjestelyyn. (Oikeesti lukemiseen ja laiskotteluun)
 Oikeasti pitäis tehdä se, mitä sisko väittää tekevänsä juuri NYT. Käy kaapit läpi ja vie kamaa kierrätykseen ja kaatikselle.
 Oisko kaappi tai laatikko päivässä sopiva tahti. Tauon aikana olisin kaiken käynyt läpi ja järjellä tiedän siihen menevän max. tunti päivässä. (Miksi se silti rasittaa? Siksi, että se eteenpäin kuskaaminen on kamalan rankkaa.)

Hyvällä lykyllä kaapista löytyy jotain myytävää ja saisin rahaa ruokaan, johon mun ruokalistasuunnittelusta huolimatta menee aivan liikaa. Rahaa. Kuinka paljon voi pojat syödä? Ei ehkä niinkään ruokaa, mutta välipaloja. Jos ostan nipun banskuja, niin ne menee iltapäivässä. Miksi pitää syödä kaksi tai kolme banskua kerralla. Tai jos ostan uusia muroja, niin onko ne pakko vetää päivässä?
 (Olin työpalaverissa tällä viikolla, jonka alussa juuri sanoin, etten ole kauhean tiukka äiti, ehkä liian relakin. Sit kesken palaverin keskimmäiseltä tuli viesti "saanko syödä banskua". Luin viestin ääneen ja paikalla ollut psykologi nauroi et "taitaa olla aika kova kuri sittenkin". )

Oliviasta tänään luin Minna Parikan haastattelun. (Luojan kiitos Parikka oli luopunut siitä liian lyhyestä ja liian punaisesta pottapolkasta. Sehän oli nätti vaaleilla "tavallisilla" hiuksilla.)
 Parikka oli tehnyt Bucket listin eli listan asioista, joita tehdä ennen kuolemaa. Luin sitä listaa kadehtien. Harjoitteli akrobatiaa, sukellusta, muutti suurkaupunkiin....
 Toistan itseäni: mä en keksi mitä haluan tehdä. Olen niin ällörealisti aina vaan.
Haluaisin opiskella italiaa. (Harjoituskaverikin asuis naapurissa) Ääh, se on hankalaa ja blääh kielioppia jne.
Haluaisin aloittaa ratsastuksen uudestaan. Ääh, en uskalla. Pelkään putoamista.
Haluan juosta 5-10 km. Kamala kun siihenkin pitää treenata niin paljon ja määrätietoisesti.
Haluaisin osata kirjoittaa kolumnin. Ihan vaikka tänne. Joo, joskus mulla on ajatuksia, mutta en saa niitä järkevään muotoon, enkä etenkään tarpeeksi pitkiksi jutuiksi. Mikä siinä onkin, että päässä on huikea idis, mutta paperille siitä ei saa mitään?

Ehkä mun pitäis vaan puhua? Joo, eilen olin kuopuksen vanhempainillassa. Sielläkin mun piti taas pelleksi ryhtyä. Lupauduin luokkatoimikunnan puheenjohtajaksi ja aloin suunnitteleen pikkujouluja. "Teille vai meille ja skumppaa vai limua". Porukkaa onneksi nauratti ja innostuivat. Opettajakin nauroi, mutta ei ehkä lämmennyt. Kirkollinen nainen. (Jolle annoin joululahjaksi skumppaa.Vasta sen jälkeen muualta kuulin tästä kirkollisuudesta. Hmmm....Tunnen monia uskonnollisia jotka juo, ehkä opekin)

Täytyy miettiä vielä tota omaa listaa.

tiistai 19. elokuuta 2014

Niin on tavallista

Mitään äärettömän järisyttävää ei ole tapahtunut, mutta muksaa on.
 Ruokia en kyllä vieläkään jaksa ajatella. Hienon listan tein ja kaikki ne ruoat ärsyttää. Muilta kyllä saan palautetta, että olipas hyödyllinen, mutta itse katson vaan et blääh. Vieläkään en ole jakanut niitä viikoille edes. Tuijotan vaan ärsyyntyneenä.
Kaiken kukkuraksi päätin alkaa taas sille kehokuurille ja syön siis muuta ruokaa kun muut. Eilen aloitin kuurin, mutten missään tapauksessa täpinöissäni. Päätin vaan mennä ateria kerrallaan. Illalla himosin cashew pähkinöitä, mutta en sortunut.
Tänään sujuu aatteen tasolla jo paljon paremmin.

Suunnittelen myös virkavapaaystäväni kanssa salikäyntejä ensi viikosta lähtien. Mun työt loppuu, hetkeksi, ja aion odotteluajan käyttää saliin ja kävelyyn. Ja ehkä siihen lenkkeily yritykseen. Oli miten oli, itseäni hoidan.

Eilen luin Voi hyvin-lehdestä tosi hyvän sitaatin, jota nyt sitten täällä mietisken. "Muutos tapahtuu itsestään, kun lakkaa olemasta sen esteenä".
Kuinka moni haluaa muutoksia tuohon ja tähän, mutta empii ja keksii kaikkia syitä, miksi EI ole mahdollista. Entä jos se onkin niin helppoa, että menee vaan...
 Aika montaa muutoksen tekijää olen seurannut sivusta. Empii, vitkuttelee, jossittelee ja sit tadaa, kaikki sujuu, kun antaa sujua.

Lauantaina olin parhaissa bileissä ikinä. Ystävällä oli yllätys 40v päivät. Nelisenkymmentä ystävää oli paikalla. Ruoka oli enemmän kuin taivaallista. Paikalla oli KOKKI. Juomaa oli yllin kyllin. Hyvää musiikkia ja todella hauskoja tyyppejä. Laulettiin ja tanssittiin ja laulettiin ja tanssittiin. Ystävän naapuri oli kuulemma ollut seuraavana päivänä todella kypsä. "Miksi naiset aina kiljuu ja huutaa ja oliko sen musiikin oltava niin kovalla ja miehet kyllä juhlii hiljempaa ja ei ole kiva kun naiset juo".

Mutta tosi hauskaa. Tää oli mulle ja miehellekin tosi mahtava laatuaikailta. Kahden oltiin. Junnu hoidossa ja isot keskenään kotona. Vielä kahdelta yöllä keskimmäinen soitteli et millon tuutte. "Kohta, mene nukkumaan". Huom, olimme muutaman sadan metrin päässä kotoa eli kaikki ok. Poika kävikin siellä kääntymässä limua juomassa :)

Yksi huikea ilta ja sitten taas jaksaa. (No ei jaksa, kun haluis vaan samaa lisää. Siksi oikeastaan mietin, et kuin ihmiset syrjähyppyjen jälkeen jaksaa palata omiin suhteisiinsa, kun eikö se nyt olis tylsää sen jälkeen kun on kokenut uutta hauskaa. Tämän kysyn vaan jotain miettiäkseni?)



keskiviikko 13. elokuuta 2014

Ranskalaisin viivoin

Miten superterveelliset ihmiset osaa syödä välipalaksi pienen kourallisen pähkinöitä tai 15 mantelia? Mulla toi terveellisyys hieman karkaa käsistä ja syön paljon enemmän.

Kun pilkkoo porkkanoita jääkaappiin, niin lapset syö niitä jatkuvasti. Lidlin minipaprikat päätyvät myös lasten suuhun sellaisenaan, eivätkä koskaan ehdi salaattiin asti.

Eilen esikoinen pyysi ostamaan hampparin välipalaksi, mutta minä polleana vastaan : emme syö noin epäterveellisesti ja kalliisti.

Olen pysynyt ruokalistasuunnitelmassani. Kaupassa kyllä käyn vieläkin liian usein. Koko ajan loppuu jugurtit sun muut terveelliset. Iltapalaksi on vakiintunut Lidlin ciabatta, viipaloitu, päällystetty ja uunissa paistettu=lämpimät leivät

Olen sanoinkuvaamattoman ylpeä tästä uudesta elämästä. Eikö neljäs päivä ole jo aika huikea suoritus?

Junnu on niin liikuttava koululainen. NIIN törkeän polleena teki eilen ekat läksynsä.
Tänään heppu kävelee koulusta kamun kanssa ekaa kertaa kotiin. 2,5 km. Sanoin et soittaa mulle kun lähtee kävelemään. "Jos en muista soittaa niin lupaa ettet huolestu. Jos mua ei kahdessa tunnissa kuulu, niin sit saat huolestua". Just!

Keskimmäinen tekee ihanan kiltisti läksyt heti koulun jälkeen. Piste! Esikoisella on sikapitkät päivät, mutta ei vielä läksyn läksyä saanut. Ihme yläkoulu.

Mä olen kaksi kiloa laihtunut tällä viikolla ihan tavallisella ruokavaliolla. Mun painolla on todellakin ihan oma elämänsä. Ei mitään tolkkua.

Pääsen 40v bileisiin lauantaina. En jaksa odottaa. (Mitä mä laitan päälle?)

Viime viikolla käväisin väkipakolla ihaisen Elisan ovella viemässä sille näitä mun vitamiinijuomia. Hieman nolotti. Ajattelin olevani ihan kuin hössöttävä äiti. "Juo vitamiineja niin et sairastu". Myöhemmin muistin olevani hössö äiti, enkä vain "ihan kuin" hössö äiti.

tiistai 12. elokuuta 2014

Kukin tekee, mitä parhaiten osaa

Eilen ensimmäisen koulupäivän kunniaksi paistoin välipalaksi lettuja. (kasvisruoka) Oli itsellä niin pollea olo, kun esikoinen toi kaverin kotiin YLÄkoulusta ja ¨pääsen rennosti heittään, et tulkaa syömään lettuja. Kyllä, mä kykenen itsekseni pätemään tällaisella.

Illalla pojat halus rannalle uimaan ja mies heti päätti viedä ne, onhan se ihme, et kaikki haluu tehdä jotain samaa. (Esikosta tuli kyl teini. Sen vastaus oli se njääf, en tuu, ei kun tuun sittekin. Meinas olla joku gangsta siis ensin, mutta palas lapseksi )
Mä olisin mennyt mukaan, mutta koko päivän hedari ja megaväsy esti. Makasin sohvalla sen sijaan.

Tuli vaan mieleen tästä, että onneksi meillä saa olla sellainen kuin on ja tehdä sitä missä on vahvoilla. Multa sujuu lettujen paisto ja mieheltä sujuu paikoissa käyttäminen.
Multa sujuu keittiön siivous ja mieheltä kärsivällisyys.

Tämä aamu menikin sitten normiarjessa. Riitelin junnun kanssa ja riitelin vielä lisää. Lopulta sanoin painokkaasti "nyt vois joku isäkin tähän juttuun jo osallistua, ennenkuin multa palaa pinna". Sit se kärsivällinen kohotti päänsä koneelta ja selvitti kaiken. Rauhallisesti.

En millään jaksa aamutappeluita.

Keskimmäinen söi aamiaista känny kädessä ja kuulokkeet korvilla. Sen kanssa keskustelu on mahdotonta. Se ei kuule tai ei ole kuulevinaan. Välillä karjaisee HÄH. Joskus siirtää kuulokkeita ja sanoo häh. Ongelma on vaan se, et ne kuulokkeet menee takaisin korvalle, ennenkuin ehtii vastata hähhiin ja sitten se homma alkaa taas alusta. 

Alakoululaisilla on ihanan helppo alku, mutta yläkoululainen käy sääliksi. Miten jo tokana päivänä voi olla koulua 8-15 ? Julmaa ihmisten kohtelua.
 Muistan ekan päiväni ravintolakoulussa. Luulin, että siellä on jotakuinkin vain infoa. Mutta ei. 9-16 oli päivän mitta. Kaksi viimeistä tuntia oli siivous oppitunti ja koulun siivous. Ja oli hirveä helle. Lasiseinät. Viisi hissitöntä kerrosta.
 Koulun jälkeen menin kotiin ja itkin koko illan. Olin melkein 25-vuotias. Yritän muistaa tämän, jos nuo omat paljon nuoremmat pojat pimahtelee iltaisin.

maanantai 11. elokuuta 2014

Fanaattiset paasaajat

Olen joskus tainnut puhua siitäkin aiheesta, että jos mulle paasaa, niin toimin päin vastoin.
 Nyt niin tekisi mieli.

"Kaverin" kaveri linkitti faceen jotain uutista, kuinka lapsiperheiltä viedään loputkin rahat jne.
Tämä mun "kaveri" kommentoi: "Miten kukaan vihaa maailmaa ja luontoa niin paljon että tekee neljä lasta".

Tarvitseeko sanoa, että kommentoija on lapseton (ja toki naimatonkin). Ja ihan sairaan ärsyttävä paasaajasyyllistäjäbesserwisser.
Sain nyt oman osani aiheesta "pitää syöttää lapsille kasvisruokiakin".

Haluan tehdä neljännen lapsen ja pelkkää lihaa syön jatkossa.

Jotakuinkin 40 ruokaa

Sain eilen puuskan ja kirjoitin ylös ruokia, joita meillä syödään. (yleensä meillä kyllä syödään kuutta ruokaa, nyt keksin ainaskin 40)

Sattumanvaraisessa järjestyksessä:

Pekoni-kermakastike fusillipastan kera
Hornetit ja ranskalaiset
Lohikiusaus
Sosekeitto
Tacosalaatti
Kala+muusi
Pepin voimavuoka
Jauhelihakastike
Kalaa uunissa
Pihvit
Kana tikka masala
Jauhelihapihvi
Kanawokki
Kalakeitto
Uuniperunat täytteellä
Lihapullat+muusi
Kasvislasagne
Broiskulasagne
Kanakeitto
Tortillat
Avokadopasta
Carbonara
Kanaa + paistetut nuudelit
Jauhelihakeitto
Pinaattiletut
Lohimedaljongit
Pitsa
Quesadillat
Pähkinä-pinaattipasta
Nakkikeitto
Nakkikastike
Riistakäristys
HAmpurilaiset
Lihamureke
Risotto
Bolognese (keskimmäisen tekemä)

Näitä nyt pitäisi jakaa viikoille, huh.

Tarkistin jääkaapin ja pakastimen tilanteen. Tällä viikolla syödään:
Kanawokkia
Jauhelihakastike
Carbonara
Ikean lihapullat
Kalapuikot

Aika ankeaa sanon, mutta päätin nyt tyhjentää kaapit enkä käydä kaupassa.

Tänään välipalaksi paistan lettuja. Lupasin junnulle ekan koulupäivän kunniaksi.

Eka koulupäivä!!!! Erityisin päivä ikinä sanoi kuopus. (Viidesluokkalainen esitti koulunpihalla ettei näe meitä. Suodaan se hälle.)

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Gourmet is not my middle name

Uskomatonta. Eilen Lidlissä käydessä silmät osui fenkoliin ja päätin tehdä viimeisen lomapäivän kunniaksi fenkoli-jokirapukeittoa.
Reseptiä en löytänyt mistään, joten hieman keksin omasta päästäni ja epätoivon vimmalla muistelin, mitä joskus olen saattanut tehdä.

Kuullotin voissa kolme pilkottua fenkolia ja neljä salottisipulia. Ripsautin joukkoon valko ja cayennepippuria ja merisuolaa. Pari ruokalusikallista jauhoja pyöräytettiin joukkoon ja sitten vettä, lots. Kalaliemi oli loppu ja meinasin mennä ilman. Maistui pahalta, joten lykkäsin kanaliemikuution joukkoon. Kun kasvikset oli pehmeitä viskasin sekaan katkarapuja. Hetken lämmitin ja sitten sauvaskoittimella sileäksi. (Lähes) Joukkoon kuohukermaa ja purkillinen punaravun pyrstöjä. (Juu, punarapu ei ole jokirapu. Big deal. )

Oli hyvää. Mies söi puoli kattilallista.

Koska olen teiniintyvän vanhempi, aloimme miehen kanssa yllyttämään poikia menemään "festareille" katsomaan Justimusta. Keskimmäinen ei innostunut, mutta vanhin otti kaksi kamua mukaan ja lähti. Omien sanojensa mukaan "matkalle alakoulusta yläkouluun". Oih!
 Kohta tänne tulee esikoisen kaverin äiti ja aion sille esitellä Youtubesta, millaista jengiä patistin pojat katsomaan. Epäilen, että saan selkääni. :D
 Mut oikeesti, onko hienompaa biisiä kuin Justimuksen Facebook?

maanantai 4. elokuuta 2014

Teho-osastoa, vauvoja, angstia ja paahtoleipäkostoja

Eilen oli myrskyä ja tyventä. Ehdin pomppia mielentilasta toiseen, hops vaan. Ensin intoilen tulevasta arjesta. Sitten asiasta ääneen miehelle puhuessa laskeuduin räminällä alas. Ei mun elämä muutu koulujen alusta mihinkään suuntaan. Samaa hengailua kuin tähänkin asti. Mitä nyt kuskaukset lisääntyy. Mutta muuten. Himassa himassa himassa.
 Aloin miehelle hokemaan "keksi jotain positiivista, keksi jotain positivista". Löytyi sitä. Mä joka päivä luen ihmisten statuksista, miten karseaa mennä duuniin ja ah ja voi, miksi lomaan on vuosi jne.  Mun elämässä ei käy noin.
Mutta ei mun elämässä olen kauheasti vaihteluakaan, kun ei vapaa ja työ vaihtele. (Huomatkaa, että tää on siinä nuivassa mielentilassa ajateltu. Heti kun säpisen hieman, niin näen tän asian ihan eri lailla. Mutta kyllä, on tässä kotona olemisessa huonot puolensa. Olenkohan mä tipahtanut yhteiskunnasta ulos?)

Tohon aiheeseen liittyen, juttelin eilen bioisäni kanssa, jota ei missään tapauksessa isään pidä sekoittaman. Mulla on hämärä mielikuva, että joku vuosi sitten bioI odotti eläkkeen alkua. Eläke alkoi ja puolessa vuodessa tuli mitta täyteen. Alkoi tekeen töitä vanhalle työpaikalleen. Vuoden alusta bioI vakinaistettiin vanhaan työpaikkaansa. Ikää ihan ihan kohta 70 v. How cool!

Eilen angstasin myös painosta. Viikon laihdutin ja yhden ainoa lauantain aikana sain pudottamani kilot takaisin. WTF? Eilen palasin kuitenkin normiruokavalioon, paitsi että söin yhden paahtoleivän iltapäivällä. Podin suurta tuskaa ja morkkista sen yhden viipaleen vuoksi. Oikeasti. Kostoksi sitten kaahasin kauppaan puoli ysiltä illalla suklaata ostamaan. HAHAHAH, siitäs sait! (Kuka sai, kenelle kostin? Paahtoleivälle kai?)

No suklaata syöden jumituin taas nojatuoliin (Ektorp, Ikea) nauttimaan Teho-osasto putkesta. Miten se voikin olla niin ihanaa? Mun elämän suuri ilo.
Siinä katsoessa muistelin miten erityinen suhde mulla on tehariin. Kaksi kertaa olen sen katsottuani mennyt synnyttämään.
Kolmannella kerralla Tehari oli tauolla ja synnytin poikkeuksellisesti muutenkin alkuillasta jo, mutta mutta....
Olin tehnyt alkuillasta raskaustestin ja odotin malttamattomana miestä kotiin. Kun mies saapui, olin tosi cool ja ihan normisti alettiin katsomaan Teho-osastoa tallennukselta. Ohjelman alkumetreillä päähenkilö kertoo toiselle päähenkilölle, että ne saa vauvan. Mun oli pakko sammuttaa ohjelma ja hihkuu et "Niin mekin". Nyt mä odotan malttamattomana törmääväni siihen samaiseen jaksoon. Kun en yhtään muista ketkä alkoi odottamaan silloin. Saatan kyyneleen tirauttaa.

Mun tutuille on syntynyt ihan kamalasti vauvoja viime päivinä. Kuukauden sisällä neljä vauvaa. Ihanaa. Erityisen ihanaa ettei mulle. Vielä erityisemmän ihanaa, että näillä helteillä mulla ei ole vauvaa.
Kamalaa, musta on tullut just sellainen ihminen, joita inhosin kun aloin kolmatta lasta odottamaan. "Ootsä hullu, kolmas? Onneksi sulle eikä mulle? Saat tulla kylään vauvan kanssa, mutta et enää taaperon."
En mä kyllä noin kamala ole. Mä vaan täällä jupisen, että onneksi en minä, vauvan äideille hihkun että "iih vauva". Olen kyllä oikeastikin sitä mieltä. (Mutta onneksi ei mulle)

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Lomaviikko, viimeinen

Ehdin jo facessa hehkuttaa sitä, että on nyt on viimeinen lomaviikko. Olen julma ja kamala ihminen, mutta oikeesti tää lomailun loppuminen on hyvä asia, lapsille. Mä haluan takaisin normaalin unirytmin. Normaalit ruokailut. (Mä hieman poden morkkista siitä, että lapset on saaneet kesällä syödä mitä huvittaa milloin huvittaa. Päivisin siis. En yhtään ole kyennyt lounaan tekijäksi koko kesänä.)
Mä haluan isoille pojille muutakin tekemistä kuin nysväämisen ja koneella istumisen. Okei, ensi viikolla saan itkukohtauksia ja raivareita, kun joudun koululaisten angstin kohteeksi, mutta eiköhän ne siihen äkkiä totu. (Viikonloppuna oli yhden pojan ja koiran kanssa kävelyllä. Mainitsin että koulun alkuun on yhdeksän yötä. Poika raivosi aikansa ja alkoi sitten itkemään.)

Mutta oikeasti, arki. Ihanaa. Aamulla soi kello, syödään aamiaista, pojat kouluun, sitten saan rauhassa tehdä kotihommia, ilman että miljoona lasta keskeyttää joka välissä. Iltapäivällä on sitten edessä sitä epämääräistä angstia, mutta sitten onkin jo ilta ja pojat menee nukkumaan. ENNEN mua!

Tajusitte kai, että ton nukkumaanmenojutun takia mä sitä arkea odotan. Siis oikeesti, luulitteko että mä haluan kelloherätyksiä? Tai kouluunmenokiroilua?
(Mutta se, että junnu menee kouluun, on ihan uber suloista. Ihanaksi sen tekee sekin, että se on lapsi, joka ei ekana aamuna takerru mun käsiin ja jalkoihin ja itke. Olen nyt junnun kolmesta kaverista kuullut seuraavia asioita: ne ei uskalla olla minuuttiakaan yksin kotona, ne ei voi olla leikkimässä omassa kodissaan eri kerroksessa kuin muu perhe, yksi poika ei tällä hetkellä suostu menemään yksin edes vessaan. Okka, tällaista se voi olla, mutta onneksi ei meillä, ainakaan vielä. Valitettavan tuoreessa muistissa isojen poikien ekaluokka-ahdistukset, jotka alkoivat yhdessä yössä. En edes roskia saanut viedä, ilman että itkivät perään.)

Nyt pitäisi jotain muksaa keksiä, millä täyttäisi tämän viikon laadukkaasti. Hmmmm...