tiistai 23. syyskuuta 2014

Terve itsekkyys

Lähiaikoinahan mä olen puhunut ja miettinyt sekä karsimista että tervettä itsekkyyttä. Kuinkas sitten sattuikaan, että luin lehdestä samasta aiheesta.
Luin uusinta Voi hyvin lehteä (Siitä on tullut hyvä lehti. Ei enää entisaikojen hihhulilehti)
 Nauratti se, että siinä yhdistettiin astrologia ja tämä raivaaminen.  Juuri minun merkilläni olisi menossa selkeytyskausi, jonka aikana pitäisi siivota kaapit ja luopua turhasta, miettiä mitä haluaa tehdä isona ja mitä haluaa parisuhteelta, ystävyyssuhteilta tai perhesuhteilta.


Perhesuhteista tuli mieleen viikonloppu. Sunnuntaina taas mietin työni järkevyyttä, sitä että olen ihan aina pikkulapsissa kiinni. Mietin, taas, miten helppoa olisi vain omien lasten kanssa. Ajatuskulku toimii aina niin kauan, kunnes muistan, että pitäisi mennä jonnekin muualle töihin ja lopettaa oman itsensä herrailu ja alkaa kärsiä AIKATAULUISTA. YYh! Sitten keksin uuden plussan nykyisyydessä, joka koituu oman perheen voitoksi. Tajusin, et jos en olisi hoitolapsissa kiinni, mä olisin törkeän itsekäs, itsekeskeinen ja poissa.
Mä oikeasti huitelisin kaiket päivät jossain omissa menoissani ja soittelisin vaan lapsille, et kaapissa on ruokaa, älkää tapelko.
On todellakin siis lasten voitto, että olen kotona töissä. Pysyn ruodussa ja läsnä. (Hieman mua kyllä järkytti tajuta, miten höllissä kantimissa mun "haluan olla lasteni kanssa"-juttu oikein on. Et tilaisuuden tullen huitelisin muualla.)

Alan ymmärtää miestä, joka sanoi vuosia sitten, että olisi ottanut yhden työn vastaan, joka olisi vaatinut asumista kaukana muualla Suomessa, jos ei olisi lapsia. "Kyllä meidän parisuhde kestäisi erillään asumisen". Juu, olen ihan varma. Just nyt olen varma, et asuttaiskin erillään ilman lapsia. NO ei. Mutta en siis tarkoita tällä mitään negatiivista. Ei ole parisuhdeongelmaa. Veikkaan vaan et meidän itsenäiset luonteet mahdollistaisi ihan hyvin sen erillään asumisen ja "satunnaisen" tapailun.
 Melkein kadehdin joskus eroperheitä siitä, että niillä on lapsiviikkoja ja lapsettomia viikkoja ja uusissa suhteissa siis lapsiaikaa ja vapaa-aikaa.

Jaa että olenko tosiaan jossain murrosvaiheessa? Iän tuomassa? Kuukausi enää ja täytän 44v. Jotenkin siistiä, jos keski-ikäiselle sallitaan näin nuorekas ilmaus. He!
Mä angstasin tota numeroa tosissani joku aika sitten, mutta nyt olen innoissani. Luulenko mä et tapahtuu jotain?

Viikonloppuna olin sijaisäitien virkistyspäivässä ja sattumalta valtaosa paikallaolijoista oli mun ikäisiä tai hieman vanhempia. Tosi hauskoja tyyppejä ja vielä hauskannäköisiäkin. Meitä yhdisti se, et kaikilla meillä oli tää sama vaihe elämässä menossa. Tämä kyseenalaistaminen. Kaikkia hieman ahdistaa loputon pikkulapsiaika ja silti samaan aikaan nauttii siitä. Eikä kukaan meistä halua minnekään muualle töihin.
Muutama puolituttu entinen kollega kysyi kyllä, kuinka mä jaksan vielä tätä työtä. Harva jaksaa tätä viittä vuotta, mikä mulle tulee täyteen ensi viikolla. Jaa-a, mikä sa jaksamaan?

jk. Tänä aamuna angstasin säiden karseaa muutosta ja kesän loppumista ja loputtoman kamalan vuodenajan alkamista. Sit mietin, kuinka kummassa mä olen kestänyt koko viime syksyn ja talven lähes yyhoona? Pimeää märkää kurjaa ja väsyttävää ja minä vaan reippaana hoitelin neljä lasta ja koiran, kaksi kolmasosaa kuukaudesta. Vähänkö olin hyvä?  (Senkö takia mä nyt osaan olla erityisen terveesti itsekäs? Menen kun voin?)

Jk 2. Huomenna menen transformatiiviseen valmennukseen. Huomenna klo 12 olen siis toinen ihminen. Millainenkohan mä olen?


1 kommentti:

Elisa kirjoitti...

Musta tuntuu, että sä todellakin olet jossain murrovaiheessa. Sellaisessa hyvässä, ja joku erityisesti johtuu tosta sun kasvaneesta TERVEESTÄ (I might add) itsekkyydestä. Jatka samaan tyyliin nainen, suunta on TÄYSIN oikea!

Ja sen session jälkeen olet ihan yhtä upea, fun and fabulous, fiksu, nokkela ja kaunis kuin ennekin—pää nyt voi tursuta uusia raikkaita ajatuksia, jota jaat sitten meidän kanssa jooko?

Puss