Maanantai

 Radiossa kyseltiin äsken millaisia säästövinkkejä ihmisillä on käytössä. Mua nauratti, koska olin vain ja ainoastaan halvan bensan takia vaivautunut lämmittämään auton ja poistumaan kotoani. Eli tankkasin. Sitten ajoin Lidliin käyttämään vitosen etukupongin, jonka saa kun ostaa 40 eurolla. Yritin suht tarkkaan laskea, että pysyn tavoitteessa. Ostin jouluksi graavilohta ja mätiä. Huomenna pitäisi miettiä fiksuja ruokia tuleville viikoille ja käydä ostamassa uudestaan neljänkympin satsi. 

Eilen sanoin keskimmäiselle, että haudutapas chili con carne jo tänään, koska huomenna sähkö on samperin kallista. Et on eroa maksaako kolminkertaista vai kuusinkertaista hintaa. Juuri nyt pesukoneet odottaa täysinä sitä, et uskallan laittaa ne päälle. 

Olen siis pakotettu olemaan talousguru itselleni.

Muita vinkkejä on se, etten ole ostanut mitään muuta kuin ruokaa ja bensaa. Vaikka mulla oli vapaa viikonloppu, en tehnyt mitään rahaa kuluttavaa. Siis mitään poikkeuksellista. Kävin kahvilla muutamalla ystävällä, nukuin paljon, kävin korismatsissa. Ja hei, kävn matsin aikana kahvilla kuopukseni tyttöystävän äidillä. Tapasimme ensimmäistä kertaa. Musta on hauskaa, et molemmat olemme tyyppejä, jotka haluaa tavata uusia ihmisiä ja mielelllään lasten kavereiden vanhempia. Eli oli oikein hauska visiitti. 

Mä olen nähnyt monena yönä unta, että olen tapaillut jotain tyyppiä vähän niinku pakolla ja joka kerta tullut siihen tulokseen, ettei voi seukata jos ei halua. (Pohjoisen mies kysyin voinko miettiä et ensi vuonna tavattais. Sanoin että voin mä miettiä, mutten kyllä tiedä miten meidän tapaamiset saadaa ikinä onnistumaan. Taisin jotenkin loukata häntä. Mut oikeasti, kuin ihmeessä voi järkätä tapaamisen, jos molemmat on naimisissa työnsä kanssa? Lisäksi olen vähän pitkästynyt kuulumisten vaihtamiseen. )

Yllättävän monta asiaa

Satunnaisia juttuja. 

-Anna-lehden Tässä iässä - podcast. Asta Leppa jutustelee kiinnostavien ihmisten kanssa naisen elämästä. Erityismainintana Katja Ståhl puhumassa 50+ sinkkuelämästä ja Laura Malmivaara kertomassa elämästään taaperon äitinä viisikymppisenä. (On se kyllä käsittämätön ajatus että tässä kohtaa olisin jonkun pikkuisen äiti. Okei, mulla on talossa kaksikin pientä, mutta silti. Mutta siis ihanaa, että hän sai lapsen, jota oli toivonut. )

Katja Ståhl sanoi taas olevansa järjettömän onnellinen elämässään. Vähän kadehdin. Tai paljon. Mä olen monin tavoin onnellinen, mutta en järjettömän onnellinen. Mulla on tosi paljon ihania asioita elämässä, mutta järjettömyys on valitettavasti muussa muodossa kuin onnessa. 

Yhden suuren onnen taas sisäistin, kun kahvittelin ystäväni kanssa. Puhuin taas siitä, kuin kiva on kun mun luona ovi käy tiuhaan. Kuinka täällä kuitenkin käy paljon ystäviä kylässä ja esikoinen ja miniä ramppaavat tiuhaan. Ystäväni totesi, että kun omat lapset muutti pois kotoa, niin hänen kotinsa on kovin hiljainen eikä juuri kukaan koskaan käy kylässä. Eli kiitollisuus omasta ystäväpiiristä. 

Suuri kiitollisuus myös siitä, että esikoinen sai oaman alan työpaikan!!!! Vielä muutama viikko inttiä jäljellä ja tammikuussa sitten alkaa lentokoneiden moottorien korjaaminen. Ihan super mahtavaa! (Toki tässä kohtaa surettaa se, että keskimmäinen ei ole löytänyt töitä vaan on nyt te-toimiston asiakas. Toki normaalia sekin, mutta olisi ihanaa että hänkin pääsisi tekemään hommia.)

Silmiin osui juttu etäsuhteessa elämisestä. Kun etäsuhteessa elänyt nainen sanoi, että jos haluaa vaalia yhteyttä, niin kannattaa kertoa myös ihan pienistä asioista, eikä vain suurista. Samalla tavalla, kuinmitä kertoisi jos eläisi samassa taloudessa.  TAAS hokasin, että tämä asia on ongelma mulle ihan missä tahansa suhteessa. Kun en vaan osaa lätistä niitä pikkujuttuja, kun en ajattele niiden kiinnostavan. Se on syy, miksi olen sitten aika paljon hiljaa. Tämähän ei tietenkään tapahdu ystävien kanssa, vain miesten. Olen tästä puhunut lukuisia kertoja, mutta nyt se avautui jotenkin uudella tavalla. 

No, vaikka en ole suhteessa, niin päätin sitten sinne pohjoisen miehelle kertoa pitkästi päivästäni. Et millaista se olisi höpöttää kaikkea. 

(Pohjoisen mies on yrttäjä ja tekee 12-14 tuntista päivää. Molemmat olemme töiden kanssa naimisissa. Tajusin ettei meistä oikeasti voi tulla kavereita enempää. Mikä on siis just fine. )

Viikon sisään olen haaveillut kodin myynnistä, töiden lopettamisesta ja kaiken (minkä kaiken) jättämisestä. Okei, ainoa jonka haluaisin jättää on työ. Ihan oikeasti mun syksy on ollut niin paska että hirvittää. Torstaina mun elämän kuuluisi helpottaa ja toivon että lopputalvi on pelkkää auvoa. 

Mun piti kirjoittaa satunnaisuuksia, mutta tästä tulikin tämmöistä. 

Ainiin, pieni karsintainnostus iski, kun kuuntelin ystäväni muuttokertomusta. Hän muutti eron jälkeen suuresta perheasunnosta pieneen kolmioon poikansa kanssa. Tavaraa on paljon ja tilaa vähän. Mulle tuli heti se "paniikki", että pitää luopua tavarasta nyt jo, pikkuhiljaa. Ja nimenomaan luopua niin, ettei hanki mitään tilalle. 

Jälkimmäinen helpottaisi taloudellisuusponnisteluissakin, jotka kyllä nyt on jäissä. Rahaa tulee ja menee ja yhtään en tiedä meneekö vähän vai paljon, kun olen lopettanut seurannan. Ja näin joulun alla ei ehkä viitsi seuratakaan. Mutta hei, joulu lähestyy!!! 

Kuin Steelen romaanista

 Ai kamala. EI ikinä pitäisi lukea omaa blogiaan. Nyt vahingossa osui silmään postaus, josta tulee mieleen taas Kinttupolkujen analyysi, tällä kertaa Danielle Steelistä. 

"Istuttiin eilen terassilla viinilasi kädessä ja puhuttiin miehen kanssa rakkaudesta ja sitoutumisesta ja muista pikkujutuista. Mies puhui niin viisaita, että sain ahaa-elämyksen.

Valitettavasti en osaa siteerata suoraan, mutta jotenkin näin se meni: ihminen voi rakastua lähes kehen tahansa, mutta ihminen on tavallaan helposti vaihdettavissa toiseen. Mutta jos sä sitoudut siihen ihmiseen ja koko sen elämään, niin suhteesta tulee tärkeämpi ja parempi. Sellainen, josta ei niin vain lähdetä."

Ihan kaunista ja tottakin. Tai voisi olla totta. Nimittäin reilu vuosi tuon kirjoittamisesta mä jo halusin erota ja erottiinkin. Että niin se elämä kuulkaa voi mennä. Että on ihanaa ja sitten ei yhtään enää ole. Tässä kohtaa siteeraan serkkuani, joka ihan pikkutyttönä sanoi että "kyllästyminen on sitä, ettei voi sietää toista enää silmissään." Kyllä, ei vaan voi sietää enää silmissään. 

Juurikin sunnuntaina samainen eksä ehdotti että kahvitellaan joku päivä. Vastasin muihin asioihin, mutta en kahvitteluun. En vain halua enää nahdä. Kahvittelisi avovaimonsa kanssa vain. (Siis tämäkin, miksi kaikki eksät siis pommittaa mua?)

Nyt mun pitää lukea joku ihanan ihana romaani, joka ei ole Colgan tai Steele ja uneksia sen avulla itselleni ihana elämä. Siis vielä ihanampi. Voisiko romaania käyttää aarrekarttana?

Jos olisin romaanista

 Herran jestas, marraskuu on jo puolivälissä, enkä ole yhtään ahdistunut. Siis marrasahdistunut. Tämä kuukausi on ollut ihan mainio tähän asti. Huraa!

Mulla oli viikonloppuna vapaata yksi yö ja kaksi päivää. Kun kerron miten sen vietin, niin saatte kuvan mun ankeudesta. Lauantai oli vielä oikein hyvä. Kävin ystävällä kahvilla, sitten menin miniän (molempien itseasiassa) kanssa kuopuksen peliä katsomaan. Himaan tultuani ehdin tehdä ruoan ja syödä, kun ystävä tuli ja päätettiin käydä ravintolassa yhdellä. Me ei haluttu ihmisten ilmoille tapaamaan ihmisiä, vaan ihan vain käydä jossain paikassa kahden höpöttämässä. Kivaa oli ja mikä parasta, olin kotona jo klo 19. :D

Sunnuntaina heräsin tapani mukaan seiskalta. En halunnut herätä ja nousta joten tein perusmokan ja jäin vain lojumaan. Siitähän vain väsyy eikä yhtään piristy. Lopulta nousin, söin aamiaisen ja menin sohvalle nukkumaan. Nukuin kivat 2,5 tuntia. Puoli kahdelta pohdin että pitäisikö syödä jotain. Sitten katselin Selviytyjiä ja Nenäpäivää ja kas kello olikin puoli viisi ja piti lähetä hakemaan lapsia. 

Mä en tiedä meneekö mun vapaat täysin hukkaan mulla vai onko tämä laatuaikaa big time. 

Sunnuntaina sain myös sen oivalluksen, etten kyllä halua mitään suhteita. Mä en vaan halua. Nyt menisi siis yksi ihan hyvä mies haaskuun mua palvomasta, kun en vaan halua mitään. 

Samaan aikaan mietin, pitäisikö nyt antaa kuitenkin vielä mahdollisuus, koska eihän nuo palvojat joka oksalla kasva. Et entä jos mä vuoden kuluttua olenkin sitä mieltä että olisipa kiva kun olisi kumppani ja sit se juna olisikin jo mennyt. 

Et terkkuja vaihdevuosista. Näin hiton nuivaksi voi ihminen muuttua. Siis ajatelkaa, kun yhdessä viestissä sanoin että hän on kyllä ollut kärsivällinen mun kanssa, kun olen oikeasti vaan jutellut niitä näitä, enkä yhtään "avautunut". Hän totesi että kai sitä on kärsivällinen jos on odottanut jo 30 vuotta. Hirmu suloista. (jos olisin Jenny Colganin kirjan päähenkilö. Nythän  mä olen jonkun leffan päähenkilön naapuri, joku pahanilmanlintutyyppinen)

jk. Jenny Colganista voitte lukea enemmän Kinttupoluista. Marikalla on oikein hyvä analyysi siellä. )

Äitiyden monet muodot

 Eilen pohdin äitiyden (vanhemmuuden) monia muotoja. Hyvä ystäväni pohti syyllisyyttä ja sitä saako ottaa omaa aikaa ja mikä on sopiva määrä plus onko huono ihminen, jos myöhästyy poikansa pelistä puoli tuntia. Kyseinen ystävä antaa kaiken lapsilleen ja on juurikin se vanhempi, joka aina kuskaa harrastuksiin ja katsoo kaikki pelit ja jonka oma aika alkaa iltaisin ehkä 21 jälkeen. 

Samaisena päivänä toinen ystäväni valittaa siitä, että nuorin lapsikin on vasta 16, et hän ei enää kestä lapsia. Samainen äiti aiheuttaa mussa sekä kauhua että ihailua sillä, että ihan pokkana sanoo, ettei ole ikinä käyny katsomassa yhdenkään lapsensa peliä eikä aio. Että harrastus on lapsen eikä hänen. 

Mä olen sitten noiden kahden välimaasto. Mä hieman uuvahdan tohon järkyttävään harrastus ja pelimäärään, mutta mielelläni katson pelejä, jos mahdollisuus. Mahdollisuus on vain todella harvoin. Tästä en sentään syyllistä itseäni, koska mun työ on mikä on ja ihan aina ei voi lasten kanssa kentän laidalle mennä. Siis harvassa ne muksut, joiden kanssa olen peleihin mennyt. 

Tuo eka ystäväni on siinä mainio vastakohta mulle, että hän tosiaan tuntee syyllisyyttä omasta ajasta tai etenkin laiskottelusta. Hän kokee että aina pitää olla hyödyllinen. Uuvun ajatukestakin. Sit toisaalta, minähän olen hyödyllinen koko ajan, vaikka nytkin istun vain tällä koneella. Mä oikeasti kasvatan täällä lapsia ja teen sen jopa hyvin. (Tänään on taas se päivä, kun todella arvostan ammattitaitoani)

Mut jos jotain en arvosta, niin kotiani. Eilen katsoin Suomen kauneimmasta kodista jakson , jossa oman kylän tytön, Kaisu Kaplinin talo esiteltiin. Ihana talo kyllä. Mutta se, kun talosta sanottiin, että kun ovesta astuu sisään niin heti avautuu upea näkymä todella kauniiseen kotiin. Katselin ympärilleni alemmuudentuntoisena. Mistään kohtaa katsottuna mun koti ei ole upea, mutta etenkään kun astuu ovesta sisään, ei kyllä avaudu upeaa näkymää. Ei, en osaa sisustaa, mutta eniten rassaa se, kun jotenkaan ei ole tarpeeksi tilaa piilottaa epämääräisiä asioita piiloon. Jo pelkästään naulakon näkymä ahistaa. Olisipa vain esim kolme kaunista takkia esillä ja olemassa. Ja kaunis naulakko. Ja osaisinpa siivota.

Tässä päivän mietinnöt.

Parisuhteista ja parisuhdeohjelmista

 Mä olen viime viikkoina katsonut monia parisuhdetositv-ohjelmia. Areenassa on huippukiinnostavat Paksut pariskunnat ja Eropäiväkirjat. 

Paksuissa pariskunnissa pariskunnat tekee elämäntaparemonttia ja käyvät parisuhdeterapiassa. Tosi mielenkiintoista, vaikka välillä tuntuukin että tiedän heidän suhteistaan liikaakin. 

Pariskunnista moni sanoo, että "On tylsää". Et vaan ollaan sohvalla katsomassa telkkaria ja syödään. Story of my life. 

Eropäiväkirjassa nämä eronneet nyyhkii kun ei ole kukaan kotona odottamassa ja kysymässä miten päivä meni. En samaistunut tähän yhtään. Mua ei oikeasti haittaa ettei ovesta tule ketään, jolle kertoa päivästä ja joka toteaa  "aha" ja joka kertoo omasta päivästään sanoilla "ihan perus" tai sit jaarittelee jotain ikävystyttävää liian kauan. 

(Eilen tämä "mahdollinen heila" kertoi olevansa tosi kipeä. Tänään kysyin onko hän elossa. Näillä sanoilla. Toinen siellä on ihan fiiliksissä että ihanaa kun joku huolehtii ja tällaista ei ole vuosiin tapahtunut ja kyynel. Siis please. Mä vaan kysyin onko hän elossa. 

Illalla oikein miettimällä mietin, mikä parisuhteessa olisi kivaa. Okei, olisi kiva, jos toinen vaikka kävisi kaupassa ja olisi miettinyt mitä syödään. Sit se toinen voisi olla ihan innoissaan viemässä mun poikaa korismatsiin ja treeneihin. (Eilen oli ihan huippua kun esikoinen ja miniä kahden kaverinsa kanssa vei mun kuopuksen matsiin Espoon perukoille iltamyöhällä. Siis alkoihan peli perästi  kello 20. Jo se, että joku teki "mun hommat joita en pysty tekemään" on kullan arvoista, puhumattakaan siitä, että ottivat hirveästi yleisöä mukaan.)

Sitten se toinen voisi istua vieressä silittämässä mun päätä. Tai niskahieronta olisi vielä parempi. 

Vaikka kuinka yritän, en oikein muuta keksi. 

Sitten Ensitreffit alttarilla. Nehän aina häissä on innoissaan, että jee mikä mätsi. Seuraavassa hetkessä jompaa kumpaa jo ahistaa. No tähän mä samaistuin. Tajusin että vaikka toinen on ihastunut, mun ei tarvitse ahistua siitä etten ole, koska ajan kanssahan asiat tapahtuu usein. Ja ne hurjat alkuihastukset kyllä saattaa vikkelään laantua. Eli sekä enskaripariskunnat että minä, olkaa rauhassa ja katselkaa. Älkää luottako alkuhuumaan, mutta älkää pettykö, jos ei heti rakkaus syty. 

Kaikesta huolimatta mä rakastan kuulla ihmisten parisuhteista ja etenkin niistä suhteista, joissa tykätään tehdä asiota (myös) yhdessä ja jossa viihdytään mukavasti rinnakkain. Kun tarpeeksi niitä hyviä juttuja kuulen, ehkä niistä jotain opin. Ja ehkä mä tajuan senkin ,  että mulla voisi olla toiselle annettavaa. Nyt en usko. 

Tämän olen sanonut ennenkin, mutta eilen Eropäiväkirjoja katsoessa tajusin taas: mä koen mahdollisen miehen olevan vain TAAS yksi tyyppi joka pitää huomioida. Että mun rahkeet ei vain riitä vielä yhdelle, jolle pitää antaa huomiota. Kun päivän on piiperöitä huomioinut jo teinin iltaiset tärkeät höpinät saattaa olla liikaa, vaikka ne oikeasti on tärkeitä. Sit kun pitäisi olla jonkun aikuisen päivästä vielä kiinnostunut siinä, niin huh. 

Mut harmi etten olen sitäkään tyyppiä, joka osaisi ottaa vaan vastaan ja lähes vaatisi sitä. Ei. 

Tämmöinen iloinen postaus perjantaihin. 

Jos olette viitseliäitä, niin kertokaa omia ajatuksia MIKSI parisuhde on ihana ja mitä siitä saa. Että mitä hittoa mä en näe? 

Se joka pääsi karkuun

Järkyttävästi taas aikaa kulunut viime postauksesta. Päivä päivältä enemmän mä ihailen sosiaalisen median vaikuttajia. Miten ihmeessä niillä on aikaa postata jatkuvasti? Miten ne keksii aina sanottavaa? Okei, joillakuilla onnekkailla ei ole tätä työmäärää kun mulla.

Lokakuussa ajattelin paljon, mutta taaskin ne ajatukset unohtui. Se on harmi. Menetitte uskomattoman määrän huikeita juttuja. 

Mutta kerronpa mun syntymäpäivästä. Koska se taisi olla vuoden tapaus. Olinko täällä aiemmin maininnut että nuoruuden "heilani" on kovasti aktivoitunut mulle kirjoittelemaan ? (Moniko täällä jo miettii että monta hiton nuoruudenheilaa mulla on ollut?)  Kesästä asti pitänyt yhteyttä ja toivonut että tavataan. Välimatkaa meidän välillä on ainakin tuhat kilsaa, joten helpoksi ei ole tapaaminen tehty.

No syntymäpäiväni nähtiin. Mä olin angstannut tapaamista vuorokauden ja meinasin tehdä oharit. Ei siksi että tyypissä olisi mitään vikaa, mua vaan ahdisti se, että jos mulla on tylsää, kuin nopeasti kehtaan lähteä kotiin. Ja vähän ahdisti sekin, että ajattelin hänellä olevan jotenkin suuret odotukset. Tai kuvitelmat.

No, kun näimme, olin että ainiin toihan se on. ihan tuttu tyyppi. Huom, olemme nähneet viimeksi vuonna 93. Kolkyt vuotta sitten siis, jollette osanneet laskea. 

Eli pos 1, ihan näytti itseltään ja oli juurikin samanoloinen kuin nuorena.

Sitten pos 2, mutta todella hämmätyttävä juttu. Mä sain synttärilahjaksi kauniit kultaiset korvakorut. Olin niin hämmentynyt, että en ole vieläkään oikein toipunut. 

Olin myös huolehtinut turhaan jaksanko "seurustella" pitkään. Lähes kahdeksan tuntia juteltiin. Ei ollut hiljaista eikä vaivaantunutta. 

Hämmentävää on vain se, että hän olisi mun kanssa ihan All in. Mä olen hänen karkuun päässyt rakkautensa. Tai "rakkautensa". Minä vitsailin lähinnä että eroon me oltais päädytty kuitenkin. Hän taas positiivisena näkee asian toisin ja uskoo että meidän avioliitto olisi kestänyt.

Olisi ihanaa olla vähemmän suhdevastainen kuin minä. Tossa mulle kultatarjottimella ojennettaisiin mies ja mä oon että ööö joo ollaan vaan yhteydessä ja nähdään joskus. (Mutta älä nyt liikoja luule.)

Yritin kertoa millainen mölli mä nykyään olen ja haluan vain olla rauhassa. Hän iloisena toteaa että mä voin silittää sun hiuksia 21-22 ja päästän sut sit nukkumaan ja menen omaan kotiin. Et sun ei tarvitse puhua tai mitään. 

Niin ja hei, hän on se joka tekee ruokaa! Eikä nämä työlapset olisi ongelma. Lapsethan on niin kivoja. 

Tästä voi päätellä, että hän siis olisi kovin innoissaan. Osaisinpa minäkin olla. 

Ainiin pos 3. Kun ottaa huomioon, että mä muistan hänet 30 vuoden takaa, niin ei hän kauhean kurja tyyppi ollut. Voin kertoa että noilta vuosilta muistan ehkä kolme nimeä. 

Oivalluksia, ajatuksia ja Eeva Kolun ihailua

 Olen ollut ärsyttävän stressaantunut ja kireä viime ajat. Tänään päätin tässäkin asiassa kääntää uuden lehden ja etsin Eeva Kolun blogista ihanan viisaan ja hörhön postauksen. Kun on stressaantunut rahasta, pitää keskittyä tuntemaan  itsensä varakkaaksi. Keino tähän on esim ostaa itselleen jotain pientä ylellistä. Jotenkin arvostan tätä neuvoa. Koska tottahan se on. Ei pelko tuo lisää rahaa, se vaan lisää huonoa fiilistä. Jos tekee arjestaan ylellisen oloisen pikkujutuilla, niin tuohan se paljon positiivisempia viboja elämään. 

Toisekseen, pitäähän se oikeasti tajuta, ettei raha lisäännyt stressaamalla. Euriborit nousee vaikka kuinka täällä saisin vatsahaavan asian pohtimisesta. Se on vaan opeteltava vähentämään kuluja. Piste. JA tietysti elää kuten olisi huoleton ja varakas. 

Seuraava ajatukseni on sen tajuaminen, etten varmaan pääse ensi vuonna Kreikkaan. Mun pitää saada itseni uskomaan että loma voi olla loma ilman Kreikkaakin. Että jos jostain luopuu, voi jotain muuta tulla tilalle. Mullahan voi olla vaikka mitä seikkailuja edessä Suomessa, kun sille sitten kerrankin olisi aikaa. Tai vaikkei seikkailuja, niin ainakin rento hyvä mieli. 

Suuri onnen tunne oli eilen, kun naapurin mies oli superihana ja kiinnitti mun seinältä tippuneen patterin takaisin. Samalla hän näki mun mielestä kamalan suuren vaivan ja korjasin mun juuttuneen tuuletusikkunan olohuoneesta. Ikkuna, joka on kaikki nämä vuodet ollut jumissa ja kerännyt pölyä ja hämäkinverkkoja väliinsä. Sen lisäksi ikkuna on ollut raollaan eli siitä on vetänyt julmetusti. Hän sitten näpsänä miehena korjasi tämän ongelman ja vei multa stressiä tonnin. Olin oikeasti miettinyt pitääkö mun vaihdattaa ikkunat ja mistä mä saan rahat ja stressi stressi. Nyt mä selvisin tästä ilmaiseksi, paitsi tietenkin ostan hänelle hyvän ginipullon. Mä olen niin kiitollinen näistä mun ihanista naapureista. Toki tämä on vastavuoroista eli mä olen esim lainaillut autoani molemmille naapureille. 

Sekin ihana tapahtui, että makuuhuone sai uudet ehjät rullaverhot, koska esikoinen ne kiinnitti. On muuten luksusta. Entiset oli niin ärsyttävät ettei niitä voinut juurikaan availla, koska sitten ei tiennyt saako niitä enää pysymään alhaalla, Nyt voin vaikka hankkia viherkasvin makkariin, koska se saa joskus valoakin. 

Mutta suurin ihme on kyllä se, että olen ollut tällä uudella ruokavaliolla jo viisi päivää. Otan asian rennosti eli lauantain juhlissa söin mitä huvitti, mutta onneksi ei huvittanut ahmia. Muutama päivä ärsytti kovasti etenkin iltaisin, mutta eilinen TTK-ilta sujui oikein hyvin ilman viiniä ja karkkia. (Viinillä edelleenkin tarkoitan yhtä viinilasillista) Olen ihan ällistynyt, että painoa on lähtenyt kaksi kiloa. Tämä saattaa innostaa jatkamaan fiksuja muutoksia. Tänään menen bioisäni synttärikahveille ja sielläkin aion syödä mitä tarjotaan, eli tosiaan en lähde nipottamaan tämmöisiä. Pitkästä aikaa optimistinen olo. 

Laihduttaminen: uhka vai hirveä uhka

 Jonkinlaisen mielenhäiriön vallassa kaivoin esiin "8 viikkoa" kuurin ohjeet esiin laatikon pohjalta. Katselin taas näitä oikein fiksuja neuvoja ja ohjeita elämäntapamuutokseen ja päätin varovaisesti ateria kerrallaan kokeilla. Tässä on nyt kokeiltu kaksi päivää ja sitten se iski. Paniikki. Laihdutus on pahasta. Siis oikeasti on. Jos ei olisi, olisin kovin hoikka enkä tämmöinen läskivuori. 

Kaikki liiallinen ruoan miettiminen on pahasta. Ruokien rajoittaminen on pahasta. Ihan kaikki on pahasta ja sairastuttaa. 

Eli mikä neuvoksi. Haluan olla parempivointinen ja tietysti hoikempi. 

Mutta kaikki, edes semirennot päätökset rajoittamisesta saa mut sekaisin lopulta. Ja lihomaan. Ja ahmimaan. 

En tiedä. Toi 8 viikkoa juttu on oikein hyvä ja toimivaksi todennut aiemmin, mutta sitten tulee se hetki kun mietin tarviiko nyt aina olla niin fiksu syömisissä, et voisiko ottaa rennosti "tänään" ja sitten se mopo taas karkaa. 

Olisinpa ihminen joka osaa rentoutua muilla tavoin kuin syömällä jotain. 

Eilen oli outo ilta. Olin päivän ateriat syönyt hienosti, mutta illalla telkkarin katsominen tuntui tylsältä ilman "jotain". Tuntui että mun rennosta illasta puuttui joku oleellinen juttu. 

Oikeasti ihan paskaa tämmönen. 

Mutta kun haluan laihtua. 

Ikkunan edessä pöytä ja puu

 Koska tänään käänsin elämässäni uuden lehden, alan aktiivisesti listata elämäni hyviä juttuja. 

Aloitetaan vaikka tästä vakioistumapaikkani näkymästä. Tässä mä vietän "kaiken" aikani. 

Eilen mietin paria onnellisinta aikaa elämässäni. Aikaa jolloin olen ollut euforisen onnellinen ja voimieni tunnossa. Erojen jälkeen! Mä oon silloin ollut kovin onnellinen. Eilen siis tajusin että mikäänhän ei ole noista ajoista muuttunut. Vieläkin elän "yksin" ja saan päättää kaiken itse ja kaikki on mun! Että mihin se euforia osuus siis katoaa? Tyhmä kysymys. Eihän kukaan voi koskaan olla euforinen tai edes onnellinen. Ihminen haluaa koko ajan lisää ja uutta ja muuta. 

Eli kyllä se vastaus taitaa oikeasti olla se kiitollisuus(päiväkirja). Minähän ihailen esim Rouva Kepposta, joka huomaa kaikki kivat hetket elämässä. Usein ruoan 😊

Täytyy ottaa oppia. 

Mun hyvät hetket tällä viikolla on osin liittyneet ruokaan. Maanantaina miniä tuli tänne mustikkapiirakan kanssa. Eilen se tuli itsetehtyjen suklaakeksien kanssa. Hyvää seuraa ja herkkuja. 

Sit olen tällä viikolla tehnyt itselleni lempiruokaani croque monsieur-leipiä ja juonut niiden kanssa punaviiniä. Ihan supertäydellistä. 

Tänään olen puhunut pitkän puhelun bestiksen kanssa , lakannut kynnet punaisiksi, saanut aika supermahtavaa palautetta lapsen vanhemmalta, kahvitellut ystävän kanssa, ollut pitkään pihalla naapureiden kanssa juttelemassa. Niin ja kasa uusia lehtiä ja kirjoja odottamassa. 

Such a perfect day

Nyt on näin!

 "Moni arjen tuska johtuu kuitenkin siitä, että on jokin odotus, miten asioden pitäisi mennä."

Kyllä, todellakin. Mun elämän kuuluisi olla ihanan iloista ja seesteistä, mutta ei vain oo. "Mitä enemmän on luonnon, lemmikkien tai LASTEN armoilla, sitä vaikeampaa se on." No äläpä! Tänään ratkesin huutoitkuun, kun olin kirjoittanut pitkään eli ainakin tunnin yhtä raporttia, niin yksi välkkypää ipana ehti poistaa tekstin, kun olin toisen kanssa vessassa. 

Kyllä, olen ollut aktiivisen kypsä. Lohdukseni luen vanhasta Trendistä repäistyä juttua Uusi voimalauseesi: Nyt on näin. 

Kyll', nyt on näin. 

"Jokaisen on hyvä miettiä, millaisia odotuksia on elämästä. Jos suostuisi pienempään, olisiko iloisempi?

Tästä jutusta juttelin ystäväni (sen ainoan aina tyytyväisen) kanssa. Häntä kauhistutti ajatus ettei olisi tyytyväinen elämäänsä sellaisena kuin se on. Hänellä ei ole vuosiin ollut parisuhdetta ja lapset muuttivat kotoa ja on paljon yksin, mutta hän ei valita eikä "kärsi". Hirmu esikuvallista. Hänen mielestään olisi kauheaa esim itkeä kumppanin puutetta tai sitä, ettei ole montaakaan ystävää joiden kanssa tehdä jotain. (Mun onni. Siksi hän ainoana ystävänä käy mun luona monta kertaa viikossa.)

"Elämänilot ovat odottamattomia". Sekin on totta. Tänäänkin olin siis ensin huutoitkuraivonnut ja sitten lapset meni päiväunille ja miniä tuli kylään mustikkapiirakan kanssa. Meillä oli tosi kiva parituntinen. Kuopuskin liittyi seuraan ja sekin oli kivaa. Että onhan täällä. Kivaakin. On siis useinkin. Mun ilot on kyllä eniten noita oma poika/miniä iloja, mutta sehän ei ole huono.

Suuri ilo on myös ÄITI, joka on nyt pari kertaa vahtinut pikkumuksuja, että olen päässy jonnekin. Viikko sitten oli hassunhauskan neiti Sutkautuksen viisikymppiset, joihin pääsin muutamaksi tunniksi laadukkaaseen ja hauskaan seuraan. Hyvä naisseura virkistää isosti. 

Ja lauantaina pääsin katsomaan kuopuksen korismatsia uudessa joukkueessa. Ihan huippukivaa oli sekin. 

Iso ilo on Beth Morreyn kirja Delphine Jonesin tuhat pientä unelmaa. Tää on näitä suloisia ajatuksia herättäviä "chick litejä" joissa joku elää pientä elämää ja sitten elämä alkaakin laajeta joka suuntaan. JA thank god kaiken keskiössä ei ole joku rakkaustarina. Enemmänkin elämänrohkeuden löytäminen. 

Kirjassa päähenkilön yksi haave jotenkin kosketti. Että olisipa oma koti ja pöytä ikkunan edessä ja ikkunan edessä puu. Mietin että olenpa onnekas kun mulla tuokin on. Yritänpä muistaa olla onnellinen pöydästä, ikkunasta ja puusta. Ja toki äidistä. 

Pakko motivoi

 Pakko on paras motivaattori. Niinkin kiinnostavassa asiassa kuin ruoan laitto. Tänään piti käyttää kilo jauhelihaa ja ahdisti.  Mut sit keksin tehdä tacoja illaksi, koska oli aineita kaapissa, makrulaatikko piiperöille moneksi päiväksi ja sit lopun paistoin pojan chili Con carnea varten. Eli hirmu monta ruokaa. 

 Päivällä meinasin hakea "pikaruokaa" eli pinaattilettuja kaupasta, mut sitten hyveellisenä tyhjensin kuitenkin pakastinta ja paistoin kalapuikkoja pienille. Tällä viikolla kauppapolitiikka ollut hirmu maltillinen, koska olen sitoutunut pakastimeen. 

Budjettikausi päättyi eilen ja laskin että ruoka ja bensa vienyt 1250e. Eli ei ei ei, ei näin. 1100 on maksimi mun haaveissa. 

Sunnuntaina täytyy suunnitella tuleva viikko pakastimen aarteiden ympärille, koska IHAN OIKEASTI tää rahankäyttö on saatava kuriin. 

(Tässä yhteydessä en mainitse siis Aarrelabelin mekkoa, jonka ostin tarjouksesta enkä Noshin mekkoa, joka on Tori-löytö)

Olen päättänyt talvenkin käyttää mekkoja ihan koko ajan. 

Tää viikko on muilta osin ollut väsyttävä. Piiperöt väsyttää, mutta toki on hyviäkin hetkiä ollut. Niskasärky vei pari päivää voimia ihan kunnolla ja eilen menin nukkumaan jo yhdeksältä. Mut parasta on se, et mä saan mennä nukkumaan milloin haluan. 

Lopputulema: kaikki on hyvin 

Onnenviikko

 Eilen osui silmään Facebookin paikallisessa roskalavaryhmässä ilmoitus, jossa annettiin pois uusia maaleja. Olin vikkelä ja sain ne. Näillä maaleilla saan maalattua kaiken, mikä on vielä maalaamatta eli kaikki. Meillä on eteinen ja portaikko ja yläaula sillai jännästi yhteydessä toisiinsa, että ne pitää maalata samalla värillä. Korkeintaan eteisen yhden seinän kanssa voi irrotella. Ennestäänkin nämä seinät oli tyyliä cappuccino tai jotain, mutta nyt tulee tämä.

Tätä väriä on parikymmentä litraa, eli riittää kyllä.

Kahta muuta väriä on pienemmät pöntöt ja täytyy vain päättää kummalla värillä maalaan lastenhuoneen. Toisen laitan kiertoon. 

Oman pojan huoneen maalin ostan kaupasta, koska näistä kumpikaan ei toimi. 

Säästöä tuli siis vähintään 300 euroa. Ei huono yhtään. Se, milloin maalaaminen tapahtuu on ihan sivuseikka. :D

Katselin taas Husdrömiä ja siellä sanottiin kiehtovasti, että kun unelma on toteutettu, mitä hyvää siitä seuraa. (Vai seuraako?)

Olin jo aiemmin jatkanut omaan unelma(n puute) pohdintaani. Kun en edes saa kiinni onko mahdolliset unelmat omia, vai "lehdistä opittuja". Jos esim näen ihanan vaaleanpunaisen puutalon kauniilla puutarhalla, olen heti että ooh aah, minäkin haluan. Mutta enhän mä halua, paitsi jos pakettiin sisältyy huoleton asuminen vailla ikuisia remonttimurheita ja enhän mä edes ole puutarhaihminen.

Sitten kun näkee ihania kaukomatkajuttuja, niin muistan senkin, etten halua matkustaa kauas, kun en edes kestä lentomatkustamista. Eli Kreikka it is forever. 

Matkustamisesta muuten vielä tämäkin oivallus. Minä en jaksa/viitsi katsella nähtävyyksiä ja loputtomasti kierrellä katsomassa kaikkea. Mä haluan lomalla lomailla eli ottaa rennosti vailla pakkoja. Että mulle riittää se mikä on helposti näkösällä. 

Jotenkin ihanaa oivaltaa tämä itsestään, hyväksyä se ja olla häpeilemättä. 

Aiempina vuosina olin kaupunkilomailija, joka vähän halveksi aurinkolomia. Mutta niin ne ajat muuttuu. Varmaan tykkään nykyään kaikesta, mitä ennen karsastin. 

Muita säästöjuttuja on se, että eilen löytyi kaupasta punalapputuotteta kasapäin. Mulla on nyt hirveästi jauhelihaa, kanaa ja nakkeja. Eilen tein pad thaita, tänään ehkä jauhelihakastiketta. Olisi aineita myös tacoihin, mutta jos viikonloppuna sitten. Se että syödäänkö täällä nakkikastiketta vai nakkeja ja ranuja on sitten päättämättä. (Mä olen muuten hoitolapsivuosina tehnyt ainoastaan kerran nakkeja ja ranuja. Mä en tiedä mikä moraalikysymys siinä on esteenä. )

Kaapit on täynnä pastoja ja nuudeleita eli nyt olisi sitten näytön paikka jälleen kerran. Laskin äsken kuuden viikon ruokamenot yhteen. Keskiarvo 193 euroa. Miksi en saa laskettua niitä alemmas? Miksi mä ravaan kaupassa taas koko ajan? Koska oikeasti meidän kaapit pursuaa. 

Näin muuten facessa kuvan kierrätyskeskuksessa olevasta yöpöydästä, joka sopisi "mun" huoneeseen. Meinasin tuupata lapset autoon ja mennä hakemaan, kun "halvalla" saa. Mutta sitten päätinkin toisin. Jos mä panostan huoneen kalusteisiin vasta sitten, kun huone on kokonaan mun. 

Että tällainen maanantai. 

Haaveilua

 Ystävä kertoi äsken uusimman haaveensa. Haave liittyy Mount Everestiin. Mä taas naureskelin että mun haaveet on tyyliä hyvä kirja viltin alla lököillessä. 

Ystävä käski miettimään kunnon haaveen. Osuipa arkaan paikkaan. Jäin TAAS miettimään mikä on mun haaveiden este. 

1. Realismi 2. Pelko?

Mun haaveita estää se, että vain mietin miten pärjään ja pärjäämme. En voi haaveilla kuukaudesta Uuden-Seelannin lammasfarmilla, kun pitää miettiä saanko ensikin vuonna laskut maksettua. (Lammasfarmilla mä istuisin karitsat sylissä, se olis mun homma)

Ehkä mä haaveilen siitä että kerran viikossa pääsisin kotoa itseäni hoitamaan, oli se sitten uimahalli, kävely tai hieronta. 

Haaveilen siitä että rakastuisin ruoan laittoon ja rakastaisin hyviä terveellisiä ruokia. 

Haaveilen siitä, etten romahda jonain päivänä, kaadu lattialle itkemään enkä nouse ylös. 

Realistisin haave on se, että keskimmäinen löytää (alku)paikkansa elämässä, muuttaa omilleen ja mä saan oman huoneen itselleni. 

Puuskaus

 Lauantaina mulle tuli puuskaus. Voi olla että syynä on se ihana remontti makkarissa ja tauoton Drömhusin katsominen. 

Piiperöt leikki nätisti ja päätin alkaa lajitella heidän lelujaan oikeisiin laatikoihin. Samalla salaa karsin tavaroita kasseihin, jotka vien Fidaan. Oli mahtavaa, että lapsetkin innostui siivoamisesta ja yllätyin kuinka hyvin hekin tajuavat mikä lelu mihinkin kuuluu. 

Sitten säläkaapista karsin lasten dvd:t pois. Muutaman jätin, turhaan varmaan, koska kaikki ohjelmat katsotaan suoratoistona anyway. (eli taidanpa laittaa kaikki kiertoon)

Liinavaatekaapista kaivoin parit verhot, jotka silitin ja laitoin myyntiin. Toiset meni jo. Toiset vien Fidaan, jollei mene. 

Näin myös UK-version Kaaoksen kesyttäjistä. Siitähän se inspis eniten lähti itseasiassa. Eniten viehätti ja järkytti kohta, jossa perheen aikuisille sanottiin, että Nyt tehdään kapselivaatekaappi. Kaikki muut vaatteet kiertoon paitsi ihanat. Jotenkin villiä. Mutta voin sanoa, että vaatehuone näytti erilaiselta tuon siirron jälkeen. Ette varmaan ylläty kun mietin tätä taas oman vaatehuoneen kautta. Sadatta kertaa mietin uskaltaisinko tehdä saman. Ja etenkin: Uskaltaisinko laittaa sieltä pois vaatteet, joihin en mahdu riittävän hyvin? Mitä tapahtuisi vai ei mitään?

Tästä pääsen seuraavaan kiehtovaan pohdintaan. Paljonko ihminen tarvitsee tilaa?  Mun ystävä asuu miehineen mökillä ympäri vuoden ja kaupunkikoti on tyhjänä. Kaupunkikoti on 130 neliötä,  mökki on 25 neliötä, Aika kiehtovaa sanoisin. Ja inspiroivaa myös. Ihminen selvästi pärjää aika vähällä

Ihan zeninä ja pari vinkkiä

Viikon ehdottomasti paras on TÄMÄ HUONE! Rakas äiti ja rakas sisko ihan vaan iloisesti yllätti minut ja tuli remontoimaan mun (ja kuopuksen) makuuhuoneen. Huone on suuri ja ollut aikanaan kaikkien kolmen pojan makkari. Seinillä oli kaappeja, jotka ystäväni joku aika sitten ystävällisesti kävi irroittamassa. Sen jälkeen seinät olleet repaleiset :D 

Kahdessä päivässä nämä ihanat ja reippaat maalasi ja tapetoi huoneen. Nyt voisin vain istua siellä hymyilemässä. Mutta voinko? EN. Mun pitää vahtia lapsia.

Mun lukijoissa ei ole enää pikkulasten vanhempia uskoisin, mutta nyt tulisi loistava vinkki. Vinkki on: Älä noteeraa mitään. Sulje korvasi ja ehkä jopa silmäsi. Mulla on ollut aika raskas kuukausi ja olen ollut todella loppu. Remonttia tehdessä äiti ja siskokin lohdutteli mua, ettei ole ihme etten pysty ja jaksa tehdä mitään pakollista kummempaa, kun lapset todellakin vie mehut jo pelkällä metelillä. Yhtenä päivänä pimahdin niin, että lähes itsekin säikähdin. Koko kroppaa särki, kun olin niin raivona.

Mutta sitten päätin ryhtyä zeniksi. Mä en yritä saada lapsia olemaan hiljempaa tai juoksematta tai mitään. Puutun vain pakon edessä. Käytöstapoja vaadin. Asiat pyydetään nätisti ja huutamalla ei saa mitään kuten aina. Mutta lopetin jatkuvan komentamisen. Ihme tapahtui, jo toinen päivä täällä on kovin iisiä vaikkei ole edes ulos päästy. 

Mihin kaikkeen tätä uutta zeniä voisikaan käyttää? Toimisiko rahajuttuihin? Oon vaan että laalaa, kun tajusin, että kahdessa kuukaudessa kuopuksen harrastuksiin ja kevarikouluun on mennyt/menee rahaa 1500 euroa. Siis oikeasti. Mun osuus tosta on 750 e, mutta hei, kahdessa kuussa tommonen summa. 

Taas saan kiitellä itseäni siitä, että kuukaudesta toiseen laitan toiselle tilille ison summan, joilla kuittaan sähköt, vakuutukset, harrastukset. Ilman sitä olisin syvässä k...ssa. Olen saattanut tämän faktan kertoa sata kertaa, mutta jos nyt joku vielä ei ole tajunnut aloittaa samaa, niin hop hop, aloita tänään. 

Niin, menihän tohon remonttiinkin 350 euroa, että se taas siitä "kohta visa on maksettu"-jutusta. Mutta jos tuolla summalla saa ihanan huoneen, niin en valita. 

Urheasti kävin eilen pojan ja piiperöisten kanssa kaupassa. Vähän niinku henkeni kaupalla. Ostin kanan sisäfilettä pari pakettia, kanasuikaleita ison paketin, tonnikalaa, pastakastikkeita, butter chicken-purkkeja. Ainoa ruoka jonka tiedän on tuo viimeinen. Kunhan nyt ostelin. Kuopusviikko alkaa ja saattaa mennä kanafile jos toinenkin. Ehkä salaatissa. Mutta kauppaan en aio mennä viikkoon paitsi ehkä maitoa leipää hakemaan. Saa luvan riittää nämä. Taloustilillä on 120 e ja muka puolitoista viikkoa pitäisi selvitä. Katellaan. 

Välihöpinä

 Ensiksi positiivinen uutinen. Ihana ihana Drömhus on palannut 10 kauden tarinoilla. Mä en ole varsinaisesti mikään talo- tai remppaohjelmien suurkuluttaja, mutta tässä sarjassa on kyllä koukuttavia aineksia. Ilokseni Areenaan palasi myös neljä ensimmäistä kautta, joten saan katsoa alusta halutessani. 

Siinä positiiviset uutiset. 

Arki on ollut aika raskasta ja nyt päässä ja jäsenissä painaa se, ettei ole mitään taukoa elämässä. Kuin paljon ihminen voikaan haaveilla vaikka kahdesta vapaatunnista. (Tai viikosta) Mitään suunnitelmia vapaalle ei ole, jos siis sellainen olisi, mutta ehkä hiljaisuus riittäisi. 

Vaikka ei ole vapaata eikä aikaa tuhlata, niin jostain syystä budjetti kusee. Juuri laskin että kahdessa viikossa mennyt 660 e. Jos tavoite on 900 e kuukaudessa, niin huonosti sujuu. Hyvin sujuu kuitenkin se, että mulla on päiviä jolloin en käytä rahaa. Vieläkin kaivelen pakastimesta mahdollisimman paljon, koska en vaan halua mennä kauppaan. Nyt juuri mietin voisiko pannukakku olla ihan ok lounas lapsille huomenna. Niin, voiko? (Jäin miettimään liian pitkäksi aikaa ja jäi paistamatta)

Mä olen vieläkin ahkerasti tehnyt pilates-treeniä. Ei näy missään. Mutta en lannistu eli jatkan. Mä olen pari kuukautta ollut hämmästyttävän pilates-ahkera. Tästä asiasta edes voin olla ylpeä. 

Kesken kirjoittamisen kävin lastenhuoneessa kääntämässä lastenhuoneessa kirjahyllyn niin, ettei sen kautta pääse kiipeämään kerrossängyn yläsänkyyn. On se samperi noiden piiperöiden kanssa.

Ollut kiva lukea sekä Kinttupolkuja että Harkittuja herkkuja ja samaistua. Tuntuu että "kaikilla" on tarve muuttaa elämää muuttamatta sitä. Mä haluaisin räjäyttää elämäni, mutta puuttuu uskallus ja myös mahdollisuus. Eli olen vanki. Tiedän ettei tämä ole loppuelämän fiilis vaan menee ohi, mutta silti myönnän että ilo on kateissa. 

Asiasta kevyempään. Katsoin Selviytyjien ensimmäistä jaksoa. Olin päättelevinäni että kaikki naiset oli värjännyt kulmat hyvin mustiksi, että edes hetken heillä olisi näkyvät kulmakarvat. Näytti jotenkin hassulta. 

Tyylejä ja unelmia

 Silmiini osui Voice.fi saitin katumuotitärpit. Sitä vaan, että jos minä pukeutuisin näin, näyttäisin mielipuolelta. Onkohan se niin, että vain laihat voi nousta pukeutumisen yläpuolelle ja olla cooleja? 

Tai jotkut vaan voivat pukea päälleen mitä tahansa ja näyttää hyvältä. 

Mun viimepäivien staili on ollut leggarit, mekko, farkkutakki ja varvastossut. Etenkin takki ja varvastossut toimii 🤪

Puhuinko viimeisimmästä tori-ostoksestani? IT was big mistake. Liian pieni ja sit se oli SHEININ,  joka oli jäänyt ilmoittamatta. Yritän nyt myydä mekon tai sit saan takkiini 18 e. Opinko olemaan ostamatta sokkona? Voinko ostaa vain kirjoja, jotka ei petä koskaan? 

Viikon positiivisuus on kukkakaupan avajaisista voittamani kuivakukkakranssi. Heti pääsi olohuoneen  seinälle. Mulla oli seinällä ennenkin kranssi, mutta en voi enää katsoa sitä, koska saanut sen entiseltä ystävältä. Kyllä, juuri näin lapsellinen voin olla 😀

Vielä leffavinkki. Andra akten! Kerrassaan ihana ruotsalaiselokuva, jonka käsikirjoitus on suomalaisten naisten. Voimauttava elokuva. Teki mieli hankkia elämä. 

Ja muistutti etenkin siitä, ettei kannata elää kenenkään (eli miehen) kautta. Seuraa omia unelmiasi! 

Viiden vaatteen vuosi ja pilates

 Havahduin siihen, että mä lähes pyhimysmäisesti olen ollut #viidenvaatteenvuosi aatteen alla. Tai päällä. 

Tänä vuonna olen ostanut uutena mustan poolon, Aarrelabelin hameen ja trikoot. (Näitä käyttänyt paljon, trikoisiin saanut jo reiänkin)

Käytettynä Noshin mekon ja Vimman trikoot (virheostos) Eilen ostin riskillä Torista mekon, ja toivon että se ei ollut virhe. 

Eli kolme vaatetta uutena ja ne vain lasketaan. 

Kummasti helpottaa ostohaluja se, että oon hirveä läski. Olen nyt viikkoja harrastanut pilatesta ja ekaa kertaa ikinä, se EI NÄY missään. Joo korsetti sisällä saattaa olla kunnossa, mutta olisin ilahtunut jos tässä kohtaa joku kohta olisi kutistunut. Mun kropassa on oikeasti joku vialla. Piste. 

Mutta vaikka olenkin pettynyt, niin pilatesta en ole jättänyt. Kyllä se hyvää tekee. Ja ajan kanssa näkynee ulospäinkin. Rouva Kepponen jossain sanoi ettei voi harrastaa tällaista, jossa pitää olla polvillaan. Voin kertoa että näiden viikkojen aikana on ollut yksi liike, jossa ollaan polvet maassa. Eli hyvin turvallinen laji viallisille ruuniinosille. Mulla jalkaterä ei tykkää kaikesta ja sellaiset jätän vain väliin. Mutta 95 prosenttia liikkeistä voi tehdä. 

Ja Kepposelle ja muille tiedoksi, että vuosia sitten mun  hajonnut selkä kuntoutui kahdessa viikossa pilateksen avulla. Tai kahdessa viikossa mun kivun takia köyry asento suoristui suoraksi, niin että salilla työntekijä kysyi ihmeissään että Mitä sulle on tapahtunut. Eli pilates korsettitreeni auttaa pitämään selän kunnossa. 

(Vakuutin itsenikin

 , miksi kannattaa jatkaa)

Saatan olla nero

Revin taas lehdistä kuvia, jotka inspiroi. (aarrekartta in the making) Olen myös karsinut tavaraa ja kiikuttanut Fidalle samoin tein. Neljä kassia lähti, ja missään ei silti ole tyhjää koloa. Tänään luin Me naisista sadannen jutun kapselikaapista ja TAAS alkoi houkuttaa se juttu, jota en edes viitsi sanoa ääneen. No kuiskaan: siivota vaatehuone ja karsia supertyhjäksi. (Ja ajatelkaa, jos vain veisin vaatteet Fidaan, enkä piilottais odottamaan laihtumista)  Mullahan on semmoinen ongelma, kuin keskimmäisen tavaravuoret, jotka täyttää kaappeja, joihin ei sitten mahdu mun tavarat siististi. Keskimmäisen tavarat on "kapiot", joihin kuuluu astioita ja kattiloita ja riisikeitin ja peitto ja tyyny ja ja ja. Ihan julmetusti kamaa toisin sanoen. Jos karsisin vaatehuoneen minimiin, saisin nuo kapiot sinne ja kapiokaappiin kiikuttaisin esim talvitakit eli epäkausivaatteet. Nyt kaikki vaatteet on eteisen naulakossa saastuttamassa mun silmiä.

Seuraava aihe. Tämä ruokasuunnittelu, joka viime viikolla oli ihan hyvä, on tällä viikolla paljon hankalampi. Ensinnäkin ravaa kaupassa joka päivä. Lähikaupassa kaiken lisäksi, joka siis kalliimpi. Tänään pääsin Prismaan isoille ostoksille ja rahaa meni 85e. Eilen yritin ilahduttaa nuorisoa ja lähetin ne street food-tapahtumaan syömään kalliilla. Tänään ilahdutin sen sijaan itseäni ja ostin kaksi kirjaa. Siis mullahan oli 5 euron etuseteli, niin pitihän se käyttää. Selvää säästöä. heh. 

Tällä viikolla molemmat pojat on päässy parturiin ja kuopus tarvitsi uuden repun, koska vanha oli jo vanha ja rikki. Eli kyllä, rahaa on mennyt. Mutta ei oikeastaan turhuuksiin, että ei tarvitse ruoskia itseään.

Itseasiassa tänään oivalsin jotain hienoa. Kun olin siis viime lokakuussa säikähtänyt niitä mahdollisia sähkölaskujen nousuja, niin aloin säästämään rahaa kolminkertaisiin laskuihin. Nyt olen kolme kk ollut pörssisähköllä, eikä mitään nousua ole tapahtunut. (jopa laskua) Syyskuun lopussa olen säästänyt vuoden ja huomasin, että mulla on 1500 e "ylimääräistä" tilillä niihin sähköihin. Jos ne ei vieläkään toteudu, niin mulla siis edelleen on 1500e plus joka kk tulee lisää, koska jatkan tätä "varmuuden vuoksi" säästämistä. Eli kun asuntolainan korot helmikuussa pomppaa parisataa ylöspäin, niin mulla on rahat korotuksiin noin vuoden ajalle. Eli kyllä, mä olen oman elämäni talousguru sitten kuitenkin. Ja koska elämässä on aina ylläreitä, niin olen säästänyt sähkön lisäksi rahaa myös auton huoltoon yms. Mikään näistä menoista ei siis mene mun palkasta, vaan "paniikkisähkötililtä". 

Ostakaa mun valmennuksia. Worth every penny. 

jk. Palkkapäivä maanantaina ja taloustililla 23 e ja pankkitilillä 25 e. Onneksi viikkoa on enää joku päivä jäljellä. 

 

Suuria hankintoja kannattaa välttää

 Horoskooppi sanoi että mulla on menossa tarkkailuvaihe, joten suuria hankintoja kannattaa välttää. Sinänsä osuvaa, koska olin juuri Zalandossa klikkaillut ostoskoriin kasan vaatteita ja yhtäkkiä havahtunut järkiini ja klikkasin pois. 

Säästin 150 e. 

Lidlissä säästin kympin, koska EN ostanut viittä suklaalevyä, vaikka tarjous. Hirveetä kun pitää yhtäaikaa säästää ja kartella herkkuja. Taas kysyn että mitä iloja mulla on jäljellä? 

No on iloja, varsinkin pojat. Eilen mä ällistyin kuopukseni tekemisiä. Se oli iltamyöhällä salilla ja samaan aikaan siellä oli ollut joku parikymmpinen mimmi, naamatuttu salilta. Tää mimmi oli yhtäkkiä alkanut itkemään ja MUN POIKA oli mennyt kysymään onko hänellä kaikki hyvin. Tyttö oli sanonut että ei ole ja poistui paikalta. Mutta hei, miten on mahdollista että teinipoika toimii tuollai? Hän itse sanoi, että on siinä käsityksessä että pitäis huolehtia muistakin. Kyynel ja ilonhyppy. Ihana poika. Mun! EN ota tästä kunniaa itselleni, koska pahoin pelkään etten itse tekisi noin. 

Asiasta toiseen, viimeisiin eksäni kysyi eilen voinko hakea hänet junalta tänään kun on tulossa mun naapuriin saunomaan. Et vois tulla samalla kahville.  Sanoin että en tiedä. Äsken soitti ja sanoi junan olevan kohta asemalla. Olin että mitä se muhun liittyy. HAHHAH. No joo, olen hirmu kiva ja haen, mutta olen kovin onnellinen ettei toi kuskaus enää kuulu mun elämään hänen osaltaan. Ja jotenkin outoa päästää se tänne. Olen täysin vieraantuniut koko tyypistä. Hirmu outoa ajatella että joskus olin muka rakastunut. Tämäkin on syy miksi ihmissuhteet ei oikein nappaa. Virheitä ne on kuiteskin :D (Pois tämä kyynisyys)

Olin kirjoittanut ton ylemmän, niin tämä alkoi soimaan spotifyssä. 

Työn iloja. Not.

 Eilen katsoin Areenasta Kun haikara lentää ohi-dokkaria, toista kertaa itseasiassa  Dokkarissa seurataan pariskuntia ja niiden lapsettomuushoitoja. 

Tietenkin nämä pariskunnat suree ja kärsii ja toivoo, mutta kotikatsomossa tekisi mieli sanoa että ettepä tiedä mitä menetätte. Menetätte hermojen menetyksen. 

Samaan syssyyn näin instassa yhden tuoreen äidin päivityksen, joka pitkän odotuksen jälkeen sai esikoisensa. Hänkin hieman "valitteli" kuinka vähän jos ollenkaan on ehtinyt nauttia kesästä. Niin tässä on siis suuri ristiriita tässä vanhemmuusjutussa. Siis vanhemmuushan on ihanaa ja lapset on pakahduttavan rakkaita. Mutta kyllähän elämänlaatu monin tavoin laskee, kertovat tutkimuksetkin. Että onpas aika hassua. Se on muuten aika surullista kun miettii, että ensin pariskunnat haluamalla haluavat lasta ja seuraavassa hetkessä riitelevät kuka tekee ja mitä ja miksi toinen ei tee mitään ja kummalla on ollut enemmän vapaata aikaa.

Näitä tullut tässä pohdittua, kun talossa on kaksi riekkuvaa pikkulasta. Siis onhan tää härdelli ja melu ihan saatanasta. Keskimmäinen yllättäin eilen naureskeli tätä kamaluutta ja hälle sanoin että tätä samaa se oli silloin kun olitte pieniä. Poika ihmetteli kuinka jaksoin ja miksen luovuttanut. :D 

Näitä hermojen menetyksiä ei voi kyllä yhden lapsen vanhemmat ymmärtää. Yksi lapsi ei koskaan kykene samaan kuin kaksi lasta. Tai ehkä joskus, mutta yksi lapsi ei kyllä normaalisti pysty riehumaan ja huutamaan itsekseen kuten kaksi. 
Olen tässä itselleni yrittänyt hokea, että ei tässä mitään hätää ole, kun ne ei tappele tai hajota paikkoja, mutta fakta on, meteli saa ihmisen kuormittumaan. Jouduin tinkimään taloudellisuudesta ja ostin elämäni ekat bluetooth nappikuulokkeet. Mun on ryhdyttävä kuuntelemaan musiikkia tai vaikka kohinaa, että en kuule meteliä ympärilläni. 

Eilen teki mieleni palkita itseni kasalla herkkuja, mutta sit muistin että siihen touhuun on tullut muutos. Mun on selvittävä ilman palkintoa. Sekin vielä, mitä iloja mulla enää on? 

Kolmatta päivää talousnerona

 Koska taas olen luvannut itselleni ja muille olla taloudellinen, niin kehiin vain sadas yritys! 

Alku on ollut ällistyttävän loistava ja motivaatio huipussaan. Kuten olen maininnut niin maanantaina tein itkukanaa koko porukalle. Eilen tiistaina, piiperöt söi päivällä sitä ja illalla tein jauhelihakastiketta. Keskimmäinen söi kaupungissa. 

Tänään keskiviikkona piiperöt syö lounaaksi pastaa ja keskimmäinen itkukanaa ja illalla ehkä toistepäin. Loppu itkukana ehkä pakastimeen. 

Itselleni tein uunikasviksia, jotka söin fetan kanssa. Loput tänään munakkaaseen. 

Instasta löytyi tämä alla oleva juttu ja onnessani kaivoin jääkaapista esiin porkkanaa ja kaalia mun iltaruokahässäkkää varten. 

Tänään oli pakko käydä kaupassa, mutta meni vain kahdeksan euroa pinaattilettuihin, maitoon ja leipään. HUOM, en ostanut karkkia. Teki mieli ostaa kanan sisäfileitä, mutta en ostanut, koska samperin kalliita tuossa lähikaupassa. Eli syön noita kasvisjuttuja sitten. 

Kurkkua, tomaattia, banaania, omenoita ja pensasmustikoitakin täällä menee pitkin päivää. 

Loppuviikoksi on ajatuksena kylmäsavulohipastaa ainakin. Pakastimessa on nugetteja, kalapuikkoja ja pyttipannua. 

Jos olisin TODELLA nipo, niin ei tarvitsisi ehkä edes mennä ostamaan ruokaa koko viikkona. Keskimmäinenkin saa pitsaa perjantaina, koska muuttoapuna, eli vie tarpeen viikonloppupitsalta. 

Ihaillen seuraan muiden ihmisten ruokajuttuja, koska muut on luovempia kuin minä. Mutta eikö noi nyt olen aika monipuolisia ja terveellisiä valintoja noinkin? Joohan?

Ainiin, olen myös myynyt kaksi takkia tällä viikolla ja tienannut 42 e. Wuhuu!

"Hyviä aikeita, kun vaan tekisi jotain"

 Otsikko on tulevan kirjan nimi, jonka Kinttupolku-Marika eilen ideoi. Tietenkin talousaiheinen, joka ratkaisee kaikkien ihmisten ruoka ja talouskriisit. Näin siis oletan että olisi tarkoitus. 

Alkuun nyt kuitenkin uuteen tyhjään vihkoon kirjataan ostetut ruoat ja jutut. Tai kuten kirjan nimi vihjaa "Hyviä aikeita, kun vaan tekisi jotain". 

Mulla tämä alkaa upeasti. Maanantaina en käynyt kaupassa eli en ostanut mitään. Ruokana oli itkukanaa. 

Mun ei tee mieli itkukanaa tänäänkään, mutta en myöskään halua mennä kauppaan, joten teen jääkaapin vihanneksista uunikasviksia ja syön fetan kanssa. Jos jää nälkä, niin tonnikalamössöä leivän päällä. Mutta kauppaan en siis mene! Pakahdun tähän motivaatioon!

Se minkä ruoassa säästää, menee kuopukseen. Ensi viikolla parturi (kallis), koska hei, keskiviikkona alkaa lukio! Hän eilen jo valitsi vaatteet, joilla menee kouluun ekana päivänä. Tän viikon heppu on vielä töissä, sitten on viikonlopun koristurnaus, kaksi päivää vapaata ja lukio. 

Keskimmäinen on koko kesän ollut työharjoittelussa. Tämä on se juttu, josta olen eniten täpinöissäni. Se, että löysi ihan todella hyvän työharjoittelupaikan on kyllä lottovoitto. Se että siihen menee koko kesä, ei haittaa edes poikaa itseään. Syksyllä hänellä on pari kuukautta koulua ja sitten olis valmis. Mun suurin haave on, että hän löytäisi kivan työpaikan mieluiten tuolta alalta, missä nytkin on harjoittelussa. 

Haaveista tuli mieleen mun suhde universumiin. Siis nyt ihan yksisarvishuttua. Joku viikko sitten mulle meinas tulla lapsi tänne, mutta kun olin päivän odotellut, laitoin siskolleni viestin että voisko tämä peruuntua. TASAN samalla minuutilla sain viestin peruuntumisesta. Aloin sitten vitsailemaan, että haluan tänne vain 2 tai 3-vuotiaita tyttöjä nimeltään "Saara", "Sanni" tai "Aino". 

Viime viikolla puhelin soi. Kerrottiin että tyttö olisi tulossa, neljävuotias. Mutta nimi oli "Aino".  Menin kyllä aika sanattomamaksi. 

Aloin sitten miettiä mitä toivon elämääni ja luettelin sitten Keskimmäiselle työpaikan ja oman kodin, esikoiselle ja miniälle työpaikat valmistumisen ja armeijan jälkeen ja kuopuksen toivoin pysyvän hengissä kun moottoripyöräili Ähtäriin. :)

Sitten havahduin siihen, että nämähän ei ollu toiveita mulle varsinaisesti. Mä en osaa haaveilla, kuten olen sanonut. 

Päätin sitten kuitenkin kokeilla toivetta: sitten joskus kun haluan kumppanin, niin elämääni saa astua Teemu. Teemu siksi, että  kaikki tuntemani teemut on ollu kivoja. Katsotaan kuin käy. Tai siis hyvin tietysti, olenhan mä niin hyvissä väleissä universumin kanssa, 

Ei laatupaineita

 Olen metsästänyt innoitusta kirjoittamiseen, mutta luovuuteni kaivo on tyhjä. Näin sanoi Muumipappa äsken telkkarissa ja samaistuin. 

Keväällä mulla oli joku väsyangsti, sitten mua nolotti mun viimeinen vuodatus, sit alkoikin loma ja elämä oli silkkaa iloa. Ilokseni loman ilo on kantanut arkeen ja oon ihan voimissani ja hyväntuulinen ollut koko kuukauden. Huom, peräti kuukauden. 

Mulla oli loman jälkeen euforinen kausi ja olin täynnä huikeita ajatuksia, ikäänkun olisin tajunnut onnen salaisuuden. Harmillisesti en kirjannut kaikkea ylös, koska juuri nyt en muista niitä ajatuksia. Paitsi tärkeimmän: mun elämän suurin ja tärkein ilo on pojat ja perhe ylipäätään ja tietysti ystävät.  Joo, ei mitään uutta sinänsä, mutta ihan oikeasti joku elämänkumppanijuttu ei kuulu mun kärkifantasioihin. Hyvä esimerkki tästä on mun ja siskon Kreikan matka. Tutustuttiin yhteen brittinaiseen ja sen kanssa oltiin rannalla yksi päivä. Britti sanoi että meillä on upeat maisemat, hyvää ruokaa ja hyviä ystäviä, mitä muuta tarvitsee. Oltiin yhtä mieltä. Totesin, että kukaan meistä ei edes vihjannut et olispa kiva kun olis mies. 

Joo joo, olen näitä jauhanut vaikka kuinka, mutta aina iloisssti yllätyn kun tajuan olevani tämän asian kanssa täysin vilpitön. Viimeksi eilen ilahduin, kun ei tarvinnut kenellekään tehdä tiliä menoistani, että "moi meen kauppaan, kaverille, kirpparille." Et senku vaan meen. Plus saan ostaa kirjoja niin paljon kuin haluan, eikä kukaan nillitä. Ah itsenäisyys. 

Kirjoista pääsen mieliaiheeseeni TALOUSAIHEESEEN. 

Ystäväni, kahden teinin äiti, katsoi sovelluksesta, että hänellä menee 300 e kuussa ruokaan.(tai siis kauppaan)  Mulla menee 750e, jonka jo aiemmin olin laskenut. Iski motivaatio ihan big time karsia omia menoja. Päätin että mun taloustilillä oleva 350 e pitää riittää kahdeksi viikoksi ruokaan ja bensaan ja jo siten olisin säästänyt 200 e verrattuna normaaliin kulutukseeni. Otin haasteen vakavasti. Olen ottanut ruokaa pakastimesta ja ostanut kaupasta järkeviä juttuja, joista saa ruokaa monelle päivälle. Esim kilon jauhelihaa, josta teen kolme eri ruokaa. Makaronilaatikko, tex mex-pata ja jauhelihakastike. Tänään tein ison satsin itkukanaa, joka riittää ainakin 2,5 päiväksi. Kylmäsavulohipastaankin on aineet kaapissa. Eli ei syödä huonosti. 

Olen sen satatuhatta kertaa tehnyt tän pyhän päätöksen, mutta nyt vaan on pakko opetella. Koska PAKKO. Alle puolen vuoden kuluttua asuntolainan korot nostaa menoja ehkä 250 e, heti perään junnun lapsilisä loppuu. Eli siinä kohtaa oon miinuksella 400euroa. Että olisi hyvä opetella tosi säästäväiseksi ennen sitä. Voi olla etten saa ostaa neljää kirjaa kuukaudessa, kuten tässä kuussa olen tehnyt. :D

Mä olen kyllä luottavainen, että onnistun tässä uudessa taloudellisuudessa. Jos viime syksynä säikähdin niin hirveästi sähkön hinnan nousua, että sain säästöön rahat kolminkertaisiin laskuihin, niin kyllähän mä nytkin onnistun. Eli alan säästää rahaa ajoissa ja pystyn pelastamaan itseni tiukkoina kuukausina. 

Ja hei, pilates is back! Päätin lomalla että pilates dvd on kaivettava esiin ja treeni on tehtävä kolmesti viikossa. Kun pari viikkoa olin onnistunut tässä, niin ostin verkkokurssin ja sain kotiini pilatestangonkin. Kurssiin kuuluu kolme treeniä viikossa ja kaksi jo takana. MÄ OLEN treenannut! 

Nyt seuraava haave on ryhtyä oman elämän Carrieksi ja ryhtyä taas bloggaamaan säännöllisesti vailla painetta laatuun :)

jk. Vähänkö olin viime viikolla intona, kun suippopaprikat (2 kpl pussi) maksoi 89 senttiä. Niin muistin mun aiemman valituksen järkyistä hinnoista. 

Nolo vuodatus

 Puhutaanko rypemisestä? Väsymyksestä tai vitutuksesta ja pahasta mielestä? Minähän olen tätä tehnyt jo valitettavan pitkään, mikä ei hirveästi ilahduta itseä. Elämä on tuntunut kovin pieneltä ja sidotulta ja koska en tee mitään, tuntuu että sisäinen valo ja säihkyys katoaa. Minähän olen vuosia ollut ihan hyvällä itsetunnolla varustettu ja nähnyt itseni kivana tyyppinä. Se ajatus on ollut piilossa nyt tovin. 

Tiedän mä tähän syynkin. Noloa tunnustaa tällainen, kun nyt olen kuitenkin viisikymppinen, mutta mä en millään pääse yli siitä, että yksi ystäväni poisti minut elämästään. Niinkin tehokkaasti kuin että poisti minut somestaankin. Oikeasti en tiedä miksi. Vihjauksia kyllästymisestä kyllä oli. Jotenkin tuo nyt sitten on mennyt sisimpään kovin ikävällä tavalla. Tästähän on kyllä jo aikaa, enkä jatkuavasti mieti tätä, mutta usein huomaan että sisin tunne on hylkäämisen pelko. Mä vaan pelkään että kaikki ihmiset katoaa. 

Joo ei katoa. Tiedän.

Ja tiedän senkin, että monikin pitää minusta. 

Mutta pelkään silti. Tästä olen puhunut jo usein, mutta mä vaan oikeasti olen "tosi" yksinäinen. Ja sitten kun näen ihmisiä, "pelkään" olevani vain ikävystyttävä.

Nämä on niin naurettavia juttuja tällä tavalla kerrottuna, että itseäkin hävettää. 

Mutta juuri siksi mä kirjoitan. Mä en kestä ylipositiivisuutta tai teeskentelyä. Musta on kiva kun ihmiset jakaa epävarmuuksiaan tai pelkojaan ja murheitaan. Kyllä ne siten pienenee.

Kyllä mä täällä elvyn!

Ruokia yms

 Mulla on hirmu vähän asiaa, niin tällä kertaa laitan kuvia mun peruslounaasta. Kun vihdoin suippopaprika on järkevissä hinnoissa, niin viipaloin kokonaisen mun pinaattinuudelihässäkkään. Mausteena Pirkan parhaat valkosipulirouhe. 

Muuten on viime päivien ruoat ollu kanawokkia, bolognesea, pitsaa ja toki himonuudeleita. Ja kyllä, montaa ruokaa edelleenkin tehdään ja harvoin kaikki syö samaa. Tänään kanawokki kelpasi jokaiselle. 

Netflixistä katsoin jotain amerikkalaista taloudellisohjelmaa ja innostuin maksamaan visaa pois säästötilin rahoilla. Hirmu hyveellistä. Jää nähtäväksi tarviiko visaa sit kuitenkin lomalla vinguttaa. Mut jos yrittäisi taas pärjätä rahalla. Et tekee juttuja, joihin rahat riittää. Kreikan käyttörahat on hankittu ennakkoon. Et se murhe poissa. 

Mun uusin taloudellisinnostus koskee lähikaupan uutta juttua, hävikkileipäkassia. Viisi leipää viisi euroa. Voin sanoa että leivät on ihanan vaihtelevia ja tullut löydettyä uusia suosikkeja. Tuntuu että hirveästi säästää, kun ostaa noin halpaa leipää. Meillä kyllä ei oikeasti syödä leipää erityisen paljoa kuten useissa teiniperheissä. On päiviä jolloin leipää syö vain piiperöt. Mut silti, säästöä. 

Viikon paras on se, että kävin yksityisellä lääkärillä sanomassa että tarvitsen kortisonikuurin ja piikin. (Odotin taloudellista kriisiä, mutta lasku vain 120e. Sain kaupan päälle akupunktiotakin)  Mun reumajalka on ollut huonona KAUAN! Mä olin jo oikeasti tyytynyt kohtalooni ja ajatellut että tätä tää nyt on. 

No tänään jalka oli jo niin hyvä että kävin lasten kanssa metsässä kävelyllä. Eka kerta tänä vuonna. 

Pitäkää peukkuja et kuuri toimii ja oikeasti kohta tanssahtelen kevyesti ja voin ottaa jokusen juoksuaskeleenkin. Tai edes lopetan ontumisen. 

 Kiitos. 

Höpinää

 Täällä on ihmeen siistiä neliöihin nähden. 

Ei tänne nelihenkinen perhe mahtuisi. 

Kyllä tänne vielä mahtuu, mutta kun vauva täyttää vuoden, niin tulee ahdasta. 

Master bedroom ei ole valtava, mutta ihan ok silti. (Mun mielestä se oli mun alakerran kokoinen. )

Kyseessä 120 neliöiden talo. 

Amerikkalaiset. 

Päivän postaus koski siis Remppa vai muutto ohjelmaa. Mä aina ällistyn amerikkalaisten talojen kokoa. Mulla on 102 neliötä ja meitä ollut täällä seitsemän henkilöä ja vielä hengissä. 

Täytyy kyllä myöntää et nyt kun on enää minä ja kaksi poikaa ja pienet, niin tila tuntuu käyneen vähiin. 

Olen jatkuvasti sen ongelman äärellä, että haluan että keskimmäinen asuu täällä, mutta mä tarvitsen oman huoneen eli pojan pitää pian muuttaa. Sori siitä. 

Olen onnessani, että poika sai puhuttua itselleen tosi hyvän työharjoittelupaikan syyslukukaudeksi. Ihan haavepaikkaansa pääsi ja on eka harjoittelija siellä ikinä. Eli puhui itsensä sisään, näin mä sen näen. Oon haljeta ilosta. 

Koska harjoittelun aikana ei pysty käymään töissä muualla, pitää sit nostaa opintotuki ja laina loppuajaksi. Eli oikeasti siinä kohtaa yhtä hyvin muuttaisi omilleen. Nyyh ja kyynel.

Mulla ei ole nykyään muita puheenaiheita tai kiinnostuksenkohteita kuin lapset. Onneksi ne on kivoja aiheita eikä huolia. 

Alan huomata että olen loman tarpeessa. Onneksi loma on pian. 

 

Arkea

 Hirmuisen vähän tehnyt mitään mainittavaa, joten valokuvaanpa keittiötä. Tässä. Huomatkaa tuo pehmolehmä, jonka ostin itselleni kirpputorilta. 25 senttiä hinta. 

Osui silmään vanhoja postauksia ja huomaan että olen muuttunut oikeasti paljon taloudellisemmaksi kuin aiemmin. Mä ostelen tosi harvoin mitään. Eli en viikottain. Tänään kirpparille ajoi hoitolapsen vaatteiden puute. Oli jotenkin nautittavaa ostaa kivoja vaatteita muksulle, jolla ei ole ja joka oikeasti ilahtuu. "Mulle? Onko tämä minun?"

Vaikka mukamas ei ole tapahtunut mitään, niin oikeasti on ollut aika haipakkaa työmielessä. Näitä tyyppejä tulee ja menee hirveää vauhtia. Tästä syystä en ole edes muistanut kirjata menoja tai ruokia. Voisin yrittää tämän viikon ostokset ja ruoat kirjata hieman jälkikäteen . Sen muuten sanon että pakastimen pohja välillä häämöttää. Tuntuu että siellä on enää jäätelöitä. Et hyvin on ruokia pakastimesta kaivettu. Olen ylpeä. 

Lähdenpä perehtymään viikon ostoihin. 

Hirmuista onnea ja outoja hankintoja

Nyt on hyvä fiilis. Olen käynyt lasten (No aika aikuisten) kanssa ihania keskusteluja viikonloppuna. Ensin esikoinen ja miniä alkoivat pohtia, että jospa muuttaisikin tänne jonnekin mun lähelle. "Kun me kaikki vapaa-aika muutenkin täällä hengataan, niin yhtähyvin vois muuttaa tänne" sanoi miniäkin. Tää on sillai iso juttu hänelle, koska aiemmin ei voinut kuvitellakaan vaihtavansa kotikaupunkia. 

Sit puheeksi tuli poikien isän viivästynyt taloprojekti. Keskimmäinen totesi, että koska pikkuveljen tänne muuttaminen siis viivästyy, niin hän saa asua kotona pidempään. Kysyin että eikö hän oikeasti halua asua jo omillaan, olla rauhassa. Vastaus oli etttä ei ei ei missään tapauksessa. Et hän ei halua olla yksin. "Jos nyt tulee tylsää, tuun portaat alas ja näen SUT". Tämän hän sanoi painokkaasti ja kasvot loistaen. Olin että enkö mä oikeasti kyllästytä häntä jo ja enkö käy hermoon. Ja ei, ei ymmärtänyt miksi näin olisi. "Mulla on hyvä vanhempi." Esikoinenkin sit sanoi että aika hyvä tilanne, "oot aika onnekas, ei kaikilla ole noin". 

No aika ihanaa oikeasti. Olen aika liikuttunut. 

Muuten mun ärsyttävä valjuilu on jatkunut. Mä en jotenkaan yhtään saa kiinni sellaisesta "tosi hyvästä fiiliksestä." Alan jo kyllästyä itseeni. Kaipaan jotain, mutten tiedä mitä. 

Yritän kuitenkin pikkujuttuja. Tänäänkin ostin orvokkiamppelin, joka puun oksalla roikkuu ja näkyy mulle tähän keittiöön. Sit oon että "ooh, mä olen puutarhaihminen." Mä mietin myös että yrittäisin pihalle tehdä jotain. Tai yrittää kasvattaa jotain. Jos ei muuta niin salaattia. Jotain joka onnistuisi. Sit pukeutuisin mekkoon, laittaisin korin käsivarrelle ja menisin poimimaan kasveja omalta pihalta. Toki tarvitsen lierihatunkin, ei voi ilman lierihattua poimia mitään. 

Sitten päivän hullutus. Facekirpparilta noudin hyllyllisen lasikippoja (nyt varaston hyllyllä) ja tuollaisen tarjoiluvadin. Hulluus on se, että noi lasijutut ei todellakaan mahdu mun kotiin enkä edes tiedä mitä niillä teen. Tarjoiluvadin vien ehkä omaan huoneeseen ja laitan siihen koruja. Toki silmissäni näen ihanat pihajuhlat ja  vadissa macaronsseja. (en edes tykkää niistä)

 Yksi ajatus kipoille on täyttää ne herkuilla ja viedä tuliaisiksi ystäville. 

Tämmöistä

Ratkaisu kaikkeen

 Löysin ratkaisun vanhan naisen kiukkuihin. Ratkaisu on niin simppeli, että ihmetyttää. Se on TEKEMINEN. Se, että nostaa perseensä sohvalta, tekee pienen jumpan tai setvii kolme koneellista pyykkiä kaappeihin. Tekee mitä tahansa hommaa, jota yleensä lykkää. Hirmuisen paljon mieliala paranee. En ole nyt moneen päivään ärsyyntynyt mistään. 

Koska olen ollut aktiivisempi, olen jaksanut keittiössä olla fiksumpi. 

Sunnuntaina pojat teki kilosta kanaa kuorrutettuja pihvejä hamppareihin. Niitä on syöty sunnuntai ja maanantai. (Noin 12 euroa kana ja hampurilaissämpylät)

Tein kanacurryä, johon käytin Spice up kastikepussin. (4 euroa plus riisi) Sitä söi vain keskimmäinen kaksi päivää. Jauhelihakastiketta (4 euroa plus spagetti) tein piiperölle ja myös kuopus kävi eilen syömässä sitä. Itselleni olen tehnyt kanawokkia, jossa suosikkini Spice upeista, chili-inkivääri. Tätä söi kerran myös piiperö. Riitti kahdeksi päiväksi. Hinta n viisi euroa.

Lounaaksi olen syönyt munakkaita ja kasvismössöä nuudeleilla. Eli paprikaa ja pinaattia, valkosipulirouhetta ja fetaa. 

Koska se kanawokki on mun uusin suosikki, teen sitä myös tänään ja syön varmaan kolme päivää eli sittenhän on jo perjantai. Hinta ehkä 9 euroa, koska isompi satsi kuin aiemmin. 

Huomenna teen ison satsin itkukanaa, jota syö keskimmäinen ja piiperö varmaan ainakin kaksi päivää. Hinta ehkä kuusi euroa. 

Pakkasessa on pitsa lauantaille. Sunnuntaina pojat syö isällään pääsiäispäivällisen. Jos mut kutsutaan, en mene. 

Äkkipäätään laskin että ruokaruoat maksoi 46.50 ilman munakkaita ja kasvismössöjä. Aika su-la. 

Vaihdevuosikiukkua ja ikävystyttäviä ruokajuttuja

 Siis ihan käsittämätöntä tämä mun suunnittelematon ruokaelämä. Anteeksi kaikki että innostan teitä tämmöiseen, mutten yhtään osaa itse. 

Olen mä jotain rotia pitänyt, mutta jostain syystä olen myös rampannut kaupassa ihan joka välissä. Olemme siis syöneet bolognesea (keskimmäinen), makaronilaatikkoa (muut), tex mex-pataa (minä ja piiperö) ja tänään tein pippuripossu"pataa" riisin kera. Sen söi pojat yksin. Mä syön vieläkin tex mexiä ja piiperö makaronilaatikkoa. Et teoriassa vois luulla että kauppaan ei ole mennyt rahaa juuri yhtään. HAHAHAH!

Tänään ostin ensi viikolle kanaa jotain curryhässäkkää varten ja siihen maustekastikkeen. Keskimmäinen toivoo todella pitkästä aikaa myös itkukanaa. Siis sitä, jota syötiin joka viikko aiemmin, mutta sit tuli stoppi. On myös aineet chili con carneen, in case poika haluaa. Se kyllä on töissä ainakin kolme iltaa, mikä tarkoittaa, että syö siellä. (Kiva etu muuten tuolla Subissa, se saa syödä siellä)

Pakastimesta on syöty marjoja, koska olen tehnyt kaksi kertaa rahkaa. Kuopus on myös joka aamu tehnyt jonkun terveyssmoothien, johon käyttänyt marjoja ja rahkaa. 

Millonkohan puhuin niitä uunijuureksista? En nimittäin ole vieläkään tehnyt niitä. Johonkin tämä mun aika (ja moti) on taas kadonnut. 

Mutta hei, muuten on ollut ihan kivaa. Siis jossain määrin. Ystäväni nimittäin just eilen nauroi että onkohan tää mun hassu kiukku sellaista vaihdevuosikiukkua. Mä taas saan ärtymyskohtauksia tylsistä ihmisistä, tylsistä jutuista ja ikävystyttävistä somepäivityksistä (Ihan omistanikin) Mä haluan puhua vaan kivoja ja kiinnostavia asioita. En kestä mitään tyhmää. Onneksi on blogit, mun mielestä blogeissa kaikki asiat on kiinnostavia, toisin kuin jossain Facessa. 

(Ongelma on eniten se, että pidän itseäni ikävystyttävänä ja sit ehkä projisoin tätä muihin. Tai sit vaan toivon että joku puhuu jotain niin innostavaa, että mäkin sytyn liekkeihin. )

Huomenna alkaa Huhtikuu, huomenna alkaa myös pörssisähkö. Huomenna aloitan kevään ja innostun kaikesta niin että hirvittää. 

Ihanat tyypit ja pakuelämä

 Tiedättekö sen, kun on ollut ihan kamalaa, niin sen jälkeen kaikki tavallinenkin on tosi ihanaa. Jotain sellaista mun elämä on nyt. Ja siis kyseessä on vain viime viikon kauhea kaksipäiväinen työelämä. Sen jälkeen olen arvostanut tätä kovin tavallista aika paljon. No okei, olen mä kyllä ehtinyt marista elämän ikävystyttävyyttäkin. (Mikä sanahirviö toikin oli. Aattele ku olis äikän maikka, jonka pitäisi tuo sana jollekin viattomalle opettaa)

Mutta on siis ollut ihanaakin. Viime viikolla mun luona kävi yksi vanhimmista ystävistä pitkän tauon jälkeen. Juuri niitä ihmisiä joiden kanssa jutit jatkuu mihin jäätiin ja jonka kanssa puhutaan oikeita asioita. 

Muitakin kivoja tyyppejä on kyläillyt ihan normimalliin ohikulkeissaan, mitä arvostan aina.

Tänään oli superluksusta se, että Harkittujen herkkujen Emma kävi täällä. Lähtiessä hän nauroi että kaksi tuntia hurasti ja ehdittiin vasta pintaraapaisu käsitellä, mutta hänenkin kanssaan puhuttiin OIKEASTI. On niin mahtavaa tavata ihninen, jonka kanssa tuntuu että olisi tuntenut aina, mutta jonka kanssa on puhuttavaa paljon juuri siksi ettei ole tuntenut aina. 

Sen vuoksi kun jonkun kanssa oli näin mahtavaa heti ekalla tapaamisella, tuli fiilis että se on mahdollista vielä elämässä sekin, että jonkun miehen kanssa kävisi samalla tavalla. Että tapaisi jonkun jonka kanssa olisi tuo sama tuttuus. Et jos en täysin hautaa ajatusta, että mua varten on olemassa Elämänkumppani. 

Mistä tuli mieleen ohjelma Van life, eli se pakuelämä juttu. Kiehtova ajatus että asuis pakussa ja kiertelis maailmaa. Ongelma on vain se, että en halua seikkailla. Plus olen mukavuudenhaluinen. Suurin ällistys kuitenkin on se, että nuokin kaksi reissaa ja asuu siis kahden. Ne on aina kahdestaan. Luojan tähden mä en kestäis ollenkaan, että mä olisin jonkun kanssa koko ajan vain kahden. Et ei olisi ystävää jonka luokse livahtaa parantamaan maailmaa. Että olisi vain se kumppani. AU! Miten noi karavaanarityypit oikeasti on löytäneet ihmisen, jonka kanssa olla AINA? Siis oikeasti? Miten? Ajatelkaa jos mä löytäisin ihanan miehen joka haluaisi muuttaa mun kanssa autiolle saarelle. Joutuisin sanoon että bye bye ihana, en pysty olemaan sun kanssa.)

(Pieni ristiriita tää semipositiivisuus elämänkumppanin tapaamisesta, kun samaan aikaan ihmettelee miksi jotkut haluaa olla yhdessä)

Jk. Eikö se usein ole niin että kun vannoo ettei jotain tekisi ikinä ja sit tekee. Tässähän voi käydä niin että ensi vuonna muutan Kastoksen saarelle Kreikassa ja jämähdän sinne ja sieltä ei niin vaan poistutakaan ja saarella asuu joku kolkyt tyyppiä ja nekin vanhuksia, ettei välttis bestistä löytyis.)

Listauksia

 Viikon suunnitelman alku. Noin niinku ruokien suhteen.

Keskimmäinen syö edelleen tekemäänsä bolognesea. Montakohan päivää se on jo syönyt sitä? Neljä? Minä ja pikkunen syötiin sitä kerran, mutta hieman liian mausteista meille. Lue:suolaista.

NO mutta, hän siis syö sitä iltapäivällä ja illalla syökin töissä. Mulla alkaa poikaviikko sillai, että kuopus tulee äitiviikolle. Teen hälle ja mulle ja piiperölle tex mex-pataa. Padan hinnaksi tulee kuutisen euroa plus tortillachipsit. Tätä syömme kaksi päivää. 

Pakkasessa on pitsaa, pojat voi syödä joku päivä. 

Teen myös makaronilaatikon, koska aineksia on kotona. Hinta n. viisi euroa

Sitten se savukala, joka on pakkasessa. Mitä sen kanssa voi syödä? Kertokaa nyt joku. 

Olisi aineet myös kanawokkiin, mutta olen about ainoa, joka siitä tykkää. Ehkä teen sen vain mulle. (Hinta n 10 e)

Voisin haastaa itseni ja tehdä kerrankin jotain muuta kuin näitä samoja pöperöitä. Ajatelkaa jos tekisin vaikka lihapullia?! (Jauhelihaa olisi 700g. Saisin kasan pullia, hinta 7 e)

Pakastimen marjatilanne pitäisi kartoittaa ja tehdä rahkoja. Pakkasessa on myös porkkanalaatikko, jonka ostin että kuopus voi tehdä porkkanarieskoja, joita rakastamme. 

Sämpylöiden leipominenkin voisi taas olla ajankohtaista, koska hyvä ihminen, hyvä äiti, hyvä martta :D Jos olisis todella hyvä ihminen juuri NYT, niin tekisin samalla uunin lämmityksella sekä ne sämpylät että makaranilaatikon. 

Kyllä, olen todella ikävystyttävä tyyppi taas. 

Ainoa mikä mua itseäni pohdituttaa nyt, on se, että oikeasti mulla olisi jääkaapissa ja pakkasessa ruoat ihan koko viikolle, jos vain tahtoisin. Miksi IHMEESSÄ mä en koskaan sitten YRITÄ sitä TOSISSAAN?

Tosissani laskin muuten vuoden makeismenot, kun hokasin et ne näkyy sovelluksissa. Summa oli 800 euroa. Siis yksi Kreikan matka. Ystäväni kyllä lohdutti että kyllä se sama raha menisi korvikkeisiinkin. Totta, silloin kun hyveellisinä aikoina syön vadelmia kaiket illat, niin tuleehan se kalliimmaksi. Et rahan takia ei tartte karkista luopua. Mutta silti. 

Jk. Tein sämpylätaikinan!

Viikon ruokaostokset

 Olisihan se pitänyt arvata. Kun keksaisin haasteen , jossa kirjataan ylös ruokamenoja ja ruokia, niin rouva Kepponen tekee sen insinöörimäisen huolella. Respect. Katsokaa ja ihmetelkää.

Mulla on ollut ihan HC poikkeusviikko, joten ei ole nyt parasta A-luokkaa mun ruoat eikä niiden tarkkailut. Mutta on käynyt taas kovin selväksi, että varsinainen ruoka ei ole se menoeristä suurin. Meillä on tällä viikolla syöty kylmäsavulohipastaa (lohi tuli pakkasesta), jauhelihakastiketta ja perunamuusia, jauhelihakastiketta ja spagettia, perunamuusia ja pinaattilettuja. Näistä se jauhelihakin tuli pakkasesta. Eilen keskimmäinen teki bolognesea, joka on ihan eri ruoka kuin mun jauhelihakastike. Et jos mun peruskastike maksaa 4 e, niin tähän bologneseen on mennyt "jo" 7 euroa ennenkuin on lisätty porkkana, sipuli, valkosipuli. No mutta se ruoka riittää vähintään huomiselle lounaallekin. Eli yli kahden päivän ruoka. 

Kaupasta on hankittu maitoa paljon, pinaattilettuja, jauhelihaa, nuudeleita, juustoa, kinkkua, turkkilaista jugua, appelsiineja, banskuja, kolmea eri leipää, kolmia keksejä (?), brietä, pari oivariinipakettia, karjalanpiirakoita iso pussi, makaronia. 

Näihin mennyt 76 euroa. Mutta kun siis huomioi, että kaksi eri ruokaa on löytynyt pakkasesta, niin kyllä suurin raha menee osastoon "muu". 

Tosiaan kun on ollut se hc-viikko, niin mun omat syömiset on olleet paistettua kananmunaa, karjalanpiirakoita. Yksi kasvisnuudelihässäkkä. Karkkia en ole ostanut enkä syönyt. Ostetut keksit on vierasvara. 

Eli siis 76 e mennyt, edessä pe, la ja su. 

jk. Kepponen siis oli saanut selville että vuoden aikana ruokaan mennyt n 15 000 e. Mä katsoin omat lukuni. Prismaan 4083 , pelkkä ruoka. K.kauppoihin 3390 e. Lidliin ehkä 700e. eli n 8200 e vuodessa. Kuukaudessa vajaa 700 e. Perhekoko vaihtelee kolmen ja viiden välillä. Mä en enää osaa sanoa onko tää edes paha. Ei varmaankaan. Mutta jos tuolta karsisi huonot einekset ja liiat makeiset, niin tilanne olisi parempi, etenkin terveellisyysnäkökulmasta katsottuna. 

Hei me listataan

 Ei siitä montaa päivää ole kun sanoin ystäväni haastaneen minut pudottamaan ruokakuluja 20 prosenttia. Tota noin, saanko aloittaa sen ensi viikolla vasta? Huomasin juuri, että olen jo tällä viikolla käyttänyt 200 e, enkä tavoite 160 euroa. Joo, en edes halua katsoa kuiteista että mitähän hittoa. Selitys ei ehkä ole viherkasvi, jonka tänään ostin Lidlistä, koska ihastuin ruukkuun. 

Meillä tosiaan syöty siis carbonaraa, jauhelihakastiketta, kaksi perhesalaattia, munia munia munia. Tänään ostin kilon kanapihvejä ja teemme nugetteja niistä. Kainosti ilmaisin toiveeni, että niitä riittäisi huomisellekin. 

Villiinnyin myös ostamaan suippopaprikaa säälliseen hintaan ja taas pinaattia. Ben and Jerryjä kolme kympillä. 

Nää ei nyt kyllä selitä 200 euron laskua. Eikä sekään että ostin pakastecroissantteja kaksi pussia ja pojalle pelmenejä, koska toivoi. (kalliita) Oli pakko vilkaista kuitteja. Olin ostanut paljon suihkusaippuaa pojille plus miljoona hammastahnaa. Nämä ei ole ruokaa, mutta aina ruokalaskuissa näitä tällaisiakin on. 

Elikkä kyllä se vain niin on, että ne satunnaiset (jokapäiväiset) heräteostot nostaa laskut pilviin. Jos olisin yhtä laiska/tiukka kuin ystäväni, joka oikeasti menee kauppaan vasta kun jääkaapissa on vain valo, niin tuo 20 prosentin pudotus olisi mahdollinen. 

Ja niin, jos tekisin pojille keittoja yms ruoaksi. 

Aloitan siis ensi viikolla UUDEN ELÄMÄN. 

Mitä useampi olisi mukana, sen hauskempaa. Tulee erilaisia näkökulmiakin. Esim Marika Kinttupolku tekee ruokaa vain kahdelle aikuiselle, Taru- Sutkautus tekee aika paljon kasvisruokaa, Emma Harkkittuja herkkuja tekee ihan erilaisia ruokia kuin minä ja kovin kasvispainotteisesti. Ja sit meidän rakas herkkuperhe eli Kepposet. He jotka elävät syödäkseen hyvin. 

Hirmu monipuolisia listauksia tiedossa. 

Jos saisit säilyttää vain viisi kirjaa, mitkä ne olisivat?

  Minut haastettiin kirjahyllyhaasteeseen. Neiti Sutkautus haluaa tietää, mitkä viisi kirjaa on ja pysyy mun hyllyssä.

Hirveän vaikea kysymys. 

Ensiksi mainitsen Merete Mazzarellan kirjan Juhlista kotiin. Itseasiassa kirja ei ole mun hyllyssä, vaan äidin, mutta sehän on lähes sama asia. 

Tyttären päiväkirja hänen äitinsä viimeistä ajoista. Kirja hyvästä elämästä ja hyvästä kuolemasta

Merete Mazzarella aloitti päiväkirjansa, kun sai tietää, että hänen äitinsä sairastaa syöpää. Annamarie Schreck eli vain kolme kuukautta sairauden toteamisen jälkeen.

Päiväkirjan riveillä lukija kohtaa iäkkään, sisukkaan potilaan mutta myös nuoren tanskalaisen lehtinaisen, josta tuli sotavuosina suomalaisen diplomaatin vaimo ja kahden lapsen äiti. Annamarie Schreck on voimakas, valoisa ihminen, jonka persoonallinen säteilyvoima vetää puoleensa mitä erilaisimpia ihmisiä. Hänelle elämä on juhla ja kuolema seikkailu, jota hän uskaltaa katsoa suoraan silmiin – toisin kuin ne ammattinsa puolesta kuoleman kanssa tekemisiin joutuvat, joita kirjoittaja tapaa Meilahden sairaalassa.

Hirmu ihana ja kaunis kirja. Olisin halunnut tuntea Mereten äidin. Kuulosti kiehtovalta ja lämpimältä naiselta. 

Toinen ikisuosikkini on Chicklitiä. India Knightin kirja Elämäni tarjottimella 

Tämä on riemukas ja vauhdikas tarina vähän päälle kolmekymppisestä Clarasta. Rouvalla on kaunis koti, kaksi ihanaa - no, ainakin joskus - pikkulasta, komea ja huomaavainen aviomies, läheinen - usein tosin iilimatomainen - äiti, muutama hyvä ystäväkin ja mielenkiintoinen työ naistenlehden toimittajana. India Knightin sankaritar muistuttaa hyvin paljon kirjailijaa itseään: tämäkin on lontoolainen toimittaja (mm. Sunday Timesin kolumnisti), kahden pikkupojan äiti ja rehevä kaunotar. "Häpeämätöntä naisenergiaa!"

Mä olen ostanut ton kirjan vuonna 2003 ja siitä lähtien lukenut sen vuosittain. Sille on  kaksi jatkokirjaakin, mutta vain englanninkielisenä, mutta nekin olen lukenut useasti. Haluan Claran elämän tai jotain hänestä. 

En voi jättää valitsematta Agatha Christien elämänkertaa. Mä ostin sen kolme vuotta sitten divarista (tai äiti sen tilasi sieltä) enkä ole lukenut sitä vieläkään, mutta lapsena ja teininä luin sen monen monta kertaa. En osaa sanoa mikä siinä oli niin mahtavaa, mutta joku. Haluan olla Agatha. 

Ja sitten iski tenkkapoo. Haluan säilyttää Mia Kankimäen kirjan Naisia, joita ajattelen öisin. Joudun tunnustamaan etten ole edes lukenut sitä kokonaan vieläkään, mutta se on ihana. Ihanan siitä tekee se Mia itse. Sen rehelliset puheet omasta elämästä. Hirmu inspiroiva ihminen. 

Innolla aina odotan Lisa Jewelin ja Clare Mc intoshin "dekkareita". Että voinko mainita ne yhtenä kirjana? Voin, koska tämä on mun blogi ja mun vastaus. 

Ainiin ja Mhairi McFarlanen kirjat on mahtavia. Uudemmat parempia kuin vanhemmat eli ei enää niin chicklitiä kuin aiemmin. 

Ainiin vielä yksi ikisuosikki. Rosamunde Pilcherin Simpukankerääjät. Jossain sanottiin että kirjassa on tunteita ja elämännälkää. Tämä kirja ja Pilcherin muut on jotenkin ihania ja vanhanaikaisia, vaikka ovat muka "tätä aikaa". On hauskaa, kun kirjassa on matkapuhelimia ja tietokoneita, mutta mies ostaa vaatteita herrainvaatehtimosta. 

Kirjan päähenkilö tässä ja muissa on aina kiinnostava vanhempi nainen ja kirjan nuoret on aina jotenkin tosi kypsiä ja vanhanaikaisia, mutta niin ihania. 

Simpukankerääjistä on on lause "Vain tylsillä ihmisillä on tylsää", joka aiheuttaa mulle hirmuisen tuskan häpeän. Miksi mulla on tylsää? Miksen olen kiinnostava ja työteliäs nainen?

Yksi huomio vielä tän kirjoista. Monen vuoden jälkeen luin häneltä kirjan Talvipäivänseisaus. Kirjassa pääsee jotenkin niin toiseen maailmaan ja tunnelmaan, etten ole malttanut pitää taukoa ja lukea uusinta Annaa, Trendiä, Kodin kuvalehteä eli mahtavaa, nekin mua vielä odottaa. 

Hirmu hankala tällainen valintahomma. Hankalammaksi tekee sen, että en ole tyyppiä "Sadan vuoden yksinäisyys ja joku Sartren opus sytytti sydämeni palamaan." Eli kyllä, nolostelen sitä, että luen kevyempää kirjallisuutta.