lauantai 10. helmikuuta 2018

Miten perhe määritellään?

Jotain kivaakin pitää kertoa. Eikä vaan talouksia.
 Tässä yhtenä päivänä eksä ja vauva kävi meillä istumassa tovin. Mä pidin vauvaa, kunnes se päätti et olen liian vieras ja ihan mäntti. Teinein oli mun vieressä, joten lykkäsin vaavin teinin syliin. Mä aidosti lahduin, kun katsoin niitä kahta. Teini hymyili ja jutteli veljelleen. Eksä kertoi, että teini ihan mielellään vahtii pientä ja on tosi cool ja luonteva. Kauheen kiva. Teinein kun useaan otteeseen mainitsi ettei tartte enempää veljiä. Ei mennyt elämä pilalle!

Mut tästä tuli mieleen juttu, joka hetkellisesti osu mua arkaan paikkaan. Pari viikkoa sitten esikoinen kertoi heidän menevän perhekuvaan. Olin että wtf? Perhekuvaan? Tarkoitatteko että UUSPERHEKUVAAN? (Esikoinen nauroi et olen kuulemma hieman sarkastinen)
Olin jotenkin sydämistynyt et mitä hittoa ja onpa teennäistä ja falskia ja ei ne oo teidän perhettä, ne on Mun!
Sit mietin et olisko mun mieli hyvä, jos kuvaan menis eksä ja nyksä ja vauva? Noei, sit vasta suuttuisinkin.
Kuvaus oli mennyt kivasti. Oli otettu kuvia eri kokoonpanoilla, eli minäkin saan kuvan, jossa on vain ne mun pojat. Mun perhe.

Tän myötä aloin miettiä mikä mua ärsytti. Tulin siihen tulokseen et  se sana perhe. Kun mun mielestä vain minä ja pojat ollaan perhe, ei mies ja me. Mä en vois otattaa kuvaa, jossa oltais me viisi.
Aloin miettimään mikä on perhe ylipäätään mun mielestä? Et eikö muka uusperhe koskaan voi mun silmissä olla Oikea perhe? Tulin siihen tulokseen, et sit kun on joku tunne mukana, voi saada sen arvonimen. Ja se tapahtuu ajan kanssa, ei näin nopeasti.

Kaverille näitä juttelin ja se järkyttyi sanojensa mukaan, kun sanoin etten koe meitä perheeksi. Hän epäili sen johtuvan siitä, ettei olla naimisissa. Mutta ei. Vaikka huomenna avioiduttais, niin ei perheydyttäis.

Vähän näiden mietintöjen jälkeen mies puhui työjuttui. Casetyyppisesti nuorten ongelmista. Totes et osa nuorista voi tosi huonosti ja et meillä on kyllä tosi kivat nuoret ja hyvä perhe. Se lämmitti. Se perhe-sana. Silti.

Yksi ystävä painii hirmuisten uusperhejuttujen kanssa. Hän nimenomaan haluaa olla the family ja ahdistuu, kun uusperhe ei ole sitä vielä. Sanoi kadehtivansa mun asennetta, kun en edes odota sitä. Kunhan tullaan hyvin juttuun, niin se riittää. Kaverille ei riitä.

Mä rakastan miettiä näitä. Voisko ihmiset avautua näistä asioista enemmän?


7 kommenttia:

Nanni kirjoitti...

Ihana postaus, ihan tuli kylmät väreet. Olen joskus miettinyt että mitä jos mulla ois uusioperhe, miten sit luokittelisin kenetkin ja tuntuuko se perheeltä. En oikein osaa pukeasanoiksi mitä tarkoitan. Ymmärrän sun reaktion täysin. Ei nää arjen asiat ole helppoja.

P kirjoitti...

Näitä ei voi todellakaan ennalta tietää. Voi luulla mut ei tietää.
Mä luulen et mulle olis helpompaa elää toisen lasten kanssa kuin näin et on mun lapset ja mies.
Kun oon syyllistyjä joka syyllistyy kun pojat ei oo täydellisiä koko ajan.

Olen outo.

Taru kirjoitti...

Mä jotenkin ajattelen, että aika usein ÄITI on iso juttu, ainakin mun maailmassa. En ole koskaan osannut kadehtia isän toiminnoista, niiden perhejutuista, mä kuitenkin oon poikien elämäsä niin paljon >50%.....Niin kuin kaiketi säkin?

marikan polut kirjoitti...

Mä olen usein pohtinut tätä ja ajatellut että mulla on toivottoman vanhanaikainen näkemys.

En osaa kuvitella ketään muuta nurkkiini notkumaan kuin nyksäni, en osaa kuvitella että Joku Toinen ottaisi nuo Minun Lapseni (tämä vaatii ehdottomasti isoja alkukirjaimia) riittävän vakavasti ja hyvin ja kunnollisesti, enkä kyllä osaa kuvitella että olisin yhtään lähelläkään kelvollista Jonkun Toisen ipanoille.
Mietin usein sitä, miten pitkään tällaisen sinun-minun-meidän jakolinjat säilyvät, milloin ja miten perheestä tulee perhe.
Hyvä pohdinto sulla!

Tuija kirjoitti...

Tämähän on aika henkilökohtainen näkemys. Meillä perhe on minä, mies ja kolme lasta. Kahdella lapsella on eri isä, jonka kanssa he muodostavat toisen oman perheensä. Eksää en millään huolisi enää omassa elämässäni perhe-nimityksen alle :D

Lapset ovat aina olleet toisilleen sisaruksia, ei mitään puolikkaita. Jos ukkelilla olisi edellisestä elämästä omia lapsia, niin heidät mieltäisin puolikkaiksi omien edellisen elämän lasteni kanssa.

Mutta olipa kiva kun tällä postauksella muistutit perhepotretista. Se on ollut mulla haaveena jo vuosia, mutten ole sitä koskaan muistanut, kun esikoinen on ollut Suomessa. Ensi kesänä asialle täytyy tehdä jotain :)

Helmi Nainen kirjoitti...

Ihana mietintö ja loistavaa että teillä on noin!
Itse mietin näitä samoja, tai lähinnä sitä, miten mun "kuuluu" suhtautua vieraaseen lapseen ja osaanko edes. En osaa enkä halua näytellä!

Tuula / Oman katon alla kirjoitti...

Mäkin joskus silloin näitä mietin ja veivasin mielessäni... Koen, ettei kukaan muu vois rakastaa mun ja miehen lapsia niin kuin me. Enkä mä osais rakastaa toisen lasta kuten omiani. Eikä varmaan tarvitsekaan, pääasiat että tulee toimeen ja on riittävän hyvä olla niiden kanssa.

Ja mikä tosiaan on perhe? Mullakin on joskus vähän epäperhe-fiilis, vaikka olenkin noiden kanssa. Ehkä se on sitä, että on kuitenkin joku epävarmuus, ei olla naimisissa jne... En avaudu enempää :D