Se joka pääsi karkuun

Järkyttävästi taas aikaa kulunut viime postauksesta. Päivä päivältä enemmän mä ihailen sosiaalisen median vaikuttajia. Miten ihmeessä niillä on aikaa postata jatkuvasti? Miten ne keksii aina sanottavaa? Okei, joillakuilla onnekkailla ei ole tätä työmäärää kun mulla.

Lokakuussa ajattelin paljon, mutta taaskin ne ajatukset unohtui. Se on harmi. Menetitte uskomattoman määrän huikeita juttuja. 

Mutta kerronpa mun syntymäpäivästä. Koska se taisi olla vuoden tapaus. Olinko täällä aiemmin maininnut että nuoruuden "heilani" on kovasti aktivoitunut mulle kirjoittelemaan ? (Moniko täällä jo miettii että monta hiton nuoruudenheilaa mulla on ollut?)  Kesästä asti pitänyt yhteyttä ja toivonut että tavataan. Välimatkaa meidän välillä on ainakin tuhat kilsaa, joten helpoksi ei ole tapaaminen tehty.

No syntymäpäiväni nähtiin. Mä olin angstannut tapaamista vuorokauden ja meinasin tehdä oharit. Ei siksi että tyypissä olisi mitään vikaa, mua vaan ahdisti se, että jos mulla on tylsää, kuin nopeasti kehtaan lähteä kotiin. Ja vähän ahdisti sekin, että ajattelin hänellä olevan jotenkin suuret odotukset. Tai kuvitelmat.

No, kun näimme, olin että ainiin toihan se on. ihan tuttu tyyppi. Huom, olemme nähneet viimeksi vuonna 93. Kolkyt vuotta sitten siis, jollette osanneet laskea. 

Eli pos 1, ihan näytti itseltään ja oli juurikin samanoloinen kuin nuorena.

Sitten pos 2, mutta todella hämmätyttävä juttu. Mä sain synttärilahjaksi kauniit kultaiset korvakorut. Olin niin hämmentynyt, että en ole vieläkään oikein toipunut. 

Olin myös huolehtinut turhaan jaksanko "seurustella" pitkään. Lähes kahdeksan tuntia juteltiin. Ei ollut hiljaista eikä vaivaantunutta. 

Hämmentävää on vain se, että hän olisi mun kanssa ihan All in. Mä olen hänen karkuun päässyt rakkautensa. Tai "rakkautensa". Minä vitsailin lähinnä että eroon me oltais päädytty kuitenkin. Hän taas positiivisena näkee asian toisin ja uskoo että meidän avioliitto olisi kestänyt.

Olisi ihanaa olla vähemmän suhdevastainen kuin minä. Tossa mulle kultatarjottimella ojennettaisiin mies ja mä oon että ööö joo ollaan vaan yhteydessä ja nähdään joskus. (Mutta älä nyt liikoja luule.)

Yritin kertoa millainen mölli mä nykyään olen ja haluan vain olla rauhassa. Hän iloisena toteaa että mä voin silittää sun hiuksia 21-22 ja päästän sut sit nukkumaan ja menen omaan kotiin. Et sun ei tarvitse puhua tai mitään. 

Niin ja hei, hän on se joka tekee ruokaa! Eikä nämä työlapset olisi ongelma. Lapsethan on niin kivoja. 

Tästä voi päätellä, että hän siis olisi kovin innoissaan. Osaisinpa minäkin olla. 

Ainiin pos 3. Kun ottaa huomioon, että mä muistan hänet 30 vuoden takaa, niin ei hän kauhean kurja tyyppi ollut. Voin kertoa että noilta vuosilta muistan ehkä kolme nimeä. 

Oivalluksia, ajatuksia ja Eeva Kolun ihailua

 Olen ollut ärsyttävän stressaantunut ja kireä viime ajat. Tänään päätin tässäkin asiassa kääntää uuden lehden ja etsin Eeva Kolun blogista ihanan viisaan ja hörhön postauksen. Kun on stressaantunut rahasta, pitää keskittyä tuntemaan  itsensä varakkaaksi. Keino tähän on esim ostaa itselleen jotain pientä ylellistä. Jotenkin arvostan tätä neuvoa. Koska tottahan se on. Ei pelko tuo lisää rahaa, se vaan lisää huonoa fiilistä. Jos tekee arjestaan ylellisen oloisen pikkujutuilla, niin tuohan se paljon positiivisempia viboja elämään. 

Toisekseen, pitäähän se oikeasti tajuta, ettei raha lisäännyt stressaamalla. Euriborit nousee vaikka kuinka täällä saisin vatsahaavan asian pohtimisesta. Se on vaan opeteltava vähentämään kuluja. Piste. JA tietysti elää kuten olisi huoleton ja varakas. 

Seuraava ajatukseni on sen tajuaminen, etten varmaan pääse ensi vuonna Kreikkaan. Mun pitää saada itseni uskomaan että loma voi olla loma ilman Kreikkaakin. Että jos jostain luopuu, voi jotain muuta tulla tilalle. Mullahan voi olla vaikka mitä seikkailuja edessä Suomessa, kun sille sitten kerrankin olisi aikaa. Tai vaikkei seikkailuja, niin ainakin rento hyvä mieli. 

Suuri onnen tunne oli eilen, kun naapurin mies oli superihana ja kiinnitti mun seinältä tippuneen patterin takaisin. Samalla hän näki mun mielestä kamalan suuren vaivan ja korjasin mun juuttuneen tuuletusikkunan olohuoneesta. Ikkuna, joka on kaikki nämä vuodet ollut jumissa ja kerännyt pölyä ja hämäkinverkkoja väliinsä. Sen lisäksi ikkuna on ollut raollaan eli siitä on vetänyt julmetusti. Hän sitten näpsänä miehena korjasi tämän ongelman ja vei multa stressiä tonnin. Olin oikeasti miettinyt pitääkö mun vaihdattaa ikkunat ja mistä mä saan rahat ja stressi stressi. Nyt mä selvisin tästä ilmaiseksi, paitsi tietenkin ostan hänelle hyvän ginipullon. Mä olen niin kiitollinen näistä mun ihanista naapureista. Toki tämä on vastavuoroista eli mä olen esim lainaillut autoani molemmille naapureille. 

Sekin ihana tapahtui, että makuuhuone sai uudet ehjät rullaverhot, koska esikoinen ne kiinnitti. On muuten luksusta. Entiset oli niin ärsyttävät ettei niitä voinut juurikaan availla, koska sitten ei tiennyt saako niitä enää pysymään alhaalla, Nyt voin vaikka hankkia viherkasvin makkariin, koska se saa joskus valoakin. 

Mutta suurin ihme on kyllä se, että olen ollut tällä uudella ruokavaliolla jo viisi päivää. Otan asian rennosti eli lauantain juhlissa söin mitä huvitti, mutta onneksi ei huvittanut ahmia. Muutama päivä ärsytti kovasti etenkin iltaisin, mutta eilinen TTK-ilta sujui oikein hyvin ilman viiniä ja karkkia. (Viinillä edelleenkin tarkoitan yhtä viinilasillista) Olen ihan ällistynyt, että painoa on lähtenyt kaksi kiloa. Tämä saattaa innostaa jatkamaan fiksuja muutoksia. Tänään menen bioisäni synttärikahveille ja sielläkin aion syödä mitä tarjotaan, eli tosiaan en lähde nipottamaan tämmöisiä. Pitkästä aikaa optimistinen olo. 

Laihduttaminen: uhka vai hirveä uhka

 Jonkinlaisen mielenhäiriön vallassa kaivoin esiin "8 viikkoa" kuurin ohjeet esiin laatikon pohjalta. Katselin taas näitä oikein fiksuja neuvoja ja ohjeita elämäntapamuutokseen ja päätin varovaisesti ateria kerrallaan kokeilla. Tässä on nyt kokeiltu kaksi päivää ja sitten se iski. Paniikki. Laihdutus on pahasta. Siis oikeasti on. Jos ei olisi, olisin kovin hoikka enkä tämmöinen läskivuori. 

Kaikki liiallinen ruoan miettiminen on pahasta. Ruokien rajoittaminen on pahasta. Ihan kaikki on pahasta ja sairastuttaa. 

Eli mikä neuvoksi. Haluan olla parempivointinen ja tietysti hoikempi. 

Mutta kaikki, edes semirennot päätökset rajoittamisesta saa mut sekaisin lopulta. Ja lihomaan. Ja ahmimaan. 

En tiedä. Toi 8 viikkoa juttu on oikein hyvä ja toimivaksi todennut aiemmin, mutta sitten tulee se hetki kun mietin tarviiko nyt aina olla niin fiksu syömisissä, et voisiko ottaa rennosti "tänään" ja sitten se mopo taas karkaa. 

Olisinpa ihminen joka osaa rentoutua muilla tavoin kuin syömällä jotain. 

Eilen oli outo ilta. Olin päivän ateriat syönyt hienosti, mutta illalla telkkarin katsominen tuntui tylsältä ilman "jotain". Tuntui että mun rennosta illasta puuttui joku oleellinen juttu. 

Oikeasti ihan paskaa tämmönen. 

Mutta kun haluan laihtua.