lauantai 3. marraskuuta 2012

Aikamoinen koulu

Mä olen pohtinut tätä ennenkin, mutta viime aikoina taas enemmän.Olen monen ystävän kanssa jutellut heidän "rankasta" vaiheestaan elämässä. Useimmiten siihen liittyy, ylläripylläri, kaksi lasta. Haastavassa iässä olevaa lasta. (Ja ikähaitari sellainen, et voi vetää johtopäätöksen, et kaikki iät haastavia)
Moni on hetkittäin todella uupunut. Mä niin kykenen eläytymään siihen. Muistan jokaisella solullani miltä se totaaliuupuminen, kypsyminen ja väsyminen tuntuu. Ja taas havahdun siihen, et ohhoh, mullahan on kolme lasta ja vaihtuvat hoitolapset ja jaksan silti. Välillä paremmin, välillä huonommin, mutta jaksan silti.
Eilen ystävän kanssa jutellessa sain sen taas sanottua ääneen. Kahden vanhimman lapseni kanssa oli niin niin rasittavaa jossain vaiheessa (PITKÄSSÄ vaiheessa) että se koulutti tähän kaikkeen muuhun. Ilman kahden lapsen h..tiä, en jaksais nyt. Myös kolmannen lapsen jälkeen puhjennut reuma ja sen aiheuttama kipurampakammokauhu, koulutti tähän. Näiden juttujen jälkeen ei vaan mikään enää säväytä liiemmin. Vaikka välillä olenkin totaalikypsä :)
Olen ennenkin sen sanonut ja sanon taas, kahden lapsen äitinä olisin vihannut nykyistä itseäni. Onhan se nyt ärsyttävää rämpiä kahden lapsen kanssa ja katsoa kun joku hoitaa muutaman enemmän lähimain ohimennen ja melkein täyspäisenä.
Älkääkä ymmärtäkö väärin. En yritä nyt ylentää itseäni, tunnette mut niin hyvin, et tiedätte mun välillä vollaavan kaiken paskuutta, mutta yritän vain sanoa "kahden lapsen kanssa on luvattoman kamalaa, sen jälkeen helpottaa". :)

Muistan kun omat lapset oli 1 ja 2 ja elämä oli..... Yksi kotiäitituttu oli viiden lapsen äiti. Se hoisi sen lauman mun mielestä tosi vaivattomasti ja huomattavasti leppoisampana kuin minä, vitsi et riipi :) Mutta hänkin sanoi, että viisi menee helpommin kuin kaksi. En uskonut. Nyt uskon.

Yksi ystäväni on kahden pojan yh-äiti. Hän se vasta "ärsyttävä" onkin. Kun elämä on vaan ihanaa, paljon kivempaa yh:na kuin kokonaisena perheenä. Hän niin rakastaa joka hetkeä poikiensa kanssa ja hän niin rakastaa tehdä niiden kanssa koko ajan jotain.
Ihan kauheeta. Tunne itseni täydellisen huonoksi tollaisen rinnalla. Mutta ihanaa sille, että se nauttii. Oikeasti.

Se miksi näitä mietin enemmän oli mun työn aiheuttama "tilanne". Meinas käydä niin, että meille oli tulossa vastasyntynyt vauva hoitoon. Olin paniikissa ja samaan aikaan et JEEE.
Mies nikotteli hieman ja muistutti et meille on tulossa myös koiranpentu. No sit nikottelin myös minä. Hieman tunnekuohuissani itkeskelin.
Pari kaveria purskahti nauruun ja sanoi et jo pentu tai vauva yksinään on iso juttu, mutta niiden yhdistelmä.... Naurettiin!
Päätin et jos tämä juttu toteutuis, niin siitä saattais jo saada pikkunovellin vähintään.
 Ja mietin et KUINKA ärsyttävä olen niiden uupuneiden mielestä, JOS mä saan hoidettua pojat ja vauvan ja pennun.
Huomaatteko mun todella kummalliset ajatuskulut, joissa ei ole järkeä kuin mun mielestä. Mä niin helposti "kadehdin" eli ihailen pärjääjiä, et koen lähes huonoa omaatuntoa jos pärjään silloin kuin muilla rankkaa? Tekisi mieli deletoida tää postaus. Kuulostan todella vähäjärkiseltä.
 Mut mä esim. myönnän kadehtivani niitä (kahden) lapsen äitejä, jotka saa työssäkäynnin, perheen ja harrastukset hoitumaan iloisesti hymistellen. Mä en aikanaan saanut. Tunsin itseni huonoksi.
Olen yhden asian ihminen. Vain yksiosa-alue hoituu.
Haluaisin kyetä enempään. Entä jos joskus huomaan eläneeni puoliteholla, entä jos kykenisinkin vaikka mihin ja vaikka yhtä aikaa?

2 kommenttia:

Taru kirjoitti...

Kyllä mä ihan ymmärsin sun ajatuskulkua :)

Mä en ole koskaan tajunnut tota et 5 olis helpompi kuin 2. Miten se on mahdollista? Liittyykö se siihen että sisarukset pitää seuraa, kasvattaa ja kaitsee toisiaan?

Puss!

Anonyymi kirjoitti...

Mä ymmärrän!

Niina