keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Minna Canth oli kauppias ja seitsemän lapsen äiti

Lehtiä lukiessa osuu silmiin joskus (usein) jotain inspiroivaa. Jotain mistä haluan kirjoittaa. Useimmiten en pääse silloin koneelle ja unohdan koko jutun. Olen alkanut kirjoittaan muistikirjaan ylös sen inspiraation tuoneen lauseen. Eilen avasin kirjan ja luin ensimmäisen: Minna Canth oli kauppias ja seitsemän lapsen äiti.
Niin? Mitä mä tästä olen ajatellut? Voisinko hieman täsmentää?

Toinen lause: onnellisuus on ikävystyttävää.
Ton lauseen mä muistan itse ajatelleeni, enkä lukenut sitä siis mistään. Tämä tuli mieleen jostain. Ajatuskulku meni jotenkin näin että toisten ihmisten (ja omankin) jokapäiväisestä onnesta lukeminen on ikävystyttävää. Paljon kiinnostavampaa on joku hieman särmikkäämpi. En tarkoita kurjuutta tai epäonnea kuitenkaan. Elämää isolla eellä, ja onni nyt ei sellaista vain ole. Luettuna siis, elettynä toki.

Tosta pääsenkin eiliseen ajatukseen: ikinä en kykenis kirjoittaan face statukseen "I love my family", "Mun lapset on parhaita", "Mulla on niiin ihana mies ja niin ihanat lapset" and so on. Kyllä, voin ajatella noin, mutta en vaan kykene mitään tuollaista kirjoittamaan. Joku siinä tökkää. Mulla on muutama tuttu, joilta toi on vakiokamaa, vähintään kerran viikossa tulee sydämiä ja perhe ja mies. Se menee mun mielestä epäuskottavan puolelle. Ketä yrität vakuuttaa?
Inhottavan kyyninen olen, anteeksi.
 Mä uskon rakkauteen ja kaikkeen, mutta se julkinen vakuuttelu saa vaan epäileväksi.

Mutta I love my family anyway :D

Sit kateudesta. Kaverini kertoi taas kuinka ahisti olla kotona lasten kanssa, kun mies oli matkoilla. Kaverilla on tylsät illat ilman miestä, ei osaa nukkua ilman miestä, mikään ei ole kivaa.
Sanoin vilpittömästi kadehtivani häntä. Musta olis ihanaa riutua kun mies on poissa, mutta ei, en riudu. Okei, kauhean kiva etten, koska sen verran usein olen yksin.
 Mietin riuduinko koskaan. Ehkä alussa? En tiedä. Mä niin paljon tykkään olla iltoja yksin ettei tosiaan. Eilenkin oli taas yksinäinen Teho-osasto maraton. Ihanaa.

Ennen tuota maratonia, testasin Hiit treeniä omaan tyyliini. Menin kahden kilsan lenkin, jossa vuorotellen kävelin ja vuorotellen juoksin "kovaa". Oli muuten kivaa. Ihan yllätyin kuinka kivaa.

Viikonloppuna uusi yritys, pidemmällä matkalla.

Asiasta toiseen. Viime viikonlopun Kuopion reissulla mua nauratti mun pakkaamaat vaatteet. Raita teepaita, raidallinen pitkähihainen paita, juhlavampi raitapaita. Juu kyllä, tiedän lukevani Elisan Sutkautuksia blogia liikaa. Musta tulee ihan raidallinen sen naisen esimerkkinä.

Tänään aion olla yksivärisissä vaatteissa ja siivota.

13 kommenttia:

marikan polut kirjoitti...

voi että, mä haluaisin olla nainen joka kirjoittaa inspiroivia ajatuksia muistikirjaan!
Ja sit haluaisin olla raitapaitanainen myös.
Ja riutumaton (no ok, sitä olen joskus)

Tänään oot mun esikuvallisnais!

P kirjoitti...

Vau. Esikuvaksi pääsee muistikirjaan kirjoittamisella.
Tästä on hyvä jatkaa :)

jk, raitapaitoja saa kaikista kaupoista

marikan polut kirjoitti...

mulla on lukihäirä, luin että "raitapaitoja saa kaikista rautakaupoista" :)

Raitapaidoissa on jotain mielettömän energistä, tällä hetkellä en taida mahtua raitapaitaan. Olen aivan puhditon...

P kirjoitti...

"En mahdu raitapaitaan". Naurukohtaus.

Niitä saa aikuisten kokoa, ei vain 7 v tyttöjen. :)

Mutta joo, jos on puhtipoissa ei voi ajatellakaan uusia vaatteita

Elisa kirjoitti...

Ha haa, mä olen vahvasti sitä mieltä, että raitapaita päivässä pitää lääkärin loitolla. Ja minä kuitenkin olen melko usein terve.

Ps. Skumppapullo juurikin jaettu ex-anopin kanssa. Mikä fiilis!

Ps2. Milloin me tehdään sama??

P kirjoitti...

Raitapaitatreffit? Skumppaa kolme pulloa puokkiin. KOLME!!!
Tuulan kanssa sit ehkä kolmistaan viisi ploa. :D

Elisa kirjoitti...

:D Sounds like a plan!

Yksis kirjoitti...

Mullakin on tapana olla raidallinen ja viimeisen vuoden oon tietoisesti pyrkinyt eroon raidoistani.

Mä mietin kans aina välillä noita, jotka kuuluttaa naamiksessa ikuista rakkauttaan a)lapsiinsa ja b) siippaansa... mietin et miettiiköhän ne et kaikki ne jotka ei tee niin on onnettomia ja vihaa perheitään, ja sit mä mietin itse et miksi niitten pitää niin kauheesti yrittää vakuuttaa muille että ne on onnellisia.

P kirjoitti...

Yksis, mitä sä olet keksinyt raitojen tilalle?

Sä sanoit sen mitä mä olen ajatellut. Miettinyt olen, et kun en koskaan ees linkitä niitä ärsyttäviä "jos lapsesi on sinulle maailman rakkain niin..."-juttuja, et miettiikö kaikki et toi ei taida lapsistaan välittää. :)
RAkkauden hokemisesta tulee fiilis et yrittävät vakuuttaa itseään. Ihan kuten joskus hoen itselleni et "oon tosi onnellinen oon tosi onnellinen" jos ei ihan siltä tunnu...

s kirjoitti...

Luin useamman sun tekstin peräjälkeen. Olen iloinen siitä, että on ollut lomaa ja olet saanut uuden leikkikaverin. :)

Voisiko niillä ällötys-sydän-sydän-oi-mun-ihana-perhe -päivityksiä tekevillä ihmisillä (kuten mulla) olla jokin syy toiminnalleen? Siis muukin kuin toisten ärsyttäminen? Jos ne ois vaikka kokeneet jotain sellaista, mikä ajaisi tällaiseen?

Myönnän kyllä senkin, että jotkut on vain show-off.

P kirjoitti...

S, ihan varmasti joillakin on. Mä tajuan sen ihan hyvin niiltä, joilla on ollut vakava sairaus joko itsellä tai lapsella tai on ikävä avioero takana. Ei se ärsytä. Se on vaan se ihmistyyppi, joka käy facessa ainoastaan leijumassa, jotka hermostuttaa. Ja ei, en tiedä miksi.
Vähän harmittaa että liikaa innostuin aiheesta, ei mua kannata liian kirjaimellisesti koskaan ottaa. :D

Leonida kirjoitti...

Onpas hieno idea kirjata hyviä ajatuksia muistikirjaan, että muistaa blogata niistä! Mulla on ollut tässä vuosien varrella vaikka mitä hyviä ajatuksia, mutta ne on sitten unohtunut, kun on päässyt Bloggerin ääreen... ;)

Raitapaidat on ihanan raikkaita, mutta mä olen juuri nyt liian leveä niihin. :(

Anonyymi kirjoitti...

Voi elämän kevät, mä missaan koko sun elämän, kun olen tässä blogijumissa myös lukemisten suhteen! Nytkin meni parin viikon postaukset yhdellä istumalla.

Ja kyllä, mäkin niin haluisin olla muistikirjanainen, mutta kun en ole. Mä olen ostanut elämässäni ainakin sata tuhatta muistikirjaa ja kaikissa vain eka sivu täytettynä asioilla, joissa ei ole jälkikäteen luettuna päätä eikä häntää. Auttaiskohan sadastuhannes ensimmäinen yritys mua bloggaamaan taas suuremmalla innostuksella? Aiheita kyllä olisi, mutta mä unohdan ne heti. Imuroiminen ja haravointi varsinkin on hyvin stimuloivia toimia ketutuksen kanavoimiseksi sanoiksi, mutta teen niitä vissiin liian harvoin.

T. Santra