Lupasin eilen, että tänään olen ihanainen söpöliini. En sitten tiedä olinko. Olen hieman siivonnut, puuhakkaasti jo aamupäivällä valmistanut illan kasvissosekeiton, leiponut sämpylöitä ja voimaillut. Erityisesti sämpylöistä sain kiitoksia. Pojat oli ihan innoissaan ja söivät kaksi pellillistä hups vaan. Taidan kokeilla joskus sitä vinkkiä, että illalla teen taikinan, laitan yöksi jääkaappiin ja paistan aamulla. Montakohan hyvä äiti -pistettä sillä saisi?
Voimailu oli taas törkeän mahtavaa. Peeteeni seurassa treenatessa mä ylitän itseni. Teen esim. pystypunnerruksia niin raskailla painoilla et saan pahimmillaan tehtyä viisi punnerrusta. Salilla vähentäisin painoja rutkasti, mutta en kehittyisi. Tässä on enää kaksi kuukautta aikaa tehdä muutoksia itseen ja etenkin urheilujuttuihin, ennenkuin ystävä muuttaa kauas pois ja mä jään omilleni. (ei tästä voi edes puhua)
Viikonloppuna yllätin itseni. Päätin ulkoiluttaa juoksutrikoitani ja lähdin lenkille. Oli ajatus juosta ja kävellä vuorotellen, mutta juoksu jostain syystä kulki ja päätinkin juosta niin kauan kuin jaksan. Kahdesta kilometristä kävelin kahdensadan metrsin mäen. Euforiaa!
Onneksi en tänään pääse lenkille, koska en kuitenkaan jaksaisi uusia tota. Torstaina on lenkkipäivä ja hyvällä tuurilla juoksu taas kulkee. Okei, mä vihasin juoksemista, ihan törkeän tylsää touhua, mutta innostuin siitä, että jaksoin. Mun todellakin täytyy hankkia musiikkia korville, etten joudu vain puuskutustani kuuntelemaan.
Olenpas tylsä tänään!
Erityiset kiitokset Kinttupolkujen Marikalle, joka laifstail-kirjoituksellaan nauratti. Marika ei ollut tylsä!
Jk. pojat ilahduttaa. Junnu aloitti viime viikolla aidan pesemisen rahan kiilto silmissään. Joka välissä kysyi paljonko saa rahaa jos pesee niin ja niin paljon.
Eilen esikkokin aloitti. "Monta lautaa pitää pestä, et saan kolme e?" Sit se meni ja pesi.
Vielä kun kolmaskin lapsi reipastuis, niin johan tulisi puhdas aita.
1 kommentti:
Oletpas ihanan reipas. Ja noi urheilut on kyllä oikeasti tosi hyvä juttu!
Luulisi, että nyt, kun mä olen jo vähän paremmassa tilassa selkäni kanssa, mä loikkisin (no en mä vielä pysty loikkimaan) tuolla ulkona kuin kesälaitumelle päässyt kanttura, mutta ei. Huomaankin, että onkin vaikea käynnistyä, kun on kahdeksan viikkoa makaillut ja syönyt tylsyyteen ja ikävään. Siis, kun on ilot vähissä, tulee ihan selvästi syötyä sokeriherkkuja ja suolaisia iltapaloja enemmän. Että on jotain iloa. Tästä sitten pitää yrittää ponnistaa ylöspäin jollain keinolla...
Lähetä kommentti