maanantai 12. marraskuuta 2012

Mielensäpahoittaja

Onpas ollut vuoristoratainen viikko. Viikossa on tapahtunut niin paljon, että päivissä ei pysy perässä. Ihan oikeasti luulin olleeni kaksi viikkoa VAIN kotona, mutta kalenteria katsoessani huomasin vain viikon menneen. Mutta ajatelkaa, luovuin lapsesta, päivystin, sain vauvan, luovuin vauvasta ja sain samalla uuden lapsen. VIIKOSSA!
Vauvan hyvästely sujui itkuisissa merkeissä. Olin todella nolo. Nyyhkytin ääneen ja mitä enemmän yritin lopettaa, sitä enemmän itkin. Vauvan äiti katseli minua rauhallisen lempeästi. Niin noloa!!!! Olin illalla hieman poikki.

Viikonloppuna kerroin minua reilusti nuoremmalle sukulaistytölle, että meille tulee koira. Hän sanoi vain et kai menemme koirakouluun ja kai me tajuamme että koiralle voi olla stressaavaa kun lapsia tulee ja menee ja olemmeko tosiaan miettineet asian loppuun. Mä tyrmistyin niin, etten vastannut mitään.
 Hieman osui arkaan paikkaan. Otin asiat niin, et mulla on niin karmean huonostikasvatetut lapset etten varmaan osaa koiraa kasvattaa...
Lopulta tulin siihen tulokseen, että ehkä mä 42 veenä tiedän mitä teen. Ja meillä on ollut koira ennenkin. Ja koira tottuu siihen elämään mitä meillä on. PISTE!

Mutta kyllä mua vitutti!

Nyt olen lukenut koirankasvatusoppaita niin et päässä surisee. Se homma alkaa tuntua ydinfysiikalta, mistä kukaan ei selviä ilman monen vuoden koulutusta. Jos olis aika relata.

Muuten on elämä ihanaa. Eilen oltiin vaarilassa juhlimassa isänpäivää. Tänä iltana mies tulee matkoilta ja päästään senkin isänpäivää juhlimaan jälkijunassa. Ja mikä ihaninta, saatan saada jopa vapaata, et pääsen urheilemaan. Olen sen tarpeessa. Ollut piiitkä viikko.

Tänään olen saanut vaihteeksi auttaa kaveriani rouva h:ta. Olen aina ihaillut sen lunkiutta ja kaikki järjestyy asennetta. Tänään kyllä hieman mietin, et vois sitä hieman vähemmän lunkikin olla. Rouva H. soitti mulle aamulla, et bensa loppu ja hän on tien päällä, ei ole rahaa eikä pankkikorttia, koska heillä on vain yksi kortti ja se on nyt miehellä. Yksi lapsi odottaa kotona kyytiä hammaslääkäriin jne. Mä sit puin muksut ja itseni, hain pojan kotoaan, hain rouva H.n, vein ne hammaslääkäriin, vein rouvan tankin kautta (ja kas, kortti olikin lompakossa) autolle ja sit pääsin toiselle kaverille kylään. Kyseinen kaveri sanoi, et hänen mielestään Rouva H ei ole rento vaan aivan liian huoleton ja vastuuton ja joka luottaa, et joku aina pelastaa.
 Voihan sen noinkin nähdä. Ihailen silti stressaamattomuutta.

Tällaista täällä.

2 kommenttia:

Elisa kirjoitti...

Tolla Rouva H:lla on käynyt hyvä tuuri kaverin suhteen :). Voikun mullakin olisi tollaisia kavereita ;)!!

Voimia ja valoa!

vintti kirjoitti...

Pakko kyllä sanoa,että ekat kaksi kertaa ehkä naurattais,kun pelastais rouva H:n pulasta,ja sen jälkeen veetuttaisi.
En jaksaisi, enkä viistsisi. Aikuisuus on aikuisuutta ja asioiden hoitoa, vaika kuinka ei stressasi. Jos itse ei stressaa.niin homma on niin,että muiden on pakko. Ei ole reilua sekään?