sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Muutot ja elämänmuutokset

 Tässä kesässä on käänteitä riittänyt, Ihan puskan takaa sain tiedon, että poikien isä vaimoineen rakentaa talon ja muuttavat ensi vuoden lopulla ihan kokonaan eri kaupunkiin. En tiedä missä järjestyksessä mun ajatukset kulki. Oliko se ensin että "Ahaa, kuopuskin siis muuttaa mun luokse kokonaan" vai oliko se sellainen kovin itkuinen "Otapa sinä vanhat lapset, niin me aloitamme ydinperhe-elämän toisessa kaupungissa." Molempia mietin paljon. Jälkimmäistä nyyhkin yhden viikonlopun.

Kun olin päässyt pahimman myrskyn yli, menin eksälleni haastamaan riitaa. Syyllistin oikein kunnolla, mutta hän fiksusti ei lähtenyt draamaan mukaan. Mutta se ei kyllä poista sitä faktaa, että kuopus alkaa nähdä isäänsä aika lailla vähemmän kuin nyt. 

No, ehdin haaveilemaan että ostaisin vanhan kotini. Sitten päädyimme tulokseen, että liisaan vanhan kotini ja myyn nykyisen.

Mutta yhtäkkiä alkoi ahdistamaan. EN halua muuttaa. En halua ja jaksa myydä tätä nykyistä. En halua yksin asua omakotitalossa. 

Se miksi tätä ylipäätään aloin miettimään, on se, että nyt pojat jakavat huoneen joka toinen viikko. Jatkossa siis koko ajan ja sehän ei ole mikään hirmu hyvä juttu. Etenkään kun molemmilla pojilla on pöytäkoneet.

Mutta viime viikon käänne muutti taas kaiken. Keskimmäinen poika, joka on angstannut lukiota big time, lopetti lukion. Hän ei ole syksyllä edes vielä aloittanut koulua, koska sairaslomalla. Me vanhemmat ollaan kesästä asti sanottu ettei kannata käydä lukiota henkensä kaupalla, että keksisi jotain muuta.

Viime viikolla hän tapasi lukion opon ja hän auttaa poikaa, että pääsee ammattikouluun tutustumaan pariin kiinnostavaan linjaan. Sitten täytetään jatkuvan haun lomake, ja sitten aikaisintaan marraskuussa alkaisi opinnot.

Minä aloin heti tämän jälkeen puhumaan siitä, että hänellä olisi sitten mahdollisuus muuttaa omilleen ihan kuten esikoinenkin teki. Pojan eka kommentti oli "eihän mulla ole edes mitään tavaroita ja enhän mä osaa tehdä ruokaa." Osaa hän, ainakin kahta. 

Eilen poika tuli sitten mulle sanomaan, että voisi muuttaa joskus joulun jälkeen omaan kotiin. 

No katsotaan kuin käy. Mulla on ristiriitainen olo taas. Musta on hienoa kun tyypit itsenäistyy, mutta haluaisin pitää nämä mulla aina. Mutta tämä ratkaisisi sen ongelman, kuinka me mahdutaan elämään kivasti yhdessä. Kohta olisi kaikilla oma huone. Huh.

Mutta kyllä, tunnetiloja on ollut!



torstai 9. syyskuuta 2021

Arjen jakaminen

 Luin Trendi-lehden pääkirjoituksen ja tajusin miksen ole koskaan tajunnut tätä "haluan jakaa arjen jonkun kanssa"-juttua. 

Pääkirjoittaja oli joskus nuorena sanonut ystävälleen, että parasta suhteessaan on arjen jakaminen ja ystävää oli naurattanut. Nyt aikuisena pääkirjoittaja osaa sanoittaa mikä siinä on hyvää. 

"Ikuisen perjantain odotteluun auttaa, kun saa jakaa arkensa ihanan ihmisen kanssa. On helpottavaa jos toinen ottaa vastuulleen osan arjen runsaasta ja epäkiinnostavasta metatyöstä. Esim pohtinut millä muistaa läheisiä juhlapäivinä. Tai tietää vastauksen kyllästyttävään kysymykseen : Mitä tänään syötäisiin."

Toi on se juttu missä olen mennyt vikaan. Lähtökohtaisesti sehän olen minä, joka tekee ja miettii kaiken. Okei, reiluuden nimissä poikieni isä kyllä teki paljonkin mitään, etenkin silloin kun pojat oli pieniä. Mutta vuosivuosivuosikausia se olen kyllä ollut minä.

Ketään en voi tästä syyttää. Paitsi tietysti itseäni. Mä olen itse itseni tehnyt marttyyripomoksi. 

Eli tässä taas yksi syy miksi yksin eläminen on mulle helppoa. Eipä ole mikään muuttunut. 

Olen asunut tän vuoden yksin enkä ole kertaakaan vielä kaivannut sitä, että kotona olisi joku joka kysyisi miten päivä meni.

Näen itseni ennemminkin kysymässä kuinka sulla meni, haluatko kahvia, milloin haluat syödä, tekisinkö sulle iltapalaa, laitanko saunan päälle?

Olen kyllä osannut olla yksinäinenkin ja ärsyyntynyt somen parisuhdelätinöistä. Taas sorruin siihen, että luulen, että muilla on koko ajan ihanaa :)

Tyytyväisin mä olen siihen, että tiedostan etten kaipaa mitään tai siis ketään enkä yhtään haikaile treffailua. Lähinnä ällistyneensä mietin että kuusi vuotta sitten saatoin maksaa lapsenvahdille että pääsisin jonkun random tyypin kaa treffeille. Nyt olen kauhuissani kun mietin että MAKSAISIN siitä. Huh!


keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Liikuntapuuska ja uskomaton taloudellisuus

Ällistyttävät muutokset ihmisyydessä

1. Mä olen käynyt vesijuoksemassa kymmenen kertaa muutama viime viikon aikana. Uskomaton suoritus. Mä tein päätöksen, että aina kun on mahdollista, menen vesijuoksemaan. Sit kävi huonosti ja olen ehtinyt useammin kuin luulin. 
Ja sehän johtuu siis siitä, että mulla ei ole työlapsia niin paljon kuin haluaisin.
Josta päästäänkin taloudellisuuteen.
Nyt mä olen oikeassa pakkonakkitilanteessa, eli en saa käyttää rahaa. Haastoin itseni yrittämään selviämään palkkapäivään sillä rahalla, joka laskujen jälkeen palkasta jäi. Eli noin viidellä sadalla kuukausi. Sen verran saisi mennä ruokaan ja bensaan ja muuhun. Vaikka budjetti on tiukka, käyn silti siellä uimahallissa. Itseni hoito on pakkonakki sekin. 

Jos mä onnistun tässä tiukassa taloudenpidossa ilman että vingutan visaa*, niin joudun pitämään itselleni vakavan puhuttelun aiheesta "miksi normaalielämässä hassaat rahaa aivan liikaa ja arvaapa paljon olis säästössä, jos olisit oikeasti osannut olla tiukempi, etkä vaan jauhannut asiasta." 

Eilen mun taloudellisuuskohtaus koki huippunsa. Mä olin kaksi kuukautta sitten ostanut Ikeasta uuden nojatuolin, koska vanha vetelee viimeisiään. Sille oli ostaja, joka lopulta teki sitten oharit. Eli tää uusi nojatuoli on ollut valtavassa laatikossa tilaa viemässä KAKSI kuukautta. Eilen ystäväni halusi Ikeaan ja päätin palauttaa nojauolin samalla. Mä tarvitsen ne 249 euroa NYT. Ystäväni totesi, että saahan uuden nojatuolin helposti samasta paikasta, kun rahaa on. Niin.
Mutta tämä ällistyttävyys on tämä. Kierrettiin Ikea, en ostanut MITÄÄN. Käytiin Rustassa, enkä sieltäkään ostanut mitään. Tällaista ei ole sattunut ikinä. Eli ostoskierroksen saldo oli plus 249e. 

*Eilen tajusin, että ihan kaikki menneisyyden vuodet olen elänyt tyylillä "ei ole rahaa mut ei haittaa, onneksi on visa". Nyt kun alkuvuodesta maksoin visat pois, en ole niitä halunnut käyttää. Poikkeuksena toinen kortti, jolla on ollut pakko maksaa koiran kuluja, jotka kasvoi diabeteksen myötä. Tämä oli ennalta päätetty juttu. Mutta muuten en ole visaan koskenut. Ajatuskin ahdistaa. En kaipaa lisää kuukausilaskuja.

Eli 50-vuotiaana mä koin tällaisen ahaa-elämyksen. Huraa!


keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Päätin palata takaisin

 En kyllä päättänyt olla täältä poissakaan, mutta elämä jotenkin vei.

Kesäkuun olin lomalla. Jotenkin paras loma ikinä. Olin suuren osan ajasta euforisen onnellinen ja en tänne (tyhmää kyllä) osannut tulla hihkumaan kuinka ihanaa kaikki on. Nyt harmittaa etten kirjoittanut, koska en enää muista miksi oli niin ihanaa ja miltä se oikein tuntui.

Heinäkuussa olin valtaosan ajasta vapaa yös, mutta se alkoi jo tuntua "työltä" ja vähän tylsältä. Ja sekös harmittaa, että tylsistyy vaikka on vapaalla ja elämä on ihanaa.

Elokuussa olen tosiaankin laskeutunut arkeen ja hieman hukassa, että mites se sit sujuukaan. Arki.

Myös monen kuukauden euforia aiheesta "ihanaa elää yksin ja olla itsenäinen ja blaablaa" on alkanut karista. Olen tajunnut, että nyt sit olen yksin ja tällä mennään. Yhtään en kyllä kaipaa uuttaa ihmissuhdetta, mutta itselleni tyypilliseen tapaan osaan jo märehtiä, että entä jos en enää osaakaan tai ei ole ketän, josta kiinnostua jne. Naurettavaa.

Kesällä muuten en käynyt ravintoloissa enkä terasseilla tai missään ihmistenilmoilla, joissa olisi vaarana tavata MIEHIÄ :D Kaukana on siis ne kuuden vuoden takaiset ajat kun harrastuksena oli deittailu. Nyt se on niin last season koko juttu. Yyh!

Eli siihen asti kunnes noi jutut alkaa kiinnosteleen, niin taidanpa taas vaikka postailla taloudellisuuspostauksia :D

Hurraa, kuulen teidän huutavan. 


Nyt yritän tulla joka päivä tänne kirjoittamaan, niin pysyn itsekin kärryillä omasta elämästäni.


keskiviikko 2. kesäkuuta 2021

Varpaankynnet lakkaamalla lomamoodiin

 Aloin odottaa lomaa. Lakkasin varpaankynnet ja heti tuli fiilis, että mitä tahansa hauskaa voi tapahtua. 

Tapahtumia on ollut, muttei niin hauskoja. Koira on ollut pari viikkoa outo. Oli jotenkin vaisu. Joi ja pissas paljon. Lauantaina pojat käytti koiran eläinlääkärissä (ihana kun voi delegoida aikuisille lapsille juttuja) ja koira sai diabetes diagnoosin. Hankin lääkkeet apteekista ja maanantaina mentiin eläinlääkäriin piikitysoppiin. Nyt koira on saanut pari päivää insuliinia ja on oma itsensä. Kontrollikäyntejä on alkuun, mutta toivottavasti lääketasapaino löytyy nopeasti ja elämä voi jatkua huoletta. 

Hirmu hauskaa muuten maksaa eläinlääkäri ja lääkekuluja, kun on tässä muutenkin murehtinut rahajuttuja. Thank god mun työtilanne parani samaan aikaan ja nyt uskallan lomailla suunnittelemani neljä viikkoa. Kyllä nämä asiat selviää.

Mulla oli myös pankkineuvottelu, kun tarvitsen rahaa kattoremppaan. Oli superihana yllätys, kun pankkitäti sanoi, että juujuu, saat rahaa ja voidaan asuntolainan takaajatkin vapauttaa. Mun vanhemmat oli takaamassa jotain osaa mun asuntolainasta, mutta jo nyt, neljän vuoden jälkeen ne vapautettiin. Siitä tuli sellainen aikuinen, iloinen pärjääjä olo. Pankin mielestä mun raha-asiat on hyvällä tolalla. 

Siitä riemusta päätin ryhtyä rahastosäästäjäksikin. Pakko se on yrittää laittaa rahaa oikeasti talteen eikä hauduttaa säästötilillä korkoa kasvamatta. (Aikuinen olo 2)

Intoilin tästä esikoiselle, joka siltä istumalta alkoi itsekin rahastosäästäjäksi! Oon kyllä aika ylpeä 19-vuotiaastani. Sata kertaa fiksumpi kuin minä ikinä!

18-vuotiaani ilmoitti äsken, että jää mun luokse asumaan, eikä enää palaa isän kotiin. Asia selvä. Hän irtisanoutuu toisesta kodista, muttei isästään. Isänsä vie pojat perjantaina syömään ja on siis laatuaika-ilta. (Minä hurraan sitä ettei tartte ostaa kotiin ruokaa)

Lauantaina junnun päättäjäisten jälkeen hyppäämme autoon ja ajamme mökille. Kolme naista ja 7 lasta ja nuorta plus koira. Siellä toivottavasti humpsahdan täydelliseen lomamoodiin ja osaan lomailla loput kolme viikkoa! :)

torstai 27. toukokuuta 2021

Loma-angsti

 Mä olen aiheuttanut kaveripiirissäni lähes pahennusta, kun hieman angstaan niinkin kivasta asiasta kuin kesälomasta. Mua on häirinnyt se, kun ei ole oikein suunnitelmia eikä oikein ketään kenen kanssa tehdä* jotain. Eilen sit tajusin mikä tässä on tää ongelma. Mä olen viime vuosina tottunut siihen, että mulla on PLAN. Mökkeilyä viikko ja kaksi Kreikassa. Silkkaa nautintoa eikä yhtään himassa lönsimistä. Minä kun olen aina kotona, niin en vaan kestä lomailla täällä. Aiemmassa elämässäkin mä useimmiten lomailin vain sen ajan kun oli tekemistä, eli en ole montaakaan pitkää lomaa pitänyt. (Mä en saa loma-ajalta palkkaa, joten lomailu ei kannata)

Nyt aion urheasti lomailla neljä viikkoa ja yritän keksiä spontaaneja seikkailuja ja nähdä niitä ystäviä, joita arjessa en ehdi nähdä. Suunnitteilla on myös parin blogitutun tapaaminen. Lisää saa ahdotella :). Mun lomahan on hyvinkin ovella. Ensi viikolla viimeistään lauantaina on H-hetki. Silloin starttaan mökille äidin, siskon ja nuorisokatraan kanssa. 

*Ystäväni välillä kyselee koenko itseni yksinäiseksi. Se vaihtelee. En pääasiassa ole, kyllä mun elämässä on ihmisiä. En osaa myöskään kaivata ketään aikuista tänne kotiin haahuilemaan. Ja silti kuitenkin on sellainen "yksin maailmassa" fiilis välillä. Tai ehkä ennemminkin sellainen Olenko aina yksin maailmassa? (Tuskin)

Eilen heitin eksäni töihin ja höpötettiin parikyt minuuttia samassa autossa, kuten ennen vanhaan. Ei tullut ikävä vanhoja hyviä aikoja. Vaikka olikin ihan mukavaa, eipä sillä. 

Voi siis päätellä, että mun ajatukset vaihtelee. 

jk. Kulupäiväkirjan mukaan kahdeksan viikon keskiarvo ruokalaskuihin on 150e. Aika huikeaa. Musta saldo on hyvä. Mutta selvästi kulujen kirjaaminen auttaa. Alussa nimittäin kauppaan meni enemmän. Nyt olen fiksumpi ja mikä parasta, olen opetellut tyhjentämään pakastinta. Nytkin otin lounasta sulamaan pakkasesta hoitolapselle, kun ennen olisin rynnännyt kauppaan jos jääkapissa ei ollut mitään soveliasta. 

maanantai 17. toukokuuta 2021

Kulupäiväkirjan salaisuudet eli kauhut

Eilisen selviytymistaistelupostauksen jälkeen onkin aika avata mun Menopäiväkirjaa. 

 Mä olen nyt kahdeksan viikkoa kirjannut ylös kaikki menoni. Siitä olen hirmu ylpeä että lopulta uskalsin katsoa faktoja silmiin ja lopettanut itselleni huijaamisen. Yleensähän lopetan nämä ylöskirjaamiset n kolmessa päivässä, kun alkaa ahdistaa. Nyt ahdistaa jos en kirjaa. 

Kahdeksan viikon keskiarvo on 368 e. Sen verran menee ruokaan, bensaan ja muuhun. Näissä muissa on mm. kiuas, öljyn vaihto ja kampaaja. Ja kirpparilöydöt, jotka toki hyödyllisiä, koska esim vaatteita pojille. Ja mun uus olkkarinpöytä. 

No kuitenkin, mun haavebudjetissa mulla sais mennä 200-250 e viikossa. Ei mene. Kerran mennyt 219e.

Kuukauden kiinteät kulut mulla on n 2200 e eli sen kun lisää tohon ylempään summaan, niin mullahan menee viikossa rahaa 918e !!!! Tässä kohtaa mietin että mitä vittua! Ja sit mietin, että ajattele kun jakais nämä kulut jonkun kanssa. 

Olin miettnyt että hankkisin pihakaluston ja varjon terassille. En muuten hanki. Enkä hanki kesäkukkiakaan.