Mä olen viime viikkoina katsonut monia parisuhdetositv-ohjelmia. Areenassa on huippukiinnostavat Paksut pariskunnat ja Eropäiväkirjat.
Paksuissa pariskunnissa pariskunnat tekee elämäntaparemonttia ja käyvät parisuhdeterapiassa. Tosi mielenkiintoista, vaikka välillä tuntuukin että tiedän heidän suhteistaan liikaakin.
Pariskunnista moni sanoo, että "On tylsää". Et vaan ollaan sohvalla katsomassa telkkaria ja syödään. Story of my life.
Eropäiväkirjassa nämä eronneet nyyhkii kun ei ole kukaan kotona odottamassa ja kysymässä miten päivä meni. En samaistunut tähän yhtään. Mua ei oikeasti haittaa ettei ovesta tule ketään, jolle kertoa päivästä ja joka toteaa "aha" ja joka kertoo omasta päivästään sanoilla "ihan perus" tai sit jaarittelee jotain ikävystyttävää liian kauan.
(Eilen tämä "mahdollinen heila" kertoi olevansa tosi kipeä. Tänään kysyin onko hän elossa. Näillä sanoilla. Toinen siellä on ihan fiiliksissä että ihanaa kun joku huolehtii ja tällaista ei ole vuosiin tapahtunut ja kyynel. Siis please. Mä vaan kysyin onko hän elossa.
Illalla oikein miettimällä mietin, mikä parisuhteessa olisi kivaa. Okei, olisi kiva, jos toinen vaikka kävisi kaupassa ja olisi miettinyt mitä syödään. Sit se toinen voisi olla ihan innoissaan viemässä mun poikaa korismatsiin ja treeneihin. (Eilen oli ihan huippua kun esikoinen ja miniä kahden kaverinsa kanssa vei mun kuopuksen matsiin Espoon perukoille iltamyöhällä. Siis alkoihan peli perästi kello 20. Jo se, että joku teki "mun hommat joita en pysty tekemään" on kullan arvoista, puhumattakaan siitä, että ottivat hirveästi yleisöä mukaan.)
Sitten se toinen voisi istua vieressä silittämässä mun päätä. Tai niskahieronta olisi vielä parempi.
Vaikka kuinka yritän, en oikein muuta keksi.
Sitten Ensitreffit alttarilla. Nehän aina häissä on innoissaan, että jee mikä mätsi. Seuraavassa hetkessä jompaa kumpaa jo ahistaa. No tähän mä samaistuin. Tajusin että vaikka toinen on ihastunut, mun ei tarvitse ahistua siitä etten ole, koska ajan kanssahan asiat tapahtuu usein. Ja ne hurjat alkuihastukset kyllä saattaa vikkelään laantua. Eli sekä enskaripariskunnat että minä, olkaa rauhassa ja katselkaa. Älkää luottako alkuhuumaan, mutta älkää pettykö, jos ei heti rakkaus syty.
Kaikesta huolimatta mä rakastan kuulla ihmisten parisuhteista ja etenkin niistä suhteista, joissa tykätään tehdä asiota (myös) yhdessä ja jossa viihdytään mukavasti rinnakkain. Kun tarpeeksi niitä hyviä juttuja kuulen, ehkä niistä jotain opin. Ja ehkä mä tajuan senkin , että mulla voisi olla toiselle annettavaa. Nyt en usko.
Tämän olen sanonut ennenkin, mutta eilen Eropäiväkirjoja katsoessa tajusin taas: mä koen mahdollisen miehen olevan vain TAAS yksi tyyppi joka pitää huomioida. Että mun rahkeet ei vain riitä vielä yhdelle, jolle pitää antaa huomiota. Kun päivän on piiperöitä huomioinut jo teinin iltaiset tärkeät höpinät saattaa olla liikaa, vaikka ne oikeasti on tärkeitä. Sit kun pitäisi olla jonkun aikuisen päivästä vielä kiinnostunut siinä, niin huh.
Mut harmi etten olen sitäkään tyyppiä, joka osaisi ottaa vaan vastaan ja lähes vaatisi sitä. Ei.
Tämmöinen iloinen postaus perjantaihin.
Jos olette viitseliäitä, niin kertokaa omia ajatuksia MIKSI parisuhde on ihana ja mitä siitä saa. Että mitä hittoa mä en näe?
5 kommenttia:
Eilen oli hyvä blogikirjoitus Karkkipäivä-blogissa tähän liittyen. Ajattelin heti sua kun luin sen, tän sun postauksen jälkeen. Vaikka mulla on pitkä parisuhde, niin ei kai se mikään ainoa oikea ”parisuhteen muoto” vaihtoehto ole ja mä ainakin kaipaan kans aikaa olla ihan yksin. Hyvä balanssi on syntynyt vuosien varrella. Se kai siinä parasta on, että alkaa tuntea toisen niin hyvin että yhteinen elämä on helppoo silloinkin, kun se on muuten vaikeeta. Sä niin löydät jonkun sellaisen ketä just sä tarttet, sit kun sä tarttet. Ps. Oliks tää nyt sitä kuuluisaa manifestointia (oon ehkä vähän allerginen tolle manifestointiajatukselle, vaikka tietyllä tavalla uskon sen voimaan, että sellaisia asioita tapahtuu mille mielensä avaa)…
Tehdään vaihtokaupat: mä kerron jotain parisuhteista, jos sä kerrot, miten jaksetaan lapsia. 😅
Naapuri pyysi hoitoapua kahdelle naperolleen, sellaisia suunnilleen ekaluokkalaisia. Olin ihan hajalla jo ennen lapsenvahdintaa, jatkoin sen aikana ja olin aivan riekaleina sen jälkeen. Että miten kukaan voi haluta a)omia lapsia b)jonkun toisten lapsia?
En vaan jaksa (enää) sitä taukoamatonta höpötystä, paikasta toiseen singahtelua tai yhtään mitään.
Mun rahkeet ei todellakaan riitä lapsiin.
Mun mies on hyvää ja älykästä seuraa ja hänellä on hyviä havaintoja elämästä ja maailmasta ja hyviä näkökulmia asioihin. Yhdessä pyöritetään tätä pesuetta, joka edelleenkin työllistää. Mies osallistuu kotihommiin tällä hetkellä jopa suuremmalla panoksella kuin minä. Suunnitellaan että mitä tehdään lomilla ja viikonloppuisin ja tietty että mitä syödään. Haaveillaan yhdessä kuntoiluprojekteista, joita ei ikinä saada toteutettua. Käydään vähän kulttuuririennoissa. Puhuttuvaa riittää etenkin nykyisen hallituksen aikana aiheiden määrä on vaan kasvusuunnassa :) Päivän politiikka ja maailmantilanne on meidän ruokapöytäkeskusteluissa usein aiheena. Sen verran vähän ehdimme istumaan sohvalla television ääressä, että sekin on mukavaa puuhaa. Me voimme katsoa jonkun sarjan onnellisina mahdollisimman nopeasti lävitse jostain striimauspalvelusta.
Mua kiinnostaa miehen kuulumiset töistä. Ehkä vähän liikaakiin, koska olen käynyt välillä antamassa ideoita heidän palaveriinsa useammankin kerran :D Mua kiinnostaa miehen jutut muutenkin, paitsi silloin kun ne ovat syvällisen teknisiä. En koe että mitenkään pitäisi teeskennellä kiinnostusta. Mies kyllä huomaa itsekin jos aihe ei yhtään kiinnosta. Mulla on sellaisia juttuja, jotka eivät miestä kiinnosta ja pyydän häntä teeskentelemään kiinnostusta :D
Mun on helppo olla tässä suhteessa. Arvostan puolisoa ja hänen hyvät puolensa peittoaa ne huonot ihan 6-0. Mulle jää riittävästi tilaa omille jutuilleni. Saan puolisoltani arvostusta ja tukea.
Ollaan kaverin kanssa haaveiltu sellaisesta eläköitymisestä, että mennään johonkin etelään. Mun äijälle otetaan hieno tietokone ja kaverin äijälle joku eläkeläisten kamppailulajisalikortti. Naiset käy meressä uimassa ja istuu viinipullon kanssa puhumassa p*skaa terassilla ja suunnittelemassa aterioita. Sit haukutaan hallitusta monessa maassa, juodaa lisää viiniä ja välillä myös syödään. Illalla luetaan kirjoja ja katsotaan telkkaa. Sit välillä repäistään ja tehdään joku retki. Odotetaan lapsenlapsia kylään eikä kunnioiteta mitään niitten sokerittomia ja rasvattomia ja sukupuolettomia kasvatuksia ;)
Jo, hyvä kommentti. Tajusin sen myötä, että PITKÄSSÄ parisuhteessa mä eläisin monin tavoin ihan tyytyväisenä "rauhassa". Mut kun mietin tuoretta suhdetta, niin siinähän on ihan liikaa huomiomista ja miellyttämistä mun makuun. Siis mun makuun NYKYÄÄN. Toisekseen, ydinperheessäkin on helpompaa, kun tällaisessa mun elämässä. Eli hei, saisinko hypätä suoraan pitkään suhteeseen käymättä ekoja viittä vuotta läpi :D
Marika, Joo kerro parisuhteista. Mä rakastan sun suhdetta. Olisinpa te. (Tai kepposet)
Mä jaksan lapsia, koska mä elän niiden kanssa, enkä ns vain hoida. Voin sanoa että jos joskus joudun vahtiamaan tunninkin jonku muun lasta, olen ihan rikki. Ne hoidettavat vaatii niin paljon, nämä elinkumppanit on helpompia. Muta joo, välillä olen sitä mieltä etten ehkä enää halua nähdäkään yhtäkään pientä. Mut sit kohta haluankin.
Rouva Kepponen, sun vastaus oli niin ihana ja kattava. SÄ olet valinnut oikean kumppanin!!! Te olette ihania ja teillä on ihana elämä. Luin vastausta vähän itkien ja "kadehtien". TAjusin myös sen, et mun ongelma suhteissa on minä. Mä olen täysin tyhjä ihminen, jolla ei ole oikeaa asiaa. :/
Mutta oikeasti ihana miten puhut teidän suhteesta ja miehestä. Arvostan!!!
Mulla kävi loistava tuuri. Kun olimme olleet muutaman kerran treffeillä, niin tajusin sen, että meillä oli aina tosi hauskaa, paljon puhuttavaa ja riittävästi romanttista kipinää. Se ei mun puolelta ollut sellainen jalat alta kokemus aluksi. Olisin voinut hyvin jatkaa sellaisen perässä juoksemista, mutta onneksi tajusin, että tätä meidän juttua kannattaisi katsella eteenpäin rauhassa.
Onhan sulla vaikka mitä asiaa ja näkemyksiä. Ehkä ei ole vielä löytynyt sellaista kumppania, joka haastaisi sopivasti sua kertomaan niistä. Sit mä luulen, että sulle sopisi parhaiten sellainen seurustelusuhde, jossa molemmilla on ainakin aluksi riittävän pitkään omat kodit. Toi sun työ on niin sitovaa, että oma aika ja rauha on varmasti tarpeen.
Lähetä kommentti