Eilen katsoin Areenasta Kun haikara lentää ohi-dokkaria, toista kertaa itseasiassa Dokkarissa seurataan pariskuntia ja niiden lapsettomuushoitoja.
Tietenkin nämä pariskunnat suree ja kärsii ja toivoo, mutta kotikatsomossa tekisi mieli sanoa että ettepä tiedä mitä menetätte. Menetätte hermojen menetyksen.
Samaan syssyyn näin instassa yhden tuoreen äidin päivityksen, joka pitkän odotuksen jälkeen sai esikoisensa. Hänkin hieman "valitteli" kuinka vähän jos ollenkaan on ehtinyt nauttia kesästä. Niin tässä on siis suuri ristiriita tässä vanhemmuusjutussa. Siis vanhemmuushan on ihanaa ja lapset on pakahduttavan rakkaita. Mutta kyllähän elämänlaatu monin tavoin laskee, kertovat tutkimuksetkin. Että onpas aika hassua. Se on muuten aika surullista kun miettii, että ensin pariskunnat haluamalla haluavat lasta ja seuraavassa hetkessä riitelevät kuka tekee ja mitä ja miksi toinen ei tee mitään ja kummalla on ollut enemmän vapaata aikaa.
Näitä tullut tässä pohdittua, kun talossa on kaksi riekkuvaa pikkulasta. Siis onhan tää härdelli ja melu ihan saatanasta. Keskimmäinen yllättäin eilen naureskeli tätä kamaluutta ja hälle sanoin että tätä samaa se oli silloin kun olitte pieniä. Poika ihmetteli kuinka jaksoin ja miksen luovuttanut. :D
Näitä hermojen menetyksiä ei voi kyllä yhden lapsen vanhemmat ymmärtää. Yksi lapsi ei koskaan kykene samaan kuin kaksi lasta. Tai ehkä joskus, mutta yksi lapsi ei kyllä normaalisti pysty riehumaan ja huutamaan itsekseen kuten kaksi.
Olen tässä itselleni yrittänyt hokea, että ei tässä mitään hätää ole, kun ne ei tappele tai hajota paikkoja, mutta fakta on, meteli saa ihmisen kuormittumaan. Jouduin tinkimään taloudellisuudesta ja ostin elämäni ekat bluetooth nappikuulokkeet. Mun on ryhdyttävä kuuntelemaan musiikkia tai vaikka kohinaa, että en kuule meteliä ympärilläni.
Eilen teki mieleni palkita itseni kasalla herkkuja, mutta sit muistin että siihen touhuun on tullut muutos. Mun on selvittävä ilman palkintoa. Sekin vielä, mitä iloja mulla enää on?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti