torstai 30. tammikuuta 2014

Liian karmea aamu (Ei pelkkää hihhiitä)

Oli sellainen aamu, etten lisää moisia tarvitse. Rakas poikani "kukkurainen lasikin on aivan tyhjä" sain aamulla kohtauksen. Sitkeästi makas vaan peiton alla katsomassa Putousta eikö tehnyt elettäkään pukeakseen, että saisin veljekset heitettyä kouluun, autolla. Kiltti äiti.
 Pukeminen eteni hitaasti, mutta huuto ja mölinä sitäkin nopeammin. Ihan pikkuhetkessä poika oli tilassa "mä vihaan mun elämää, kaikki on kamalaa, mä haluan kuolla, mä teen itsarin". Nokkelana äitinä heittäydyin lattialle ja aloin itkemään ääneen! Enkä lopettanut. Poika juoksee piiloon mököttään ja esikoinen (raukka) aloittaa lohduttelun ja sovittelun ja järjen puhumisen. Kukaan ei reagoi.
 Pikkuhiljaa etenimme autoon asti, jossa välillä painoin pääni rattiin ja vollasin, ja keskeytin siten myös autolla ajamisen. Oltiin vielä taloyhtiön alueella, kun keskimmäinen jo nyyhkien pyysi anteeksi ja otti kädestä kiinni.

Nyt kello on 10 ja mä olen ihan poikki! POIKKI!

Ei ole mitään hihhii-oloa. Taidan mennä nukkumaan! Tai jos peilailisin litteää vatsaani... Jompaa kumpaa.

4 kommenttia:

Rva Kepponen kirjoitti...

Mulle kävi viime talvena vähän vastaavanlainen aamu. Ei ollut kivaa.

Tsemppiä sinne.

Sari kirjoitti...

Ne on noita lapsiperheen aamuja poikien kanssa. Muistan niitä niin monia, ettei olisi väliksi. Onneksi alkavat olla aikuisia, mutta vieläkin saivat joulun jälkeen kovan tappelun aikaan, jota ei rauhoittanut edes äidin itku ja koiran hätä. Piti vaan purkaa paineet pois. Ehkä heistä joskus tulee hyviä ystäviä keskenään, ehkä ei! Ymmärrän sua täysin, nuku tuska pois!

Muusa Liinpaa kirjoitti...

Tiedän tunteen ja tiedän sen hetken kun itsekin tajuaa olevansa ihan idiootti muttei kuitenkaan kykene olemaan se turvallinen aikuinen...

Leonida kirjoitti...

Voih. Tollasia aamuja aina välillä tulee vastaan. Onneksi ei usein. Halaus!