tiistai 19. huhtikuuta 2016

Mitä olen itkenyt?

Mulla on ollut älyttömän kivaa. PAITSI eilen.
Eilen oli toka päivä, kun kaikki lapset on talossa.Mun pää ei kestä sitä veljellistä kähinää, mikä lauman mukana tulee. Ne ärsyttää toisiaan tai ohikulkeissaan lätkäisee  päin näköä. Ja sit huudetaan.  Mun hermo prakas täysin ja  teatraalisesti purskahdin itkuun. Kahdesti. Huusin ja itkin ja kiroilin eli olin juuri sellainen äiti kuin haaveissani. Not!
Sit menikin tunti siihen kun pyytelin anteeksi ja puhuin ja kyselin ja selostin ja nyyhkin.

Ärsytti sekin kun junnu pomppii kotien väliä ja eilen järkkäs isänsä kuskamaan harrastuksiin. Soitin eksälle ja sanoin et näihin on tehtävä sääntöjä ja vaikka toki kiva et kuskaa poikaa, niin ei tän näin pidä mennä. Se on oikeutettu omaan viikkoon ja etenkin minä olen :D
Junnu vähän pomoilee ja ikäänkuin kunnioitus puuttuis.

Eilen lopputulema oli, et minä itkin ja junnu itki ja esikoinen itki. Junnu itki koska minä ja esikoinen koska on samanlainen kuin minä eli itkee kiukkua ja tai pahaa mieltä.
 Voimat oli poissa kun lopulta kaikki oli puhuttu selväksi.

Pojat on ihan samanlaisia kuin ennen eroa. Kähinä ei liity siihen mitenkään. Koskaan en ole siitä pitänyt ja nyt pienemmässä kodissa en voi sietää.
Hetken ajattelin et "tervemenoa iskän ja uuden naisen (UN) luokse asumaan".

Niin, eksällähän on jo uusi nainen ja avovaimo. Yksi ja sama hahmo! Luojan kiitos. :)
Voittekste kuvitella, tämäkään ei säväytä mua millään tavalla. Ok, kun jossain kohtaa eksän kanssa puhuttiin tyypistä, oli hetken traaginen olo, mutta se ei kestänyt puolta vuorokauttakaan.
Mä olen liian happy ja liian zen.
Ja liian parisuhdekammoinen itse.

Päivänselvää tietysti on se, että koska en halua suhdetta, niin mulla on vähän niinku sellainen. Tietenkään en kutsu sitä sillä nimellä, eikä luojan kiitos se toinenkaan.
Eksällekin kerroin tästä casesta ja sitä nauratti mun angstaus. Käski ottamaan päivän kerrallaan.
Sanoi et pojat hälle ehtineet monta kertaa sanoa, et äidinkin pitäis hankkia poikaystävä. Mullekin ne sitä hokee. Vitsaillaan, et pokaan jonku niiden opettajan vaikka.
 Mun muksut on varsin avoimia ja lunkeja. Niitä ei vielä ainakaan ole säväyttänyt liiemmin kaikki uudet käänteet.

Ulospäinhän tää kaikki näyttää järkyttävältä. Tiedän. Mutta ne ulkoapäin katsovat ei näe sitä, että lähes vuosi sitten päätettiin erosta.
Taas oppii itsekin sen, ettei muiden elämän sisään näe.

Niin, sekin itketti eilen, kun tajusin, etten olen eroa itkenyt. Miten eksä solahti hyvän ystävän/kivan naapurin rooliin? Mä en voi käsittää tätä.
Ehkä mä joskus romahdan????

Siihen asti nautin hyvästä fiiliksestä ja fustrasta ja siitä, et on olemassa joku, joka joskus käy mun luona salaatilla ja saunomassa ja noin. Joku joka on helpoa seuraa, mutta joka EI puhu tunteista tai seurustelusta. (Mutta puhuu, että lomalla tehtäis joku reissu)

Noniin, kerroinko mä nyt tarpeeksi? Kysymyksiä? Anyone?

2 kommenttia:

Elisa kirjoitti...

Ihana teksti kaikessa rehellisyydessään.
Varisnkin kun olen itkemisen suuri myötäpuhuja :D

Eiköhän toi kaikki kerro siitä, että olitte prosessoineet eroa hyvin pitkälle ennen "itse eroa"?



Tuula / Oman katon alla kirjoitti...

Mustakin ihana teksti. Luojan kiitos elämässä ei ole mitään pakollista kaavaa, jonka mukaan kaikkien pitäisi mennä. Tai on varmaan joidenkin mielestä, mutta mehän ei niistä välitetä, vai mitä :)