maanantai 28. heinäkuuta 2014

Tyhjä pesänen tai liian täysi

Ihana viikonloppu takana. Juu, ensin hieman ryvin itsesäälissä, mutta sitten nautin suuresti superpitkästä teho-osasto maratonista lämpimien voileipien kera. Oli ihanaa.
Sunnuntaina pesin ja silitin lasten uusia verhoja ja ripustelin niitä. Ex tempore soitin siskolle, että josko hakisin hänet ja mentäis Kodin ykköseen hieman pistäytymään.
Pistäytymisen ja löytöjen tekemisen jälkeen mentiin lounaalle ja hieman muille kaupoille. Kauhistuttavaa, mutta tein löytöjä. Bling bling ballerinoja. Mikä mua vaivaa, oikeesti?

Löytyi keino, millä mutkin saa siivoamaan. Shoppailee ja sen myötä innostuu järjestelemään ja siivoamaan. (Eli jos mä kävisin asuntomessuilla, niin saattaisin saada remppakuumeen. Onneksi en mene)

Vaikka olen tätä lomaa suuresti rakastanut niin salaa jo odotan koulujen alkua. Noi isommat pojat tarvitsee jo hieman muutakin sisältöä elämäänsä mun mielestä. Eilisenkin ne vaan hengas kotona. Haloo, ne on lapsia, eikö niiden kuuluis tehdä jotain. Mun ei tartte, mä saan jo nauttia hengailusta :D
 Naurattaa hieman, kun ennenvanhaan välillä ahisti ison katraan kanssa tehdä kaikkea ja nyt ahistaa, kun ison katraan kanssa ei tehdä enää mitään. Miten se on mahdollista, et ketään ei enää kiinnosta mikään sama tekeminen? Linnanmäkeä lukuunottamatta.
Eilen tota hetken murehdin, mutta sitten päätin olla tyytyväinen. Eiköhän se riitä, että kaikki tekee mistä tykkää? Ja sekin, että meiltä tavallinen arki sujuu mallikkaasti ja viihtyen. Olishan se nyt kamalaa, jos vaan lomilla meillä olis kivaa, mikä tuntuu joillakin olevan sitä todellisuutta. Arjessa riidellään, mutta lomilla viihdytään.

Olen siis onnekas. Ehkä mulla on vain ajoittainen etukäteis tyhjän pesän syndrooma? Että iik, missä ne kaikki on?

Jotenkin rakastan tätä vaihetta kauheasti. On yläkouluun menevä mainio fiksu poika, vitoselle menevä hassun fiksu esiteini, joka haaveilee videoiden tekemisestä englanninkielisellä kommentoinnilla ja iloinen itsenäistyvä junnu. Niin mainio katras. (Sitäkin angstia olen potenut kun esiteini ei halua tehdä mitään, mihin ei liity kone ja tai cokacola. Eilen havahduin. Oliskohan tullut äitiinsä. Mä jo lapsena halusin vain lukea tai olla kavereiden kanssa. Aikuisena haluan lukea ja olla kavereiden kanssa kahvia juomassa (viiniäpä)
Tuliko musta siis huono ihminen?

8 kommenttia:

Tuula / Oman katon alla kirjoitti...

Heh, tuo otsikko kuvaa niin hyvin mun tuntoja. Kun pojat ovat mulla (ja siinä sivussa esikoisen kavereita ravaa meillä), niin olen ihan että HUH mitä menoa ja meininkiä, haluan levätä! Ja kun pojat ovat poissa, ikävöin niitä ihan hirveästi..!

Ja mäkin haluaisin vaan olla kavereiden kanssa ja juoda viiniä. Esim. tää töissä olo on ihan syvältä. Ei viiniä, ei kunnon kavereita, vaan silkkaa tylsyyttä. Blaah.

P kirjoitti...

Totta, tää tosiaan taitaa kuvata sun elämää liiankin hyvin. Kuulemani mukaan siihen tottuu?

Rankkaa toi töihin paluu. Mäkin tällä hetkellä angstisena palaan lomilta viikonlopun vapaan jälkeen. :) Tällaseen kun tottuu liian hyvin, et joka päivä pari vapaata. Välillä kun on sitäkin ettei vapaata ole. No, onneksi elämäni on lomaa, onhan :D

Rva Kepponen kirjoitti...

Meillä on kanssa nostamassa päätään se, että pojat eivät enää varauksetta innostu kaikesta, mitä äiti ehdottaa. Jos on itsellenikin sellainen hällä väliä juttu, niin annan olla. Monissa jutuissa sanon, että nyt me tehdään tätä ja pulinat pois. Yleensä retket ja tekemiset ovat kivoja ja koko perhe tykkää, vaikka etukäteen olisi pitänyt vähän marista. Sitten kun pojat eivät enää suostu mukaani, niin minua varmasti harmittaa. Toisaalta en kyllä viitsisi ketään hapanta narisijaa väkisinkään kiskoa mukanani.

Meillä arki on aika pitkälle aikataulutettua ja silloin yhteistä aikaa ei ole paljon. Siksi minulle on ollut tärkeää, että viikonloppuina ja lomalla tehdään asioita yhdessä. Ilmeisesti sekin aika koittaa, nopeammin kuin arvaankaan, että saan jälleen tehdä asioita yhdessä mieheni ja/tai kavereitteni kanssa. Sitten nyyhkin sen perään, että olipas se niin ihanaa, kun koko perhe oli eväsretkellä.

Oikeastaan mä en haluaisi hetkeen, että lapset kasvavat ollenkaan. Keskimmäinenkin saisi mennä takaisin eskariin ja voisimme vielä nauttia vuodesta jolloin jokaisella on hoito vähintään klo 16 saakka!

Elisa kirjoitti...

Mä jotenkin nautin tästä vaiheesta jolloin lapset tekevät jo paljon omia juttujaan kavereiden kanssa.

Ehkä se juontuu niiltä ajoilta, jolloin olin suurimmaksi osaksi YH ja tätä myöten täynnä sitä, ettei mulla ole omaa tilaa/rauhaa...ja jokaikinen solu mun kropassa huusi hiljaisuutta. (Joo ja koen syyllisyyttä kun sanon noin mutta totta se on...ehkä YH:t ymmärtäis mua?)

P kirjoitti...

Elisa, mä en ole yh, mutta koen niin saman rauhan kaipuun, enkä syyllistys siitä. Itseasiassa ne jotka ei kaipaa rauhaa ja aikaa, ja hokevat sitä hetken lasten pieninä oloa (höpö höpö, on se pidempi aika kuin hetki), on musta hieman hulluja. NO ei oikeesti hulluja tiettykään, mutta musta on pelottavaa olla kaipaamatta omaa aikaa. Ja teidän et lasten kanssa olokin on omaa aikaa ja itsehän ne halusin jne jne... (Huomaatteko tän selittelyn, olenko saanut kuulla vastalauseita joskus, kun näin selitän)

Kepponen, Mä olen samaa mieltä jokaisen sanan kanssa. hetken melein tuli huono omatunto, et potäiskö "pakottaa", mutta sit muistin. Mun lapset on vanhempia, ne isommat. Kyllä jopa keskimmäistä sai mukaan rientoihin pari v sitten ainakin, mutta nyt 11 vuotiaana EI. Ja minä en todellakaan pilaa päivääni raahaamalla mukaani marisijaa. (muisto menneisyydestä. MÄ olen ollut todella äkäistä ja marisevaa seuraa esiteininä ja murkkuna. Ja mua tod pakotettiiin mukaan)

Eli kannatti nauttia yhteisestä tekemisestä ja nyt kannattaa nauttia yhteisestä arjesta, jota meillä on :)

marikan polut kirjoitti...

P: joskus kannattaa vähän pakottaakin, mä tulen luultavasti ikuisesti muistamaan, kuinka me laahattiin lauma meidän lähimetsään pienelle kävelyretkelle. Se oli hyvä idea ainoastaan meistä aikuisista.
Yks lapsukaisista kirmasi edellä, että pääsis äkkiä kotiin, yks laahasi jalkojaan ja yritti eksyä tai muuten vaan jättäytyä jälkeen, yks roikkui kädessä ja marisi.
Yhtä tuskaa.

Kun päästiin kotiin, kaikki oli sitä mieltä, että oli tosi kivaa ja että tämmöistä pitäis tehdä ihan lakkaamatta.
No just. Sen kampeamisen ja rähinän jälkeen...

Santra kirjoitti...

Mä oon vakaasti sitä mieltä, että sellaiset henkilöt (äidit), jotka julistaa suureen ääneen, ettei ne kaipaa omaa aikaa koska haluavat omistautua perheelle ja pälä pälä, haluavat vain julkisesti pönkittää itsetuntoaan ja sulkea sisäisen äänensä, joka sitä aikaa vaatii. Sitä paitsi vaikka perhe-elämä olisi kuinka arvostettavaa ja tärkeää, musta on hyvä, että jokaisella olis joku omakin juttu. Olkoon se sitten ulkopuolinen työ, harrastus tai vaikka lukeminen. Sellainen hetki, että voi olla ihan vain itsekseen ja ajatella muita juttuja kuin niitä rakkaita lapsia ja sitä viikon ruokalistaa.

Meillä retkeillään jonkin verran yhdessä. Mä olen yleensä se kaikkein nihkein mukaan lähtijä, koska oon niin kotikeskeinen (liikaa poissa kotoa työn vuoksi), mutta aina kun tulee lähdettyä, siinä kyllä voittaa. Juurikaan p*skoja reissuja ei ole tullut tehtyä.

P kirjoitti...

Santra, mä luulen/toivon että ne äidit haluaa vaan pönkittää itsetuntoaan. Mä en millään voi uskoa, et jotkut kaipaa "omaa" ollenkaan. lehdissä näitä tyyppejä joskus tapaa. ne väittää, että koska ovat itse halunneet lapset, niin toki niiden kanssa oleminen on sitä omaa aikaa sekin.
Ööh, niin.