Uusi marttaelämä

 Päätin taas aloittaa uuden hienon marttaelämän. Ostin kilon jauhelihaa tarjouksesta ja polleana tein makaronilaatikon ja lihapullia. Hymistelin että kyllä nyt on kunnon ruokaa moneksi päiväksi ja edullista ja järkevää että kyllä nyt kelpaa. 

Eilen illalla tajusin, että ne ruoat loppuu tänään. Tiistaina. Eli mä hoidin parin päivän safkat kunnialla ja edessä on satoja ja satoja päiviä edessä ja mun pitäisi keksiä ja ostaa ja tehdä ne sadat ja sadat ruoat. Hirmu lannistus iski. 

Mun oikeasti pitäisi ottaa tämä homma haltuun. Ennen kuin huomaankaan nimittäin kuopukseni muuttaa tänne kokoaikaisesti ja hän jos joku asuu jääkaapissa.  Niin, tosiaan, sain viikonloppuna kuulla että eksäni on vihdoin saanut myytyä talonsa ja muuttavat hornan kuuseen ja poika muuttaa mun luokse. Vaikka tämä juttu on ollut tiedossa ja onneksi ONNEKSI lykkääntynyt 1,5 vuodella, niin jotenkin tämä taas pamahti mun naamalle ärsyttävästi. 

Siis ongelmahan ei tietenkään ole se, että lapsi asuu mun kanssa. (paitsi se ruokajuttu), vaan se, että jos keskimmäinen vielä asuu kotona, niin menetän mun osa-aikahuoneen. Mun ihana makkari on sit vaan haave! (Puhumattakaan siitä, että eihän nuo pojat näe isäänsä sit about ikinä, että hv vaan.)

Toki voi käydä niin onnekkaasti, että keskimmäinen pääsee ammattikorkeaan (eilen oli videohaastattelu Joensuun amk:n kanssa) ja muuttaa pois, mutta sehän se maansuru sitten onkin. Jännä homma, että vaikka vanhin jo muutti pois kivutta, niin keskimmäistä en tahtoisi pois mun läheltä. Olen siis tajunnut että nää lähtee, nämä kaikki. Eli tietysti toivon kuitenkin että poika saisi opiskelupaikan. 

No asia kerrallaan, nyt mun pitää siis tämä ruokajuttu saada haltuun. 

jk. Lähes joka postauksessa aloittelen jotain proggista, mutta teenkö niitä loppuun? Kantaako ne ajatukset päivää pidemmälle? Tarvitsen ehkä diagnoosin. 

Onni, kiitollisuus, Ellen ja vaatehuonekriisi

 Tällä viikolla olen iloinnut kovasti uutista "Ellen Jokikunnas saa lapsen". Ystäväni oli junassa ollessaan lukenut aiheesta ja viestitti mulle itkeneensä ilosta. Ja ei, hänkään ei tunne Elleniä. 

Sanoin että kadehdin Ellenin ihanalta vaikuttavaa parisuhdetta, taloa sekä Italian taloa. (Ihanan ihana se heidän ohjelma, jossa remppaavat Italian rötisköä)

Sanoin kyllä heti perään, että mulla on kolme lasta eli olen kuitenkin voiton puolella ja oikein onnellinen. (Toisekseen en halua sitä parisuhdetta, kuin tuollai ulkoapäin ihailtuna.)

Ystäväni kirjoitti jotain osuvaa ja koskettavaa, että oikein pysähdyin miettimään onnesta hyristen. 

"Tiedätkö, sä olet mun ystävistä ehkä onnekkain: sulla on kolme upeaa poikaa (terveitä eikä hunningolla), hyvin palkattu työ, oma koti, paljon ystäviä, äiti elossa ja pystyy auttamaan, sisko, jonka kanssa väleissä (On mulla velikin, joka ihana. huom.) ja oma auto. 

Siis mullahan on hirveän paljon kaikkea upeaa. 

No kuitenkin, Elleniltä kadehdin sen kykyä tehdä unelmat todeksi ja sen ihania juttuja sen ihanassa kodissa. Ja remppataitoa.

Tänään tässä inspiroituneessa kateudessa karsin vessan laatikoista ja vaatehuoneesta muutaman tavaran. Ja muutamalla tarkoitan oikeasti muutamaa. Vielä muutama tuhat jäljellä. 

Haluatteko kuvan kriisistä?

Ainoa siisti kohta on nuo vaatteet henkarilla. Ongelma vain se, että käytän noista vaatteista ehkä kymmentä. 

Ongelma on myös tuo iso kasa vanhoja lukiokirjoja. Mihin mä ne vien? Roskiin? :(

 

Helvetin reidet

 Mun piti luoda itseni uudelleen ja keksiä niitä uusia asuja. 

Päätin aloittaa helposta ja laittaa päälleni kauluspaita ja harmaa college, joka "muiden" päällä näyttää jotenkin coolilta.

Tadaa, tää homma tosiaan kaatuu mun reisiin.

Yhden illan reisijumppa ei pelastanut. 

Mun mekkorakkauteen saattaa siis liittyä mun reidet yhtä lailla kuin ne mekot. 

Vaatemietintöjä

 Koska tämä on mun blogi, niin en taaskaan puhu ajankohtaisesta kauhunäytelmästä, joka tapahtui koulussa tänään. (En tiedä liittyykö tapaukseen kiusaamista, mutta sen sanon, että miksi miksi miksi kiusaamisille ei kukaan tunnu voivan tehdä mitään. Miksi aikuisen painokkaasti sanoma "Älä kiusaa", ei toimi. Miksi? )

Eli koska tämä on mun blogi, niin mietin että kukakohan mä haluaisin olla huomenna ja miten ilmentäisin sitä pukeutumisella? Mistä löytyisi joku luova nero, joka sanoisi että yhdistä nuo ja nuo vaatteet keskenään ja näytät mahtavalta tai coolilta tai hauskalta? Tuhannetta kertaa mietin, miten saada vaatehuone siistiksi ja kiinnostavaksi ja sellaiseksi, että kaikki vaatteet on kivoja. Yhdessä instatilissä aikuinen nainen näytti hauskoja tapoja yhdistää vaatteita, mutta ne kaikki kaatuu mun reisiin. Mun reidet ei sovi yhteenkään asukokonaisuuteen. (Syö samperi vähemmän Mignon-munia!)

Olen käynyt kahdesti vesijuoksemassa, mutta se ei hoitanut mun reisiä kuntoon. 

Muita tapahtumia:

-Sain eilen kuopukselta spontaanin halauksen, kun tein päivällä itsetehtyjä lohkoperunoita ja lihapullatkin pyöräytin itse. (700 grammaa jauhelihaa, syöjiä kolme, kaikki meni. Minä söin kolme lihapullaa. )

-Torstaina koko perhe juhli pääsiäistä. Esikoinen teki karitsaa ja onnistui todella hyvin. Kastike oli konjakkipippurikastike, itse tehty sekin siis. Miniä leipoi kakun, joka oli hyvin herkullinen ja suklaisa. Meillä oli tosi kiva ilta. 

-Luin Eeva Kolun blogista kiinnostavan ajatuksen rahasta turvana. Sen että milloin kokee että säästöjä on tarpeeksi kaiken varalta. Eeva oli ensin säästänyt kuukauden menoja vastaavan summan ja olikin sitten ett Iik ei riitä. Nyt on kuukauden kuukauden rahat säästetty eikä vieläkään ole turvallinen olo. 

Samaistuin. Minäkin olin ajatellut että jos on kolme tonnia puskurissa (Ja ei, se ei vastaa mun puolen vuoden menoja :D ), niin sit olen fine. Nyt olen jo sitä mieltä että vähintään neljä tonnia pitää olla. Veikkaan että sekään ei sitten riitä. Turvan tunne tuleekin ehkä jostain muusta. 

Kolun blogista poimittu: MORGAN HOUSEL KIRJOITTAA kirjassaan Rahan psykologia, että yksi tärkeimmistä taloustaidoista ei ole osakepoiminta tai budjetointi, vaan psykologinen kyky olla jatkuvasti siirtämättä maaliviivaa. Toisin sanoen kyky ajatella, että tämä riittää, nyt voin olla tyytyväinen.

-Kun etsin tuota sitaattia, löysin Kolun postauksen kapselivaatekaapista ja iski pieni inspis. Se iski SIKSI, kun Kolukin oli alkujaan karsinut kaapistaan pois kaikki liian pienet vaatteet. Sitten kun oli kaappi tyhjentynyt hän alkoi miettimään mitä sinne tarvitsisi. 

Mä itseasiassa en vieläkään oikein haluaisi ostella mitään uutta. (just ostin leopardimekon) vaan haluaisin keksiä uusia tapoja käyttää vanhoja. 

Eli huomenna haluan siis olla joku kiinnostava hahmo, mutta koska huomenna on taas kylmää ja lumista ja kauheaa, niin ei ole helppoa. Toisekseen kun mä olen kotona vain  piiperön kanssa, niin mitä väliä mikä hahmo mä olen? Jännittävin asia mitä huomenna teen, on se että vien piiperön mäkkiin.