Herran jestas, marraskuu on jo puolivälissä, enkä ole yhtään ahdistunut. Siis marrasahdistunut. Tämä kuukausi on ollut ihan mainio tähän asti. Huraa!
Mulla oli viikonloppuna vapaata yksi yö ja kaksi päivää. Kun kerron miten sen vietin, niin saatte kuvan mun ankeudesta. Lauantai oli vielä oikein hyvä. Kävin ystävällä kahvilla, sitten menin miniän (molempien itseasiassa) kanssa kuopuksen peliä katsomaan. Himaan tultuani ehdin tehdä ruoan ja syödä, kun ystävä tuli ja päätettiin käydä ravintolassa yhdellä. Me ei haluttu ihmisten ilmoille tapaamaan ihmisiä, vaan ihan vain käydä jossain paikassa kahden höpöttämässä. Kivaa oli ja mikä parasta, olin kotona jo klo 19. :D
Sunnuntaina heräsin tapani mukaan seiskalta. En halunnut herätä ja nousta joten tein perusmokan ja jäin vain lojumaan. Siitähän vain väsyy eikä yhtään piristy. Lopulta nousin, söin aamiaisen ja menin sohvalle nukkumaan. Nukuin kivat 2,5 tuntia. Puoli kahdelta pohdin että pitäisikö syödä jotain. Sitten katselin Selviytyjiä ja Nenäpäivää ja kas kello olikin puoli viisi ja piti lähetä hakemaan lapsia.
Mä en tiedä meneekö mun vapaat täysin hukkaan mulla vai onko tämä laatuaikaa big time.
Sunnuntaina sain myös sen oivalluksen, etten kyllä halua mitään suhteita. Mä en vaan halua. Nyt menisi siis yksi ihan hyvä mies haaskuun mua palvomasta, kun en vaan halua mitään.
Samaan aikaan mietin, pitäisikö nyt antaa kuitenkin vielä mahdollisuus, koska eihän nuo palvojat joka oksalla kasva. Et entä jos mä vuoden kuluttua olenkin sitä mieltä että olisipa kiva kun olisi kumppani ja sit se juna olisikin jo mennyt.
Et terkkuja vaihdevuosista. Näin hiton nuivaksi voi ihminen muuttua. Siis ajatelkaa, kun yhdessä viestissä sanoin että hän on kyllä ollut kärsivällinen mun kanssa, kun olen oikeasti vaan jutellut niitä näitä, enkä yhtään "avautunut". Hän totesi että kai sitä on kärsivällinen jos on odottanut jo 30 vuotta. Hirmu suloista. (jos olisin Jenny Colganin kirjan päähenkilö. Nythän mä olen jonkun leffan päähenkilön naapuri, joku pahanilmanlintutyyppinen)
jk. Jenny Colganista voitte lukea enemmän Kinttupoluista. Marikalla on oikein hyvä analyysi siellä. )
4 kommenttia:
Sellainen ajastamaton aika jolloin voi olla ihan niin kuin itse haluaa, tulee jokaiselle tarpeeseen.
Mä en kyllä osaa enää satoa mitään tuohon pähkäilyysi, että suhde vai ei. Ehkä kuitenkin suhde. Tai sitten ei :)
Totta, ajastamaton aika on tärkeä sekin.
Suhdeasiaan ei tietenkään tarvitse olla vastausta. Se kyllä on joo tai ei. Et jompikumpi. 😅
no eikös tuo suhdejuttu ole aika selvä - jos se nyt kerran on joko joo tai ei. Sentään vaan kaks vaihtoehtoa :D
Mä olen hirmu huono viettämään ajastamatonta aikaa, mulla pitää viikonloppuisin olla jossain aika aamupäivässä jotain ohjelmaa.
Viime sunnuntaina se oli niinkin dramaattista kuin lakanoiden vaihto ja pizzan haku. Ja niihin hommiin päästiin joskus lähempänä kahta. Mutta oli suunniteltu ohjelma (melkein päivän alussa).
Sen jälkeen pystyn vasta kunnolla aikatauluttomaan vanumiseen. Ja se oli ihanaa.
Eiköhän aika näytä, tuleeko tosta suhde vai ei. Eikä ole kiire mihinkään.
Oma aika best, ajastamaton erityisesti. Mä oon huomannut, että viikonloppuna tarvitsen yhden päivän ilman ohjelmaa ja toisena päivänä jokin kiva plääni.
Marrasiloa!
Lähetä kommentti