keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Lapsellisia tunnustuksia

"Ikävystyminen on paljon kurjempaa, jos on hyvät oltavat, kuin jos tuntee olevansa kaltoin kohdeltu"
-Muumipeikko-

Toi ylläoleva lause on jo vuosikausia tuonut mulle huonon omatunnon. Mä olen onnekas kermaperse, mutta silti osaan rypeä ilman syytä.
Nyt olen tässä jo viikkokausia rypenyt ellette ole huomanneet. Mikään, siis yhtään mikään ei ole vialla, mutta elämä on ollut harmaata, koleaa, ankeaa ja pysähtynyttä Olen etsinyt syitä sieltä ja täältä. Hetken uskoin jo siihen, että kolmen yön valvominen vauvan kanssa uuvutti mut, mutta tuskin nyt sentään.
Koko ajan olen sanonut, etten ole masentunut, mikään ei vaan huvita, mutta.... Olenhan mä. Aloin muistelemaan vuosia sitten tekemääni masennustestiä ja tajusin, että vastaisin kyselyyn vaan synkkyyksiä. Huraa, helpotus. Mikään ei siis todella ole vialla, mähän olen vaan serotoniinit kadottanut. Aah autuus. Tästä selviää lääkkeillä! (Jos ikinä nyt jaksan lääkäriin asti raahautua vollaamaan)
Tämän hetken ensiapu on ystävän kanssa suoritetut terapiakävelyt. Se on ihanaa. Alkumatka maristaan ja ollaan paikoitellen itku kurkussa, sitten alkaa jutut muuttua ja nauretaan jo itsellemme ja toisillemme. Tämä yksi asia on elämäni suurin (ja ainoa) ilo.
Olisitte olleet kuulemassa meitä joulupäivänä. Mä selostan hyvin mennyttä, mutta surkeaa jouluani.  Kaveri nauroi hervottomana kun kuuli, että pakettien avaamisen jälkeen menin vessaan itkemään. Oikeasti. Menin! Mä inhosin keski-ikäisen naisen elämää. Lapset saa lahjoja, mutta mä en. Okei, sain mä. KAKSI!!!! Mieheltä kivan Hilfigerin neuleen ja äidiltä kattilan. Hmmm.... Missä on mun joululahjakirjat? Onko kiva neule päällä istua kattila kainalossa sohvalla? Onneksi mulla on ihana koira, jonka otin kainaloon sohvalle ja siinä sitten autuaana torkuttiin. (Joku meidän perheestä päätti että koira ei saa olla sohvalla. Mutta eikö se niin ole, että naisilla on oikeus muuttaa mieltään)

Kiitos edellisen postauksen tyylikommentaattoreille. Kiva ettette teilanneet!
Mä sen sijaan teilasin yhden ystävän tyylin, mutta en sentään päin naamaa. Poikien joulujuhlassa tapasin kaverin ja jo kaukaa katsoin mitä ihmettä hällä oli päällä. Musta siisti neule, jossa oli kaksi isoa nallea tontuiksi puettuina!!! Siis mitä nelikymppinen nainen laittaa päälleen? Jos tässä ei ollut tarpeeksi, niin lisää tulee. Ystävä ylpeänä kertoi mahtuvansa todella pitkästä aikaa kyseiseen vaatteeseen, viimeksi käytti sitä lukiossa. Mulla oli niin vaikeaa pitää pokkaa, että. Kumpi on pahempaa: käyttää nallevaatetta aikuisena vai lukiolaisena? (lisäjärkytystä tuotti se, että kyseinen kaveri oli menossa joululounaalle siinä vaatteessa. URAnainen hyvässä duunissa, nallepaidassa. Huoh. Mun työlounaalle tollanen sen sijaan sopis.)
Tämä tietysti on vain minun mielipiteeni. Samainen kaveri pitää mua hassuna 15 veenä, kun käytän mustaa kynsilakkaa. (ja koska pidän helmiä aikuisten koruina tajuamatta, että mä ikäni puolesta olen aikuinen)

Joulu on nyt onneksi ohi, mutta loma jatkuu. (ei mulla ole lomaa) Pyhät on downshiftattu ihan tosissaan. Lapset on olleet sisällä, pelanneet liikaa, mutta kaikki olleet hiljaa ja tyytyväisiä. Mä olen käynyt aika paljon kävelyllä. Lukenut yllättävän kiinnostavaa Diane Keatonin elämänkertaa. Tapani mukaan jouluna laihdun, en paljon, mutta laihdun. Joku mun kropan mallissa on muuttunut myös. Itse huomasin sen eilen ja kaveri tänään. Jollain oudolla tavalla olen kaventunut. (huraa)

Selailen lehtiä ja blogeja ja yritän etsiä jotain mistä innostua. Kerron kun löydän!


8 kommenttia:

Petriina kirjoitti...

Rypeminen ilman hyvää syytä ( laittaisin tämän kursiivilla, jos osaisin ) on sikäli huono homma, että monikaan masennusta kokematon ei tajua, että se on ihan todellista , vaikka kaikki ulospäin näyttäisikin olevan ihan hyvin ja hienosti.

Kivaa loppuvuotta kuitenkin. Käyn täällä aina kun olet saanut aikaiseksi jotain ! :D

P kirjoitti...

Kiitos ihana Petriina! Luin sun kommentin moneen kertaa, kn ei heti mennyt jakeluun. Juu, olet oikeassa. Edes asian kokeneen oli vaikea tajuta ja muistaa, et masentunut voi olla ilman syytä. ja sit kun sen muisti, niin tuli helpottunut olo. En olekaan kamala lellivauva, vaan oikeasti se on varmaan se serotoniini tai joku sana :) Mieli valkeni jo siitä.

Iloa loppuvuoteen!

Petriina kirjoitti...

Olisi pitänyt tarkentaa vielä: ilman näkyvää ( tää kursiivilla tai boldattuna tällä kertaa ) hyvää syytä. Koska ainahan masennukselle on jokin syy: riittämättömyys, univaikeudet, huonosti toimiva parisuhde, ongelmat työssä tai mikä tahansa pitkään jatkunut stressitilanne tai selvittämätön asia. Kaikki vaan ei aina näy muille, eikä tarvitsekaan.

Hyvä, jos sulla on jo parempi mieli ! :)

Tuula kirjoitti...

Täällä toinen, joka on vähän samanmoisissa fiiliksissä. Surettaa, itkettää, väsyttää ihan maanpeekeleesti... Ei ole ollut aikaa pitää huolta itsestä eikä liikkua. Huomenna marssin luontaistuotekauppaan ja ostan mäkikuismaa (huomasin sen tehon, kun aikanaan siirryin pois masislääkkeistä ja sain ikävät vieroitusoireet, joita tietenkään lääkärin mukaan ei "käytännössä yleensä ollenkaan tule" tms.) Toimii ainakin mulla, kun puhti on totaalisen poissa ja depis kolkuttelee oven takana.

Ruts ja hurjasti valoa!!! ♥ Kaikki jääjettyy (kuten mun esikoinen aina sanoo).

Minäminä kirjoitti...

Kiitos Tuulalle mäkikuismavinkistä. Käyn ostamassa sitä itsekin.

Ootko Pinkki miettinyt, voisiko se olla kaamoksen aiheuttamaa alakuloa? Mulla ainakin pahenee vuosi vuodelta kun ikää tulee lisää. Lokakuussa alkaa hidastua, marraskuu on tahmea kuin mikä ja joulukuussa ahdistaa.

Nyt onneksi mennään jo valoisampaa kohti. Entäs jo lähtisitte lomalle jonnekin aurinkoon, hiihtolomakin on ihan kohta?

P.S. Sain vihdoin vaihdettua nimimerkin blogin tietoihin, mutta siis vanha tuttu lukija olen. :)

Elisa kirjoitti...

Voi muru. Been there done that.
Kyllä sä sieltä nouset, koska niin story eli historiankirja on kirjoitettu.

Meilläkin meni joulu vähän alakuloisissa tunnelmissa, tosin ihan syyn kanssa.
Veti kyllä tunnelmaa alas vaikka kuinka yritti. Joulu on jotenkin niin just (liian) hehkutusaltista aikaa, pitäisi olla
Kauheen ihanaa ja mitä sit kun ei olekaan?

Jatka lenkkejä ja juo Beroccaa. Innostus tulee yhtä varmasti kuin kuolema.

t. Elsa Mummelisi

Ps. Noi kävelylenkit kuullostaa ihan loistavilta. Mäkin haluun terapiakävelylle, mulla ei ole siihen
Ketään kamua :(!!

Ps. Mun tiestsikka hajosi-> kriisin paikka.

Katja Sonninen kirjoitti...

Täältäkin lähtee sinulle halaus täynnä empatiaa ja myötätuntoa!
Jouluun sisältyy niin paljon latauksia ja odotuksia, että pettymykset ovat lähes väistämättömiä. Vaikka jälkikäteen oma käytös näyttää naurettavalta ja lähes pateettiselta, tunnelma on täyttä totta sillä hetkellä. Jos on jo valmiiksi alakuloinen niin pettymys tuntuu entistä kurjemmalta. Ja sitten kun vielä pettyy omaan reaktioonsa ja käytökseensä ("en kai minä nyt aikuinen ihminen TÄLLÄ tavalla VOI tehdä") ja alkaa sättiä itseään, niin siinähän sitä onkin jo kierre.

Aivan varmasti kuitenkin: "This too shall pass". Synkimmän epätoivon hetkellä itseäni ainakin lohduttaa ajatus, että jonain päivänä, jonain hetkenä ihan varmasti tuntuu paremmalta. Onneksi osaat hakea itsellesi apua ja "kävelyterapiaa" :) Nouset kyllä, olen varma siitä!

Toivon sinulle juuri nyt lempeyttä ja armollisuutta itseäsi kohtaan. Juttele itsellesi kuin juttelisit parhaalle kaverillesi, ymmärtäen ja kannustaen. Unohda hetkeksi vaatimukset ja tee niitä asioita jotka tuovat sinulle iloa, edes vähäsen. Ja hei, se joulukin meni jo eikä palaa kuin vuoden päästä!

Voimahalaus <3





Leonida kirjoitti...

Ei ollut yhtään lapsellisia tunnustuksia. Päinvastoin, puhut täällä oikeista asioista niin rehellisesti, että ihailen sinua hurjasti. Plus hauskasti.

Kurjaa, jos "ryvettää", mutta hyvä, jos siihen saa apua serotoniinin lisäämisestä tai mistä vain.

Tsemppiä hurjasti muru; päivät jo pitenevät (onneksi)!