Eilen pohdin äitiyden (vanhemmuuden) monia muotoja. Hyvä ystäväni pohti syyllisyyttä ja sitä saako ottaa omaa aikaa ja mikä on sopiva määrä plus onko huono ihminen, jos myöhästyy poikansa pelistä puoli tuntia. Kyseinen ystävä antaa kaiken lapsilleen ja on juurikin se vanhempi, joka aina kuskaa harrastuksiin ja katsoo kaikki pelit ja jonka oma aika alkaa iltaisin ehkä 21 jälkeen.
Samaisena päivänä toinen ystäväni valittaa siitä, että nuorin lapsikin on vasta 16, et hän ei enää kestä lapsia. Samainen äiti aiheuttaa mussa sekä kauhua että ihailua sillä, että ihan pokkana sanoo, ettei ole ikinä käyny katsomassa yhdenkään lapsensa peliä eikä aio. Että harrastus on lapsen eikä hänen.
Mä olen sitten noiden kahden välimaasto. Mä hieman uuvahdan tohon järkyttävään harrastus ja pelimäärään, mutta mielelläni katson pelejä, jos mahdollisuus. Mahdollisuus on vain todella harvoin. Tästä en sentään syyllistä itseäni, koska mun työ on mikä on ja ihan aina ei voi lasten kanssa kentän laidalle mennä. Siis harvassa ne muksut, joiden kanssa olen peleihin mennyt.
Tuo eka ystäväni on siinä mainio vastakohta mulle, että hän tosiaan tuntee syyllisyyttä omasta ajasta tai etenkin laiskottelusta. Hän kokee että aina pitää olla hyödyllinen. Uuvun ajatukestakin. Sit toisaalta, minähän olen hyödyllinen koko ajan, vaikka nytkin istun vain tällä koneella. Mä oikeasti kasvatan täällä lapsia ja teen sen jopa hyvin. (Tänään on taas se päivä, kun todella arvostan ammattitaitoani)
Mut jos jotain en arvosta, niin kotiani. Eilen katsoin Suomen kauneimmasta kodista jakson , jossa oman kylän tytön, Kaisu Kaplinin talo esiteltiin. Ihana talo kyllä. Mutta se, kun talosta sanottiin, että kun ovesta astuu sisään niin heti avautuu upea näkymä todella kauniiseen kotiin. Katselin ympärilleni alemmuudentuntoisena. Mistään kohtaa katsottuna mun koti ei ole upea, mutta etenkään kun astuu ovesta sisään, ei kyllä avaudu upeaa näkymää. Ei, en osaa sisustaa, mutta eniten rassaa se, kun jotenkaan ei ole tarpeeksi tilaa piilottaa epämääräisiä asioita piiloon. Jo pelkästään naulakon näkymä ahistaa. Olisipa vain esim kolme kaunista takkia esillä ja olemassa. Ja kaunis naulakko. Ja osaisinpa siivota.
Tässä päivän mietinnöt.
1 kommentti:
Melkein jokaisella on tarve omaan aikaan ja omiin juttuihin. Myös äideillä. Toinen tarvitsee sitä enemmän ja toinen vähän vähemmän. Sellainen "annan 101% kaiken lapsilleni" on minusta aika pelottavaa äitiyttä. Siinähän antaa mallin lapsilleen, että äidin omilla tarpeilla ei ole merkitystä. Ne voi sivuttaa. Pienten lasten kanssa äiti joutuu toki useasti sivuuttamaan omat tarpeensa, mutta minusta sitä ei kannata jatkaa enää kouluikäisten kanssa.
Tuo toinen ääripää, että lapset harrastakoot itsekseen on kurja sekin. Kyllähän jokainen lapsi haluaa näyttää äidilleen, että tälläistä osaan ja saada äidiltä kannustusta.
Silloin kun omat poikani pelasivat joukkulajeja, kävin aina silloin tällöin peleissä. Minua ei noin suuremmin jaksa innostaa nappulafutis, mutta kävin siellä lasten tähden. Olen erittäin tyytyväinen etten ollut pakotettu futismammaksi :D
Lähetä kommentti