Kaksi faktaa

1. En halua olla häiriöksi!

Juttelin pari päivää sitten naapurin miehen kanssa. Mukavan sellaisen. Se sanoi, et meidän pojat on tainneet rauhoittua ihan kauheasti. Et ihan eri meno kuin ennen. "Teillä on tainnut olla hiljainen kesä". Myöntelin et kasvaneet on ja itsekin huomannut kesän olleen hiljainen. 

Mutta ilahduinko? No en tiettykään. Murehdin vaan sitä, millainen melusaaste oltiin ennen ja kuinka "ihan varmasti" kaikki vaan puhui meistä. Pahaa. 

2. Hormonit telee mut mielipuoleksi

Minähän siis olin se tyyppi joka ei uskonut pms:n. Olen ehkä vuoden sisällä joutunut muuttamaan mieltäni asiasta, mut keväisen kystaleikkauksen jälkeen musta on tullut päiväksi kuussa ihan mental case.

Tämän kesän aikana mulla on ollut pari raivohullupäivää, joina aina ystäväni on todennut et "sulla alkaa menkat". Ja kas, neljän tunnin kuluttua olen saanut vahvistaa asian oikeaksi. :)

Eilinen oli koominen. Mies tuli kotiin vaellukselta, jonne itse hänet patistin. Mulla oli tosi tosi kiva viikonloppu muksujen kanssa ja yhtään ei haitannut, et mies oli poissa. 

No, mies tuli kotiin ja  minä aloitin mökötyksen. Hetkessä se vaihtui vouhkaukseen "jätä mut, jätä nyt. Olis parempi et jättäisit, niin sit ei tarttis sitäkään odotella vaan se olis jo tehty". Mies viisaasti nauroi mulle ja vaihtoi huonetta. 

Menkat alkoi.

Mieli parani.

Mitä hittoa mä ensi kuussa teen? Jotain lööppikamaa?

Tästä päivästä on tulossa maailman paras. Viime viikolla ostin uuden pakastimen ja jääkaapin. Tänään ne tulee. Mä luulen, et mikään tavara maailmassa ei tee mua yhtä onnelliseksi. Mikään! Mikä kertoo jotain meidän nykyisistä kaapeista.

Tajuan myös odottavani Jamie Oliverin kokkaustaitoja kaappien mukana tulevaksi. 

Musta saattaa olla tulossa luova.

Mistä tuli mieleen kesän alun ongelma "millä mä nämä lapset kesällä ruokin". No jotakuinkin patongilla. Tai sit syötiin päivän mittaan jotain mitä kaapista löytyi (patonkia) ja illalla sit isosti kunnon lämmintä ruokaa. 

Ihan hunningolla. IHANAA!

Ristiriitaista

Edellisen postauksen kommenttiosastolla odoteltiin joko lasten kasvamista tai sit lapset oli kasvaneet ja silti jämähdettiin kotiin olemaan yksinäisiä.

Mietin asiaa omalla kohdalla. Mä ihan oikeasti nautin siitä, et on jo hieman helpompaa, mutta mä en missään tapauksessa odota  lasten vanhenemista malttamattomana. Odotan sitä enemmän kauhulla. Osaanko mä edes olla enää muuta kuin ÄITI? Sen verran tunnelin päässä näkyy valoa, et ehkä mulla ainakin on ystäviä joiden kanssa liesuta. Sekin nimittäin voi olla hankalaa, jos on saanut lapset eri aikaan kuin ystävät. Jos on lapsensa saanut jo kaksikymppisenä, niin kun itsellä on jo helppoa,  muut ovat vasta aloittaneet ja pyörivät sen perheensä ympärillä.

Mä nyt enemmän mietin sitä, että elämä on lyhyt. Jos jotain kivaa haluaa tehdä, niin se pitää tehdä nyt. Mulle ystävät on tärkeitä, mun pitää siis tehdä niiden kanssa asioita nyt, eikä vasta sitten kun pojat on teinejä.
Mun on turha tuntea epämääräistä syyllisyyttä poissaolosta. Mä sentään näen lapsia varmaan enemmän kuin kukaan. Jopa enemmän kuin Nina Mikkonen :D
Sanoinko jo miten hieman järkytyin tossa mökkiloman aikana. Mies ja esikoinen tuli mökiltä pois ennen meitä muita ja koska mies oli töissä, niin esikko sai olla päivät yksin. Kolme päivää. Se ei ole koskaan ollut yksin niin kauaa. KOSKAAN. Ja esikko menee kuudennelle!!!! Siitä oli kuulemma ihan kivaa olla yksin (kaverin kanssa), mutta siitä on kivempaa et olen kotona.

Eli eiköhän mun pidä tehdä kaikille palvelus ja olla välillä poissa.

Ja suon toki miehellekin vapauden. Ihan suopeasti suhtaudun siihen, et se joskus sitten moottoripyörän hankittuaan, kuukausia ajelee jossain. (Helppo olla suopea kun se pyörä ei vielä ole täällä. Ja se mieskin ehtii kuolla vaikka ennen sitä)

Sorry noi kuolema jutut. Mun yhden ystävän "vitsit" aiheesta vaan jäi päälle ja myös herätti. Ystävällä on aika hurja lääkitys ja se tosiaan voi vaikka kuolla lääkkeidensä vuoksi. Sillä on itsellään asenne "jos haluan ton laukun, niin ostan, koska huomenna voin olla jo kuollut)

Et menkääs nyt ihmiset nauttimaan niistä lyhyistä elämistänne! Jos jotain haluaa, se pitää hankkia NYT.

Miten aikuiseksi tullaan

Tässä yhtenä päivänä mietin aikuisen elämän omituisuutta. Sitä on aikuinen ja saa päättää omista asioistaan, mutta kas, ei saakaan. Sitä on tilivelvollinen miehelleen/vaimolleen. Eikö ole oikeastaan aika ärsyttävää kun alkaa miettiä. No okei, ainakin yksi sinkkuystävä sanoo kaipaavansa juuri sitä. Samaan aikaan toisaalla yksi lapsellinen sinkku sanoo suhdeviritystensä kaatuvan siihen, ettei kestä olla tilivelvollinen tekemisistään. Et jos on vaikka itsellä lapsivapaata, niin on tuskainen ajatus, ettei  saakaan olla yksin ilman, että toista osapuolta suututtais tämä oman ajan kaipuu.

Mulle tämä tilivelvollisuus tuli mieleen esikoisen huolettomasta kommentista. "Oletpas usein käynyt Helsingissä syömässä kavereiden kanssa tässä viime kuun aikana". Mä lähes tuohduin, et enkö muka sais poistua kotoota minnekään. Esikoinen oli ihan hämmentyneenä, et ei ei, kunhan vaan huomasin et olet ollut usein stadissa.

Totta, olen ollut. Osaksi sattumaa, osaksi tietoista. Mä olen ihan vapaasta tahdostani jämähtänyt kotiin. Olen ajatellut et se on niin kamalan hankalaa järkätä et täältä pääsen ihmisten ilmoille säälliseen aikaan ja takaisin jne. Sit kun kerran menin, huomasin et se olikin ihan helppoa ja tosi kivaa. Mut voisinko mennä joka päivä? En. Miksi? Koska olen tilivelvollinen muillekin kuin itselleni. No joo, en mä joka päivä tiettykään haluis mennä, mutta....
 Kun on tarpeeksi hauskaa, tavallinen ei huvita. Ihan kuten nyt. Viikonloppu oli tosi kiva. Perjantaina olin lasten ja siskon perheen kanssa leffassa, la iltana ja su päivänä oltiin Linnanmäellä koko perhe ja nyt tää arki romahti taas niskaan. Miksi koko ajan ei voi olla yhtä hauskaa perheen kanssa? (mulla siis oli lintsillä tosi tosi kivaa) Miksi mun taas pitää olla kotona ja imuroida ja pestä pyykkiä?

Mutta viime aikojen huvit selvensi mulle sen, mitä teen kun lapset kasvaa ja aloittaa sen oman liesuamisensa. Mä liesuan myös. Aloitan ehkä sen moottoripyöräilyn minäkin. Jos kerran mieskin aloittaa. Jospa musta tulee moottoripyöräilija-ratsastaja viisikymppinen? Kaikki on mahdollista.

Ja yllätys yllätys, lainasin kirjastosta äsken Voima-kirjan. Monettakohan kertaa?

Puhutaanko Elisasta? :D

Tästä on ennenkin puhuttu, mutta puhun taas. Voiko ihmiseen tutustua blogin kautta? No voi. (Eipä sitten muuta)

Olen koko viikon muistellut mun ja Elisan vahinkobileiltaa ja ihmetellyt toisen tuttuutta ja hauskuutta. Erityisen hauskaa oli se, kun meidän puheenaiheet liittyi blogeihin tai lehtijuttuihin. On niin kauhean kätevää, kun ollaan kiinnostuneita samoista asioista. Osattiin siteerata jotakuinkin sanasta sanaan imelää lehtihaastattelua siitä oopperalaulaja Pyrröstä ja sen uudesta miehestä. "Ei ole mitään mistä ei oltais samaa mieltä eikä ole löytynyyt yhtään luonteenpiirrettä, jossa ei oltais samanlaisia". "Me ollaan päätetty ettei ikinä riidellä". "Istutaan ja puhutaan joskus aamuun asti". 

Siis kuinka käsittämättömän ärsyttäviä vastarakastuneet on? Pokkanaamalla latelee tollasia älykkyyksiä eikä taas pienessä mielessä käy, et ei se ihan aina tota tule olemaan. 

Mä olen siinä mielessä onnekas, et mulla on sekä tosi vanhoja ystäviä, että viime vuosina saatuja, että sitten blogien kautta ystäviksi tulleita.

Olen tässä pohdiskellut miten erilaisia tai samanlaisia suhteita nämä on. Musta on mahtavaa, että parhaat ystävät on 30 vuoden takaa jo. Onhan se luksusta tuntea joku lapsesta saakka. Joskus se toki on "kamalaa" et joku on tuntenut sut aina ja muistaa kaikki sun tekemiset. EI voi koskaan esittää muuta kuin on. Olla itseään parempi :)  

Sit on pari tosi rakasta ystävää, joihin on tutustunut tällä vanhalla iällä, alunperin lasten kautta. Näissä suhteissa on hauskaa se, miten nopeasti lähentyy, kun vain on avoin ja "kiireinen". Kun ei ole aikaa päiväkausien yhdessä nysväämiseen, niin lyhyessä ajassa tulee tykitettyä tärkeät asiat ja tutustuttua kun kemioiden on todettu kohtaavan. Ja kemiaa tosiaan on oltava. Kun elämä on niin kiireistä ja täyttä kuin se on, ei ole aikaa tai mahdollisuutta (tai halua) viettää aikaa seurassa, joka on vain ihan kivaa. On oltava mahtavaa ja rehellistä ja hauskaa. 

Sitten on tämä mainio virtuaalielämä. Jankuttamalla jankutan sitä, miten äärettömän hauskaa oli ulkoilla Elisan kanssa, jonka tunnen älyttömän hyvin ja siti vasta toista kertaa tavattiin. Voisko oikeassa elämässä tokalla tapaamisella puhua kaikesta siitä, mistä puhuttiin? (niistä lehtijutuista) Siis ajatelkaa. Olen ollut tuon mainion naisen pään sisällä ainakin kaksi vuotta, tapaamatta.

Ok, blogeissa on eroja. Ei kaikki ehkä ole ihan sellaisia kuin blogeissaan. Elisa on. Ja minäkin taidan olla. Kaikkea valovoimaisuutta ette ehkä näe :D, ettekä kaikkea tyhmää naurettavaa nuivuutta ja marttyyriyttä, mutta pääasiassa what you see is what you get.

 Oletteko huomanneet. Kaikissa live-elämän tutuissa tämä ei toteudu. Useinkin luulee tavanneensa hyvän tyypin, joka hetkessä osoittautuu niin "ei omaksi ihmiseksi". Ihan varppina tässä blogimaailmassa niin ei käy. 

Yhdestä tärkeästä puheenaiheesta on nyt puhuttava. Paola Suhosesta. Jota symppaan kyllä kamalasti, mutta eilen se onnistui naurattamaan mua.

Lehdessä kertoi haaveilevansa perheestä. "Seikkailuyksiköstä, kuin omasta pikku bändistä". Tarviiko sanoa muuta? Sillä on hieman idealistinen ja ruusunpunainen kuva perhe-elämästä. Ehkö meillä kaikilla oli ennen.... Mut käsi pystyyn, kuin moni teistä 2-3 lapsen äideistä on heti aamulla jo et "seikkailemään oma pikku bändi, jihaa, hauskaa pidetään".

No minä tietty. Paitsi et tänä aamuna ajattelin, et olispa jo kello kolme, et pääsis lasten kanssa ensin Mäkkiin syömään ja sit siskon ja lasten kanssa leffaan katsomaan Itse ilkimystä. "Saisko nää välitunnit skipata"?

Mut seikkailua edessä on. 

Ex tempore

Onko mikään hauskempaa kuin spontaanius? Olin jo unohtanut kokonaan millaista se on.
 Eilen menin syömään Ihanan Elisan kanssa. Syötiin ja juotiin. Kaadoin lasin skumppaa.
Mentiin shoppailemaan. Mentiin baariin neuvoa antavalle. Lähdettiin jälleen shoppaileen. Elisa huomasi lähtiessä et pullon viiniä olisi saanut samaan hintaan kuin edeltävät kaksi lasia. Pakkohan se oli tulla kenkäostosten jälkeen juomaan sitten se halpa pullo.
 Koop Arponen esiintyi. Se hymyili mulle. Jota hehkutin. Elisa käski kirjoittaa Demi-lehteen.

Puhuttiin ja naurettiin ja puhuttiin lisää. Hämmästeltiin, et tunnetaan toisemme läpikotaisin vaikka tavattiin vasta toista kertaa.

Ajantaju katosi kokonaan ja juuri ja juuri ehdin viimeiseen junaan. Sänky tuntui  pyörivän kun menin nukkumaan.

Aamulla 9.30 mulla on talossa jo kuusi lasta. Tuhkimon elämä palasi ennalleen. Arki alkoi. Iloinen sellainen.


.

Semisti Zen

Jonkinasteinen zen-olotila on jäänyt päälle. Se on lähes hämmentävää. Minähän olen sentään kotona, vielä itsekseni, ilman toista aikuista.
Vaikka aika paljon olen seuraakin saanut. Perjantaina kävin ystävän ja lasten kanssa Ikeassa ja sen jälkeen koko päivän pojat oli jommalla kummalla ja illaksi vielä keräännyttiin kaverille. Lapset leikki ja me aikuiset istuttiin terassilla puhumassa henkeviä sekä huivijuttuja. Tietty.

Eilen soitin työn kautta tutulle perheelle. Ne tuli pikapikaa käymään ja jäivät viideksi tunniksi. Intouduin jossain mielenhäiriössä ehdottomaan, et heidän poika jäis meille yökylään. Junnun kanssa ovat niin hyviä ystäviä. Tänään hieman kaduttaa. Heräsin hedariin ja mieli matala. Pojat leikkii ja pelaa kauhean nätisti, mutta koko ajan odotan et "jotain tapahtuu". Hieman järkytyin kun pojan äidiltä kuulin, et tulevat vasta illalla hakemaan lasta. Vaikka kaikki mennyt hyvin ja omapa oli ideani, niin tyrmistyttää. Koko vuorokaudeksiko mä sen tänne pyysin? Täähän on kohta työtä.
Mutta ei mua oikeasti haittaa. Tuttu lapsi ja kuten sanottua, sovussa kaikki. (Ja mietin et oikein todellako mun sisko on ollut mun keskimmäisen kanssa mökillä jo viikon. Et eikö sitä kaduta? Ja liikutus. Esikoinen eilen illalla itki ja nauroi yhtäaikaa. Ikävä veljeä. Tulee mökkihöperöksi ilman.)

Olen nyt viikon yrittänyt siivota. Pääsen aina vaan siihen samaan kuin aina. Keittiö ja pyykit. Miksen etene? Okei, astiakaappeja siivosin. Turhat roskiin ja kaikille kipoille kannet etsin jne. Kauhean hyveellinen olo.
 Vaatekaapit odottaa taas samaa.
Verhojakin pemistin. Mulla on kaapissa entiset talon mukana tulleet valkoiset voileeverhot. Nyt mietin jos lyhennyttäisin ne ja sittenkin laittaisin ne takaisin ikkunaan luumunväristen sijaan. Kun kaikki muu on niin värikästä niin jos sittenkin verhot valkoiset ja huomaamattomat.

Divaaniakin taas luin. Entä jos sittenkin avaraa ja valkoista ja kaunis kiiltokuvaperhe. Eikä tällainen kiinakaappi kulahtanut sohva ja virttynyt t-paita perhe. :)
 Ei ei sittenkään. Kuten kinttupolkujen Marika kirjoitti, ettei osaa olla yksin eikä hiljaisuudessa, niin en mäkään osaa olla valkoisessa ja siistissä. Mikä on onni, kun on kolme sotkuista poikaa ja karvanlähtöajasta kärsivä koira. Ja äärettömän sotkuinen minä.
Toistan itseäni, mä en haaveile täydellisestä siisteydestä ja eleettömyydestä, mutta olen ihan varma, et olo olis kevyt, jos tavaroilla olis paikka. Ja niitä tavaroita olis vähemmän. Mutta jos johonkin en suostuis, niin kirjoista luopumiseen. Vincent Bakkum Divaanissa sanoi, et nykyään hän kirjan luettuaan antaa sen heti pois. APUA! Kuka mä olisin ilman mun kirjahyllyjä?

Mä sain nyt niin kauhean innostuspuuskan, et jos sittenkin menisin siivoamaan. Kaikki roskiin. Kaikki mikä ei anele saada jäädä.

Mökki-zen

Olin mökillä. Siskon kanssa naurettiin, et jos joku tapais meidät siellä ekaa kertaa, sais meidän luonteista ihan väärän kuvan. Oltiin rauhallisia , ihan zenejä. Siis minä ja lapset ja sisko ja sen lapset, hiljaisia ja rauhallisia. Korostan vielä , että hiljaista ja rauhallista. Se tais olla se kaupunki-äkäpussinainen, joka stressas mökille lähtöä ja meinas perua kaiken. Niin oli taas turhaa sekin stressi sanon vaan. Mun kolmen päivän mökkeily venyi KUUDEKSI päiväksi. Oli niin helppoa ja kivaa ja rauhallista! (Lukekaa toi vika lause uudestaan ja muistakaa et mulla on neljä lasta ja koira)

Ystävän mökillä kävimme sovitusti myös. Ja se oli se juttu, jota olin erityisesti stressannut. Ja turhaan sitäkin. Junnu leikki kavereidensa kanssa, kaikki sovussa ja iloisesti ja esikoinen hengas meidän aikuisten kanssa. Istuttiin aamu kahteen pihalla, miehet ja poika soitteli kitaraa, välillä kuunneltiin Youtubesta musiikkia, laulettiin ja naurettiin.
 Hieno ilta.

Keskimmäinen jäi omalle mökille reissun ajaksi ja siellä se on vieläkin. Sisko ja vanhemmat sanoi pitävänsä pojasta huolta. Siellä se samanikäisen serkkunsa kanssa kalastaa.
 Jännä huomio: keskimmäinenhän on sellainen levoton mölyapina. Mökillä ei ole. Tosi hissukseen serkun kanssa hengaa. MUTTA, kun hyppäsimme autoon ja menimme kylillä käymään, ääni kohosi heti, tuli sellaista älämölöä. Se on siis uskottava, metsä rauhoittaa.

Junnu kaipaa mökkiä ja serkkutyttöä. Illalla sanoi, että voitais muuttaa mökille, minä ja serkku ja junnu. Ja saa se mun siskokin sinne muuttaa. Oltais kaksi aikuista ja kaksi lasta siellä. Hauska ajatus, mutta en mä mun lopusta perheestä ajatellut luopua.

Uusimmassa Kodin kuvalehdessä oli muuten todella monta juttua, joista sai ajateltavaa. Olisko siis taas kohta lehtikatsauksen aika?

Innostus tai sen puute

Mä olen ajoittain huolissani siitä, etten innostu "mistään". En tarkoita sellaista olen masentunut ja mikään ei huvita-juttua vaan ihan vaan siitä, etten innostu uusista asioista.

Pari päivää sitten yksi ystävä puhui ihan samaa. Sen(kin) miehellä on kaikkia haaveita ja minä ja mun kaveri vaan ollaan. Mut löydettiin yksi asia mistä innostutaan. Huivit! Ollaan lapsellisen onnellisia ja iloisia ja hihkuvia, kun saadaan uudet huivit. Etenkin mun uusin löytö sai mut ekstaasiin. Tommy Hilfigerin suuren suuri pellavainen huivi. Pinkki-oranssi! Ah rakas!
Menin huivi-intoilijaystävälle tän uuden rakkaani kanssa ja ystävä oli asiaankuuluvan lumoutunut. Juteltiin sitten muistakin asioista, mutta välillä sanoin et "voisko vielä vähän jutustella mun huivista". Siis oikeasti!

Äsken tunsin alemmuutta kun rupattelin vanhan kaverin kanssa, joka on kahden pojan yh. Se rakastaa lastensa kanssa olemista yli kaiken ja rakastaa tehdä niiden kanssa kaikkea. "Ihanaa mennä Turkuun, ihanaa mennä mökille, ihanaa mennä Tallinnaan". Mä olen et yyh, en haluis enkä jaksais ja ääk yksinkö muka pitäis... JA sit mun lapset on tyyppiä, onks pakko ja en jaksa ja mitä me siellä muka tehdään... (Hmm. Onko ne siis tulleet muhun? Taas syy ruoskia itseään)

Nyt mua jännittää se, et olemme menossa viikonloppuna ystävän mökille tän katraan kanssa. Mua niin aina stressaa ennen jonkun "uuden" tekemistä. Useimmiten tekeminen ei ole niin kamalaa kuin ajatus siitä. Ja haloo, kyse on yhdestä yöstä mökillä!!!! Kaverin mökillä! KAIKKI muut niin huolettomasti reissaan lastensa kanssa muiden nurkissa ja vain mä stressaan siitä. Ihme tyyppi olen.

Jaahas, kello on 11 ja olen aina vaan yökkärissä, enkä mitään ole tehnyt. Pitäisköhän?

Herkkähipiäinen äiti

Mistä se johtuu, et nyt kun itsellä on lapsia, mua raivostuttaa ihmiset, jotka haukkuu lapsia. (Omianihan saan haukkua kyllä :) )
Olin sukujuhlissa, kivoissa. Ihanassa suvussa on paljon meitä serkuksia, joista lapsia on vain mulla ja mun sisaruksilla. Muut serkut vaikuttaa enemmän tai vähemmän lapsivihaajilta. Etenkin pari. Miksi mä annan itseni pahoittaa sillä mieleni? Mitä se mulle kuuluu ketä kukakin vihaa? (mut kun se niin loukkaa välillä)

Eilen junassa näin jotain koomista. Äiti lapsensa kanssa osti junahepulta lippua. Lapsi, noin kaksi v. ojensi kättään kohti konduktööriä. Mies sanoi: "Mitä toi puuhaa" ja työnsi lapsen kättä pois. WTF?

Olen taas tullut siihen johtopäätökseen, et mun on paras viettää aikaa ainoastaan sellaisessa seurassa, joilla on lapsia. Silloin ei tarvitse koko ajan miettiä miten olla.
 Kävi mielessä myös päivävisiitillä mökillä. Siellä oli mun lapset, siskon poika ja mun faija. Isä on oikein ihana, ei sinänsä valittamista, MUTTA sillä on karmaisevan lyhyt pinna. On rankkaa olla sen ja lasten seurassa. "Miksi noi pitää noin kovaa ääntä uidessa, olis hiljempaa, istukaa kunnolla pöydässä, älkää sitä älkää tätä". Mä olen itsekin helposti naputtava, mut nyt tajusin, miksi mökillä olen usein tosi kireä. Mä toivon et lapset olis täysin näkymättömiä ja kuulumattomia, ettei ne häiritse muita....

Viihdyn parhaiten siis kotona. Harmi etten ole kotoilija tyyppiä muuten. Niin paljon kuin mulla on luppoaikaa, niin luulis et koti on kaunis ihana ja siisti.

Nyt jätskikauppaan ja kaverille, joka vihdoin palasi lomalta maisemiin.