Kun jäin yksin

 Tänään mä yhtäkkiä tajusin, että mä siis oikeasti asun yksin. Viestittelin kollegan kanssa ja vitsailin tarvitsevani peltoreita, koska möly välillä jäätävä. Sanoin että onneksi asun yksin, niin kukaan ei puhu mulle illalla. Sit se iski. Mä asun yksin. 

 Koska mun päivät on täysiä ja äänekkäitä, niin mua ei haittaa hiljaiset illat. Toivon tämän ajatuksen auttavan pitkään. 

Se on ne hetket, kun huomaa ettei ole puhunut kenellekään koko päivänä. Se, kun tajuaa, ettei ole ketään jonka kanssa on joka päivä yhteydessä. Että ei ehkä ole ketään, joka tosi nopeasti kaipaisi mua. Tai yhtälailla etten itse kaipaa ketään joka päivä. 

Viime aikoina olen puhunut monen ikäiseni ystävän kanssa näitä. Siis ikäiseni sinkun. Tulee myös huomanneeksi kuinka perhekeskeisesti moni ihminen elää. Ja sen että työ ja perhe vie edelleen aikaa niin, ettei monikaan tapaa ystäviään. 

Olen tässä edelleen se onnekas. Mulla on ihmisiä elämässä.  Yksi lapseton sinkku ystäväni juuri sanoi, että lomansa aikana tapasi minut kahdesti ja kerran toisen ystävän, mutta muuten oli koko ajan yksin. 

Toinen ystäväni sanoi, että aina kun loma alkaa, hän saa itkukohtauksen. Lomalla huomaa kuinka yksinäinen on. Kuinka kiireisiä perheineen ja muine ystävineen muut on. Hän rakastaa loman loppua ja arkea. 

Joku jossain kirjoitti siitä, että jos Suomessa olisi samanlainen baari- ja kahvilakulttuuri kuin jossain Espanjassa, ihmiset olisivat vähemmän yksin. Täällä ihminen voi mennä kahvilaan ja siellä sitten möllöttää yksin. (Kellä on varaa täällä edes rampata kahviloissa) Etelämmässä kahviloissa on yhteisöllisempää ja ihmiset juttelee toisilleen enemmän. 

Eilen ystäväni kertoi jännästä kohtaamisesta. Kadun varressa oli joku nainen huitonut ja ystäväni pysäytti auton ja kysyi onko joku hätänä. Nainen lähinnä kaipasi kyytiä. Oli sitten autossa puhunut taukoamatta ja aloittanut kysymällä mistä saisi elämän ja mistä saisi ystäviä. 

Pyysi että ystäväni lähettäisi hänelle sähköpostilla vinkkejä ystävien löytämiseen.

Ystäväni nauroi minulle, että kannattaa etsiä Torin ja Facebookin roskalavoilta tavaraa ja käydä niitä hakemassa. On tavannut kiinnostavia ihmisiä ja jutellut yllättävistä aiheista ventovieraiden kanssa. 

Kutistuminen ja kehorauha

  Luin vanhoja postauksia talvelta. Aiheena syömiset ja laihtuminen. 

Kirjoitin: Mua motivoi tällä hetkellä vain ja ainoastaan vaatteet. Haluan et voin käyttää kivoja vaatteita. 

(Ja olen trikoissa ja neuleissa kuten aina. Tänään olin ehkä tunnin farkuissa ja ääh, ei ollut kivaa. Ehkä haave on se, että farkut tuntuu kivalta taas.)

En ole mitenkään erikoisen paljoa pudottanut painoa talven jälkeen. Ehkä noin neljä kiloa. Mutta mä voin viettää aikaa farkuissa, jopa nukkua päiväunet farkut jalassa ilman että ahdistaa. Olen myös hankkinut parit uudet farkut. Löydän siis jo housuja, joka aina ollut mun kompastuskivi. 

En ole tullut hoikaksi, enkä etenkään hyväkroppaiseksi, mutta vaatteissa näytän kivemmalta. Useimmiten silti olen trikoissa ja liian isoissa huppareissa, ettei kukaan vaan siis pääse huomaamaan että olen laihtunut. 

Ja jännä, joko sitä ei kukaan huomaa tai sitten se on aihe, jota ei nykyään enää saa kommentoida. Veikkaan jälkimmäistä, tätä suuren poliittisen korrektiuden ja kehorauhan aikaa. Ne ystävät, jotka tietää mun proggiksesta toki koskaan mitään sanoo, mutta kukaan muu ei. Aika kiva juttu oikeasti tämä kehorauha. 

(Yksi ystävä jota en ole nähnyt pitkään aikaan kysyi olenko laihtunut. "No siis todellakin olet, kyllähän sen on kuvistakin nähnyt. mutta kun ei sitä saa kysyä eikä edes huomata nykyään" :D )

Yksi mies, joka on ollut mun elämässä tsiljoona vuotta, on tästä kyllä ihana esimerkki. Sinä aikana kun olemme tunteneet, olen lihonut 25 kiloa ja nyt laihtunut 17 kiloa. Ja hän ei ole katsonut mua missään kohtaa eri tavalla, mitenkään, että huomaisin hänen huomanneen minun muutokseni. Ihan superia. 

Painoa on edelleen liikaa tavallaan, mutta jos mä jään tähän, olen ihan tyytyväinen. Siis ihan oikeasti olen. Tärkeämpänä pidän sitä, että olen saanut pidettyä liikettä elämässä, että käsipainot on reilun vuoden pysyneet käytössä semi säännöllisesti. Olen ylpeänä huomannut, että mun käsivarressa on muotoa!!! 

Viime viikolla sain kävelymaton. Naurakaa vaan. Yritän sillä täällä kävellä välillä, koska oikeille kävelyille en juuri pääse.  Toistaiseksi maton paras puoli on se, ettei siitä voi tehdä vaaterekkiä kuten pyörästä. 

Vähään tyytyvä

 Kesäloman aikana silmät avautui omaan olemiseen.

Minähän siis valitan, ettei ikinä ole vapaata ja ikinä en mitään tee. Nyt huomasin, etten mä kauheasti edes kaipaa tekemistä siinä määrin kuin luulin. 

Olin esimerkiksi harmitellut etten ikinä biletä ja rieku jossain. Lomalla menin ystävälle syömään ja drinkille ja siitä olimme suuntaamassa Mummotunneliin. Vielä kun olin vasta ystävällä, aloin jo katua sitä baarijuttua. Mietin milloin kehtaan lähteä kotiin. Mummikseen mentiin klo 20 ja 22.30 mä jo lähdin. Ei vaan yhtään huvittanut. Mä olen muuttunut juuri sellaiseksi joka valittaa "ei täällä voi edes jutella, kun on niin kova meteli."

Baariinhan mennään , että olisi mahdollista tavata joku. Mä vaan mietin että kamalaa, jos joku tulisi mulle puhumaan. No ei tullut, mutta toki siitäkin voi pahastua. Hhahaha. (en)

Kyllä mut on tuomittu yksinäisyyteen tällä hankalalla mentaliteetilla. (etenkin jos yhdessäolo ajatuksena ahdistaa, paitsi jos sisko)

Huomaatteko, mun jutut kiertää samaa kehää aina vaan :D

Loman aikana olin ystävän mökillä pari päivää, kävin Porvoossa ja kesäteatterissa Heinolassa. näin todella montaa ystävää vähintään pitkän kahvittelun verran. Siskon kanssa vietiin mun keskimmäinen Joensuuhun ja siellä oltiin pari päivää. Sit katsoin melkein kokonaan Mafsin. Eli tärkeimpiä tapahtui, näin ystäviä, mutten juurikaan "tehnyt" mitään. Ja se mun oivallus oli se, että en tarvitse tekemistä. Kuulostaa ehkä todella tylsältä. 

Yksi ystäväni luetteli tänään mitä kaikkea hänelle on tapahtunut vuodessa ja listalla oli neljä aikamoista seikkailureissua. Mietin että voi ei, mä en tee mitään ja sit mietin että en jaksaisi seikkailumatkoja. 

Mitäköhän mä edes jaksan nykyään :O

Kehtaanko mä enää palata?

 Rehellisesti myönnän syyn miksi en ole blogannut. Mä koen vaan olevani super tylsä, jolla ei ole mitään kirjoitettavaa, koska en tee mitään, enkä ehkä edes ajattele mitään. 

Ei se ehkä ihan totta ole, mutta kyllä mä aika blääh-oloissa olen jotenkin ollut. En masentunut , mutta nuivuuntunut. Koska mun sisinhän on vauhdikas ja kiinnostava (?), niin tämä ristiriita on lannistanut. 

Kesä kuitenkin on ollut mukava. Mulla oli superluksusta siskon muodossa. Sisko on muutamaan otteeseen lomaillut mun luona, yhteensä viikkoja. Se on ollut ihan super ihanaa. Eikä vain siksi, että hän mylläsi mun pihan uuteen uskoon ja pesi mun ikkunat :D Musta tuntuu, että ainoa ihminen jonka kanssa jaksan ja pystyn olemaan pitkiä aikoja, on just sisko. Voidaan jutella ja nauraa, mutta olla myös kiusaantumatta hiljaa. Mitään kinaa ei tullut. Ei edes meinannut. 

Parhaita hetkiä oli illat, kun katsottiin Ted Lasson kolme kautta ja Shrinkingistä sama satsi. (No ei kyllä saa sanoa että ne oli parhaita hetkiä. Parhaita oli järjettömät naurukohtaukset ei mistään)

Mutta hei, se on arki alkanut ja uskokaa tai älkää, mun uusi taloudellisuuskohtaus. Koko kesänä en kirjannut menoja, koska en halunnut tietää, mutta nyt se taas alkoi. 

Kiinnostavinta tässä on se, että mun talouden koko on pienentynyt. Pikkuinen kuopus muutti kotoa. Tänään hän just kysyi miltä se on tuntunut ja joko olen itkenyt. En ole. Pojan auto on rikki ja meillä on mun auto yhteiskäytössä (taas) joten nähdään joka välissä enkä ole huomannut ettei se asu täällä. 

Katsotaan sit, kun mun auto on mun auto ja menee päiviä ettei nähdä. (paitsi että lukio on täällä ja hyppäreillä täällä varmaan hypitään)

Mutta siis taloudellisuusjuttuun. Ollut aika hyvä viikko. Koska mulla ei ole koko ajan autoa, käyn kaupassa harvoin, niin sit ei ole tullut osteltua turhia. Talossa kaksi aika helposti ruokittavaa ipanaa. Toinen on vegaani, joka lisää kuluja paitsi jos teen ruoat itse. Olen tehnyt molempia, sekä itse että eineksiä. Olen itse jo monta päivää syönyt vegaanista linssicurryä, joka muuten on hyvää. (ja halpaa) Tämä jää mun listoille kyllä.  Aion myös tehdä pastakastikkeen linsseistä ja tomaattimurskasta. Halpaa on sekin. 

Viikon ruokiin mennyt 140e (mutta paljon jäljellä) ja bensaan vain 20 e. Hyvin positiivista. 

Olen nyt motivoitunut tuohon sekä siihen, että palaisin tänne. Wish me luck. 

Bling bling

 Hengailen kotona vapaana (taas) ja olisi hirveä hinku mennä kauppaan. Päätin istua alas bloggaamaan, jotta hinku menisi ohi. Ensin availin kaappeja ja totesin että ihan oikeasti täällä on ruokaakin, ei ole pakko mennä ostelemaan mitään. 

Arvasitte oikein, mä edelleen leikin tätä "Älä osta mitään"-leikkiä. Olen silti ostanut. Olin himoinnut itselleni paljettihousuja ja nyt mulla on sellaiset. Siis todella järkevä ostoshan se on. Kyllähän "kotiäitinä" paljetteja tarvitsee. Mutta mun ajatus on, että ihan huviksi niitä välillä käytän. Siskolla kävin ne jalassa kahvilla yksi päivä. 

Kun olin keksinyt tän ajatuksen, että haluan näkyviä vaatteita, mulle vinkattiin instatilistä, jota pitää viisikymppinen nainen. Ehkä englantilainen. Se on lakimies, joka sai burniksen ja hieman downshiftasi elämää. Huomasi muuttuneensa näkymättömäksi, koska vanheni ja harmaantui eikä tittelikään enää ole entisenlainen. Lanseerasi bling bling-perjantain. Pukeutuu silloin överisti, vähintään näkyviä koruja, Sanoi että elämä muuttui. Porukka tulee helpommin juttelemaan ja kommentoimaan ja oma fiilis parempi. Mun mielestä tosi kiva idea. Pyrin tätä kohti. 

Tänään toisaalta luin siitä, että onko pinkin käyttäminen noloa ja syökö se uskottavuutta. Tämä on se, mitä minäkin välillä mietin. Tuntuu että valtaosa tyylikkäistä ihmisistä pukeutuu beigeen, harmaaseen ja mustaan. Itse en sellaisessa viihdy yhtään ja koen ettei edes sovi minulle. Kuitenkin sitten värikkäissä vaatteissa tunnen itseni ehkä hieman juntiksi. Mutta tätä vastaan taistelen. Minä saan olla värikäs. Oikeasti maailma tarvitsee väriä ja iloa ja huumoria. 

Mun pitää jossain vaiheessa kuvata tänne muutama asu. Voisinko seurata Neiti sutkautuksen jalanjälkiä?

Syömisjuttu

 Kuinka ylpeä voi ihminen välillä olla syömisistään kysyn vaan. 

Olen syönyt tonnikalasalaattia raejuuston ja kananmunan kanssa. (En voi kirjoittaa vain munan, koska kuitenkin se tajutaan väärin)

Kanasalaattia avokadolla ja pähkinöillä. 

Tottakai mun vakkaria kasvisnuudelifetahässäkkää.

Kolme päivää putkeen syönyt myös ikisuosikkiani eli kanaa ja vihreitä papuja. Kuopus syö tätä mun kanssa. Ihanaa et sekin tykkää. 

Välipalana usein raejuustoa appelsiinin kera. 

Aamupalalla leipää ja kananmunaa. 

Ja kyllä, suklaata mutta yleensä vain YKSI Stratos patukka. 

Olen yhtä aikaa yrittänyt lisätä proteiinia, että syödä enemmän ja säännöllisemmin. Kamalan vaikeaa välillä tämä syömisjuttu. 

Tärkein sääntö on se, että mun pitää tykätä siitä mitä syön. 

Paino on junnannut ikuisuuden ja sen hyväksyminen on vaikeaa. En usko että laihdutuslääke enää vaikuttaa muhun, mutten uskalla lopettaakaan. 

Ehkä se hieman auttaa siihen edelleen , että herkuista vähentäminen on helpompaa. 

Mua motivoi tällä hetkellä vain ja ainoastaan vaatteet. Haluan et voin käyttää kivoja vaatteita. 

(Ja olen trikoissa ja neuleissa kuten aina. Tänään olin ehkä tunnin farkuissa ja ääh, ei ollut kivaa. Ehkä haave on se, että farkut tuntuu kivalta taas.)

Ole aina valmiina hauskaan!

 Sain torstaina ihanan muistutuksen siitä, että ole aina valmiina siihen, että tapahtuu jotain hauskaa. Erityisesti itselleni vinkiksi se, että ei ole pahaksi meikata ja lakkailla kynsiä ihan huvin vuoksi, koska sitten on valmis, jos jotain tapahtuu. 

Torstai oli mainio päivä. Aamupäivällä menin ystäväni kanssa katsomassa meidän poikien abirekkaa. Muutenkin se on ihana tapahtuma, mutta siihen lisänä vielä se, että meidän pojat on olleet samassa joukkueessa about kymmenen vuotta ja lähes koko sen ajan olen tuntenut ystäväni. Pojatkin on ystävystyneet koriskavereista kavereiksi. Arvokasta!

Sitten alkoikin monen tunnin kierros, ajelin ystävältä toiselle kyläilemään. Viimeisellä ystävällä olin evakossa, koska meidän pojat kavereineen etkoili meillä. (Naapuri laittoi mulle viestiä että voisiko pojat laittaa bassoa pienemmälle, koska heidän keittiö tärisee eikä kukaan kuullut ovikelloa. Naapuria nauratti. Ja oli alkuilta, eli ei huolta.)

Ystävän kanssa puhuttiin sinkkuelämästä tai enempi parisuhteettomuudesta. Kumpikaan meistä ei ole haku päällä, mutta ainahan näitä voi pohtia. Ystäväni sanoi ettei ole kymmeneen vuoteen ollut lähelläkään miestä eikä usko tilanteen muuttuvan. Minä sanoin, että olen aina ajatellut, että koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Että mitä tahansa voi tapahtua huomenna. 

Ja sit mun puhelin sanoi pling ja sain kutsun stadiin. Tai lähinnä sain harmittelun, ettei viestin lähettäjä tiennyt että työilta peruuntuu eikä voinut ehdottaa minulle tapaamista. Mutta kerrankin onni oli mun puolella eli olen vapaa ja niin sitten hyppäsin autoon, ajoin kotiin, hieman siistin itseäni ja vaihdoin vaatteet ja hyppäsin taas autoon. 

Matkalla kiittelin itseäni että olin kerrankin meikannut kunnolla ja että kynsissä tuore punainen lakka. 

Ex tempore treffit best!

Hauskaa oli se, että tulin kotiin myöhemmin kuin abi tyttöystävineen. Poika huusi ällistyneenä, että missä sä olet ollut ja sun nukkumaanmenoaika on ollut tunteja sitten. Mä nauroin että hiukan noloa nuoren tulla kotiin ennen äitiä. 

Eilen menin nukkumaan sitten jo kello 22 , kuten ihmisen kuuluu.