Epäjohdonmukainen taloudellisuus

 Ei ole mennyt syyskuu yhtään niin kun piti. Koko ajan on rahanmenoa. Mutta se mikä ilahduttaa on se, että mä käyn selkeästi harvemmin kaupassa kuin aiemmin. Edistys se on sekin.

Mutta eilen, kuun viimeisenä päivänä olin sitten aivan holtiton. Olin saanut lahjakortin maailman ihanimpaan kauneushoitolaan. Siellä lojuin puolitoista tuntia elämästäni nauttien. Vitsailin, mutta puhuin kyllä totta, että hoidon aikana yritin välillä ajatella negatiivisia, mutta en onnistunut. Ne tuntui ihan neutraaleilta ne entiset murheet. Niinku rahastressi! NO big deal. 

Tässä euforisessa stressaamattomassa tilassa ostin hoitolasta essen meikkivoiteen hintaan 66euroa. Se nauratti niin paljon, että päätin sitten ostaa kirjakaupasta pari haluamaani kirjaa samaan syssyyn. Et väliäkö millään. Ostin Sisko Savonlahden uusimman ja Laura Frimanin Tauko- kirjan. Mua kiinnostaa se vuoden vaateostoslakko tosi paljon. 

Onneksi nyt on lokakuun eka päivä. Voin taas aloittaa uuden hyveellisen elämän. Niinku talousmielessä. Uusi kuu on uusi puhdas lehti. (Ja hei, viime kuussa käytin kuitenkin vähemmän rahaa kuin edellisessä kuussa. En ole täydellinen epäonnistuja.)

Tästä hyvällä mielellä viikonlopunviettoon, hop. 

Toscanan auringon alla-elämä

 Mä olen viime ajat marissut ja angstannut niin paljon, että mun lähimmät ystävät on kaikki hieman konahtaneet mulle. Sillai rakkaudellisesti.

Yksi viisas ystäväni lähti kind of sokkotreffeille ihan hurjan hornan kuuseen. Siis oikeasti satojen kilometrien päähän. Se sanoi, että siinä voi käydä hyvin ja olla positiivinen ylläri tai sit voi käydä huonosti ja olla tylsää, mutta mitä väliä. Kannattaa ottaa riskejä, niin voi tapahtua kivojakin juttuja. 

My thoughts exactly. Mutta sorry vaan, mä en pysty enkä kykene. Niin, Tinderissä yksi tyyppi kirjoitteli mulle ja oli oikein mukava ja fiksun oloinen. Asui vaan hieman kaukana eli n kahden tunnin ajon päässä. Hän sit kysyi olenko viikonloppuna vapaa. Mitä mä tein? Jäädyin täysin ja katosin Tinderistä sanaakaan sanomatta. 

Sit tähän syssyyn se yksi hyvä ystävä lähtee satojen kilsojen päähän ja pitää puhuttelun aiheesta "Älä sitten marise yksin olosta, jos et ole valmis poistumaan kotoa." (Ja kaiken kukkuraksi laittoi eilen viestiä kuinka ihanaa hänellä on ja kuinka todellakin oli pos yllätys)

Eilen sitten pidin itselleni puhuttelun ja minuun laskeutui rauha. Siivosin vähän, sytyttelin kynttilöitä, luin kirjaa ja siemailin viiniä. (Ensin vesijuoksin) Tämä on nyt mun elämää ja paras nauttia siitä tällaisenaan. 

Nyt on mun täydellinen tilaisuus elää sellainen Toscanan auringon alla-elämä. Ilman Toscanaa, mutta mistä sen tietää. 

Ehkä mä kutsun kattoremppamiehet* kaikki mun kotiin päivälliselle ja sit juodaan taas paljon viiniä ja joku kattoremppatyyppi rakastuu vaikka mun ystävän tyttäreen ja sit onkin ihanat kihlajaiset tiedossa. 

*Meillä on kattoremppa käynnissä. Lasku tulee kohta postissa, vajaa 14000e, joka onkin ihana lasku kaltaiselleni yksineläjälle, mutta haloo, mikäs on sen enempää Toscanan auringon alla leffaa kuin se.

Jk. Joo, mä alan elää tuota Toscana elämää. Siihen tarvitsee ainakin pöytäliinan, kynttilöitä ja ihania astioita. Ja maalia seiniin vihdoinkin. 

Käväisin Tinderissä

 Illalla päätin urheasti mennä Tinderiin. Ajattelin mennä epämukavuusalueelle ja järjestää itselleni treffit sen kunniaksi, että mulla on vapaa viikonloppu edessä. Olen tarpeeksi ollut kotona telkkarin edessä. 

Mutta mikä shokki. Se mitä olen kuullut, on totta. Kun täyttää 50v, niin tintsussa on jäljellä vaan säälittävät jämät ihmiskunnasta. Olipas ilkeästi sanottu. Mutta näin sen koin. Siellä oli 99 prosenttia miehistä säälittäviä tai vastenmielisiä. (ja varattuja tai pelkkää seksiä etsiviä.)  Siihen kun lisää sen, että olen tinderissä luokattoman nirso, niin oli muuten äkkiä pelattu koko sovellus läpi. Miehet loppui. Klikkasin satoja rukseja, ehkä 15 sydäntä. Matcheja mulla on seitsemän. Kukaan ei ole kirjoittanut mulle, enkä minä heille. Silloin aikaisemmin mä valtaosin aloitin kirjoittamisen, niin sain minimoitua ne tylsät "mitä sun perjantai-iltaan kuuluu?"-jutut. Ne on niin pitkästyttäviä. 

Nyt tuijotan niitä seitsemää tyyppiä ja mietin miksi mä kehenkään heistä haluaisin tutustua. 

Lopputulos: Vaikka en juuri nyt, vieläkään, kaipaa suhdetta, niin lannistuin siitä, että sellaista ei tule koskaan olemaankaan. Sit piti hieman kyynelehtiä.

Urheasti yritän nyt nauttia sit itsenäisestä elämästäni. Hehh. 

Se mikä myöskin järkytti, oli sen tajuaminen, että olen kuin olenkin hieman yksinäinen nykyään. Kyllä mä näen ihmisiä, mutta aika vähän. Ja ne näkemiset on yleensä hetken kahvitteluja. Sit se mikä järkytti myös, on se, että jos haluan lähteä matkoille, mulla ei ole matkakumppania. Mulla ei ole ketään, jonka kanssa haluan olla viikon yhdessä. Tämä ei kerro mun ystävistä, vaan musta. 

Sorry, en ole kovinkaan pirtsakka tyyppi. Osaisinpa sen somemaailman epärehellisyyden ja vaan lirkuttelisin kuinka ihanaa kaikki on koko ajan. 

Älkääkä käsittäkö väärin. Valtaosan ajasta olen ihan hyväntuulinen ja "normaali". Sisäinen ahdistus vaan pääsi pintaan toviksi, kun tajusin realiteetit. Olen ollut siinä uskossa, että heti kun olen valmis, niin löydän ihanan miehen. Ehkei se ihan niin menekään. 

Nyt vinkki: Älkää erotko, jollei ole pakko. Ja jos olette alle 50v, niin äkkiä Tinderiin, kun siinä on vielä jotain järkeä :D 

Päätös pitänyt toistaiseksi

 Mullahan on tapana päättää vaikka mitä ja sitten "päättää" päätökseni. Viimeisin "päätös" oli mun ruokaremppa. Muutaman viikon rempan ansiosta hankin itselleni syömishäiriön. Tai sitten se johtui mun parin viikon takaisesta "dramaattisesta murheesta", aiheena Kuolen yksin ja yksinäisenä ja mitä väliä sillä on mitä syön ja paljonko painan, koska pysyn kaukana kaikista miehistä joka tapauksessa. 

Kyllä, te ette saa mun aivoituksista selvää, kun en minäkään saa. Miten mä voin henkeen ja vereen vastustaa suhteita ja kuitenkin murehtia, että kaukaisessa tulevaisuudessa olen rakkaudeton??? Olen täynnä rasittavia ristiriitoja. Ikävintä tässä on se, että mä ajattelen tätä koko ajan, vähintäänkin alitajunnassa. Voin kyllä miettiä muuta ja tehdä jotain kivaa, mutta kun tulee tauko, nää kurjuudet käy kimppuun. Blääh!

No mutta se kiva päätös, mikä on pitänyt, on se, että käyn vesijuoksemassa aina (lähes aina) kun vain mahdollista. Mä olen käynyt uimahallissa jo 14 kertaa! Uskomaton suoritus. Kävin maanantaina ja tiistaina, tänäänkin olisin ehtinyt, mutta koska pääsen viikonloppunakin, niin turha revitellä liikaa. Tämä kiivas vesijuoksutahti on myös ristiriidassa mun taloustavoitteiden kanssa. Se kun maksaa 6,30 kerta. Kunpa mun työhön kuuluisi jotkut liikuntasetelit. 

Mun kunnianhimoinen tavoite oli myös pärjätä viidellä sadalla kuussa. No en ole onnistunut. Mennyt vasta 900 euroa ja reilu viikko kuuta jäljellä. Jos hirmusti skarppaan, saan ruokakulut tiputettua hiukan alle 600 euroon. Ja sekin on liikaa. Mun kuuluisi pärjätä vähemmällä. 

Vinkit kehiin :)

jk. Mutta kehitys kehittyy. Nordea walletista katsonut ja mun ruokakulut ollut aiemmin useinkin 800e.

Muutot ja elämänmuutokset

 Tässä kesässä on käänteitä riittänyt, Ihan puskan takaa sain tiedon, että poikien isä vaimoineen rakentaa talon ja muuttavat ensi vuoden lopulla ihan kokonaan eri kaupunkiin. En tiedä missä järjestyksessä mun ajatukset kulki. Oliko se ensin että "Ahaa, kuopuskin siis muuttaa mun luokse kokonaan" vai oliko se sellainen kovin itkuinen "Otapa sinä vanhat lapset, niin me aloitamme ydinperhe-elämän toisessa kaupungissa." Molempia mietin paljon. Jälkimmäistä nyyhkin yhden viikonlopun.

Kun olin päässyt pahimman myrskyn yli, menin eksälleni haastamaan riitaa. Syyllistin oikein kunnolla, mutta hän fiksusti ei lähtenyt draamaan mukaan. Mutta se ei kyllä poista sitä faktaa, että kuopus alkaa nähdä isäänsä aika lailla vähemmän kuin nyt. 

No, ehdin haaveilemaan että ostaisin vanhan kotini. Sitten päädyimme tulokseen, että liisaan vanhan kotini ja myyn nykyisen.

Mutta yhtäkkiä alkoi ahdistamaan. EN halua muuttaa. En halua ja jaksa myydä tätä nykyistä. En halua yksin asua omakotitalossa. 

Se miksi tätä ylipäätään aloin miettimään, on se, että nyt pojat jakavat huoneen joka toinen viikko. Jatkossa siis koko ajan ja sehän ei ole mikään hirmu hyvä juttu. Etenkään kun molemmilla pojilla on pöytäkoneet.

Mutta viime viikon käänne muutti taas kaiken. Keskimmäinen poika, joka on angstannut lukiota big time, lopetti lukion. Hän ei ole syksyllä edes vielä aloittanut koulua, koska sairaslomalla. Me vanhemmat ollaan kesästä asti sanottu ettei kannata käydä lukiota henkensä kaupalla, että keksisi jotain muuta.

Viime viikolla hän tapasi lukion opon ja hän auttaa poikaa, että pääsee ammattikouluun tutustumaan pariin kiinnostavaan linjaan. Sitten täytetään jatkuvan haun lomake, ja sitten aikaisintaan marraskuussa alkaisi opinnot.

Minä aloin heti tämän jälkeen puhumaan siitä, että hänellä olisi sitten mahdollisuus muuttaa omilleen ihan kuten esikoinenkin teki. Pojan eka kommentti oli "eihän mulla ole edes mitään tavaroita ja enhän mä osaa tehdä ruokaa." Osaa hän, ainakin kahta. 

Eilen poika tuli sitten mulle sanomaan, että voisi muuttaa joskus joulun jälkeen omaan kotiin. 

No katsotaan kuin käy. Mulla on ristiriitainen olo taas. Musta on hienoa kun tyypit itsenäistyy, mutta haluaisin pitää nämä mulla aina. Mutta tämä ratkaisisi sen ongelman, kuinka me mahdutaan elämään kivasti yhdessä. Kohta olisi kaikilla oma huone. Huh.

Mutta kyllä, tunnetiloja on ollut!

Arjen jakaminen

 Luin Trendi-lehden pääkirjoituksen ja tajusin miksen ole koskaan tajunnut tätä "haluan jakaa arjen jonkun kanssa"-juttua. 

Pääkirjoittaja oli joskus nuorena sanonut ystävälleen, että parasta suhteessaan on arjen jakaminen ja ystävää oli naurattanut. Nyt aikuisena pääkirjoittaja osaa sanoittaa mikä siinä on hyvää. 

"Ikuisen perjantain odotteluun auttaa, kun saa jakaa arkensa ihanan ihmisen kanssa. On helpottavaa jos toinen ottaa vastuulleen osan arjen runsaasta ja epäkiinnostavasta metatyöstä. Esim pohtinut millä muistaa läheisiä juhlapäivinä. Tai tietää vastauksen kyllästyttävään kysymykseen : Mitä tänään syötäisiin."

Toi on se juttu missä olen mennyt vikaan. Lähtökohtaisesti sehän olen minä, joka tekee ja miettii kaiken. Okei, reiluuden nimissä poikieni isä kyllä teki paljonkin mitään, etenkin silloin kun pojat oli pieniä. Mutta vuosivuosivuosikausia se olen kyllä ollut minä.

Ketään en voi tästä syyttää. Paitsi tietysti itseäni. Mä olen itse itseni tehnyt marttyyripomoksi. 

Eli tässä taas yksi syy miksi yksin eläminen on mulle helppoa. Eipä ole mikään muuttunut. 

Olen asunut tän vuoden yksin enkä ole kertaakaan vielä kaivannut sitä, että kotona olisi joku joka kysyisi miten päivä meni.

Näen itseni ennemminkin kysymässä kuinka sulla meni, haluatko kahvia, milloin haluat syödä, tekisinkö sulle iltapalaa, laitanko saunan päälle?

Olen kyllä osannut olla yksinäinenkin ja ärsyyntynyt somen parisuhdelätinöistä. Taas sorruin siihen, että luulen, että muilla on koko ajan ihanaa :)

Tyytyväisin mä olen siihen, että tiedostan etten kaipaa mitään tai siis ketään enkä yhtään haikaile treffailua. Lähinnä ällistyneensä mietin että kuusi vuotta sitten saatoin maksaa lapsenvahdille että pääsisin jonkun random tyypin kaa treffeille. Nyt olen kauhuissani kun mietin että MAKSAISIN siitä. Huh!

Liikuntapuuska ja uskomaton taloudellisuus

Ällistyttävät muutokset ihmisyydessä

1. Mä olen käynyt vesijuoksemassa kymmenen kertaa muutama viime viikon aikana. Uskomaton suoritus. Mä tein päätöksen, että aina kun on mahdollista, menen vesijuoksemaan. Sit kävi huonosti ja olen ehtinyt useammin kuin luulin. 

Ja sehän johtuu siis siitä, että mulla ei ole työlapsia niin paljon kuin haluaisin.

Josta päästäänkin taloudellisuuteen.

Nyt mä olen oikeassa pakkonakkitilanteessa, eli en saa käyttää rahaa. Haastoin itseni yrittämään selviämään palkkapäivään sillä rahalla, joka laskujen jälkeen palkasta jäi. Eli noin viidellä sadalla kuukausi. Sen verran saisi mennä ruokaan ja bensaan ja muuhun. Vaikka budjetti on tiukka, käyn silti siellä uimahallissa. Itseni hoito on pakkonakki sekin. 

Jos mä onnistun tässä tiukassa taloudenpidossa ilman että vingutan visaa*, niin joudun pitämään itselleni vakavan puhuttelun aiheesta "miksi normaalielämässä hassaat rahaa aivan liikaa ja arvaapa paljon olis säästössä, jos olisit oikeasti osannut olla tiukempi, etkä vaan jauhannut asiasta." 

Eilen mun taloudellisuuskohtaus koki huippunsa. Mä olin kaksi kuukautta sitten ostanut Ikeasta uuden nojatuolin, koska vanha vetelee viimeisiään. Sille oli ostaja, joka lopulta teki sitten oharit. Eli tää uusi nojatuoli on ollut valtavassa laatikossa tilaa viemässä KAKSI kuukautta. Eilen ystäväni halusi Ikeaan ja päätin palauttaa nojauolin samalla. Mä tarvitsen ne 249 euroa NYT. Ystäväni totesi, että saahan uuden nojatuolin helposti samasta paikasta, kun rahaa on. Niin.

Mutta tämä ällistyttävyys on tämä. Kierrettiin Ikea, en ostanut MITÄÄN. Käytiin Rustassa, enkä sieltäkään ostanut mitään. Tällaista ei ole sattunut ikinä. Eli ostoskierroksen saldo oli plus 249e. 

*Eilen tajusin, että ihan kaikki menneisyyden vuodet olen elänyt tyylillä "ei ole rahaa mut ei haittaa, onneksi on visa". Nyt kun alkuvuodesta maksoin visat pois, en ole niitä halunnut käyttää. Poikkeuksena toinen kortti, jolla on ollut pakko maksaa koiran kuluja, jotka kasvoi diabeteksen myötä. Tämä oli ennalta päätetty juttu. Mutta muuten en ole visaan koskenut. Ajatuskin ahdistaa. En kaipaa lisää kuukausilaskuja.

Eli 50-vuotiaana mä koin tällaisen ahaa-elämyksen. Huraa!

Päätin palata takaisin

 En kyllä päättänyt olla täältä poissakaan, mutta elämä jotenkin vei.

Kesäkuun olin lomalla. Jotenkin paras loma ikinä. Olin suuren osan ajasta euforisen onnellinen ja en tänne (tyhmää kyllä) osannut tulla hihkumaan kuinka ihanaa kaikki on. Nyt harmittaa etten kirjoittanut, koska en enää muista miksi oli niin ihanaa ja miltä se oikein tuntui.

Heinäkuussa olin valtaosan ajasta vapaa yös, mutta se alkoi jo tuntua "työltä" ja vähän tylsältä. Ja sekös harmittaa, että tylsistyy vaikka on vapaalla ja elämä on ihanaa.

Elokuussa olen tosiaankin laskeutunut arkeen ja hieman hukassa, että mites se sit sujuukaan. Arki.

Myös monen kuukauden euforia aiheesta "ihanaa elää yksin ja olla itsenäinen ja blaablaa" on alkanut karista. Olen tajunnut, että nyt sit olen yksin ja tällä mennään. Yhtään en kyllä kaipaa uuttaa ihmissuhdetta, mutta itselleni tyypilliseen tapaan osaan jo märehtiä, että entä jos en enää osaakaan tai ei ole ketän, josta kiinnostua jne. Naurettavaa.

Kesällä muuten en käynyt ravintoloissa enkä terasseilla tai missään ihmistenilmoilla, joissa olisi vaarana tavata MIEHIÄ :D Kaukana on siis ne kuuden vuoden takaiset ajat kun harrastuksena oli deittailu. Nyt se on niin last season koko juttu. Yyh!

Eli siihen asti kunnes noi jutut alkaa kiinnosteleen, niin taidanpa taas vaikka postailla taloudellisuuspostauksia :D

Hurraa, kuulen teidän huutavan. 

Nyt yritän tulla joka päivä tänne kirjoittamaan, niin pysyn itsekin kärryillä omasta elämästäni.