maanantai 22. heinäkuuta 2013

Miten aikuiseksi tullaan

Tässä yhtenä päivänä mietin aikuisen elämän omituisuutta. Sitä on aikuinen ja saa päättää omista asioistaan, mutta kas, ei saakaan. Sitä on tilivelvollinen miehelleen/vaimolleen. Eikö ole oikeastaan aika ärsyttävää kun alkaa miettiä. No okei, ainakin yksi sinkkuystävä sanoo kaipaavansa juuri sitä. Samaan aikaan toisaalla yksi lapsellinen sinkku sanoo suhdeviritystensä kaatuvan siihen, ettei kestä olla tilivelvollinen tekemisistään. Et jos on vaikka itsellä lapsivapaata, niin on tuskainen ajatus, ettei  saakaan olla yksin ilman, että toista osapuolta suututtais tämä oman ajan kaipuu.

Mulle tämä tilivelvollisuus tuli mieleen esikoisen huolettomasta kommentista. "Oletpas usein käynyt Helsingissä syömässä kavereiden kanssa tässä viime kuun aikana". Mä lähes tuohduin, et enkö muka sais poistua kotoota minnekään. Esikoinen oli ihan hämmentyneenä, et ei ei, kunhan vaan huomasin et olet ollut usein stadissa.

Totta, olen ollut. Osaksi sattumaa, osaksi tietoista. Mä olen ihan vapaasta tahdostani jämähtänyt kotiin. Olen ajatellut et se on niin kamalan hankalaa järkätä et täältä pääsen ihmisten ilmoille säälliseen aikaan ja takaisin jne. Sit kun kerran menin, huomasin et se olikin ihan helppoa ja tosi kivaa. Mut voisinko mennä joka päivä? En. Miksi? Koska olen tilivelvollinen muillekin kuin itselleni. No joo, en mä joka päivä tiettykään haluis mennä, mutta....
 Kun on tarpeeksi hauskaa, tavallinen ei huvita. Ihan kuten nyt. Viikonloppu oli tosi kiva. Perjantaina olin lasten ja siskon perheen kanssa leffassa, la iltana ja su päivänä oltiin Linnanmäellä koko perhe ja nyt tää arki romahti taas niskaan. Miksi koko ajan ei voi olla yhtä hauskaa perheen kanssa? (mulla siis oli lintsillä tosi tosi kivaa) Miksi mun taas pitää olla kotona ja imuroida ja pestä pyykkiä?

Mutta viime aikojen huvit selvensi mulle sen, mitä teen kun lapset kasvaa ja aloittaa sen oman liesuamisensa. Mä liesuan myös. Aloitan ehkä sen moottoripyöräilyn minäkin. Jos kerran mieskin aloittaa. Jospa musta tulee moottoripyöräilija-ratsastaja viisikymppinen? Kaikki on mahdollista.

Ja yllätys yllätys, lainasin kirjastosta äsken Voima-kirjan. Monettakohan kertaa?





6 kommenttia:

Rva Kepponen kirjoitti...

Munkin haaveena on mennä ja tulla vapaasti ja tehdä kaikkea kivaa, sitten kun lapset ovat isompia. Tosin onhan se mahdollista, että sitten linnoitaudun kotiin muistelemaan onnenpäivä, jolloin pojat olivat pieniä palleroita ja aina puntissa kiinni ;)

Tuula kirjoitti...

Siitä ajatuksesta mäkin elän, että kunhan lapset kasvaa, alan mäkin tehdä taas enemmän (tai ylipäätään) omia juttuja mennä omia menojani. Ei tartte sit joka omasta hetkestä potea huonoa omaatuntoa ja saa rauhassa liesuta. Musta tulee villi kapinamummo kukkamekossaan ;)

Helmi Nainen kirjoitti...

Huoh...Noin mäkin ajattelin, kun olin kolmekymppinen.. Ja uskoin siihen!!! Nyt kun kaksi vanhinta on omissa kodeissaan ja nuorinkin jo 13 ja liesuaa omiaan/on isällään, on Yksinäistä. Ihan kamalan tylsää kulkea yksin yhtään missään ja kavereilla vielä perhekiireet päällä. Raha rajoittaa myös Erittäin paljon.. Mäkin muistan, kuinka haaveilin ajasta kuinka saisin tehdä mitä päähän pälkähtää..nyt tämä vapaus ja yksinäisyys lähinnä vain itkettää.

Anteeksi, ei ollu tarkoitus olla ilonpilaaja :)

Taru kirjoitti...

Mä ymmärrän ton että vapaasta tahdosta jämähtää kotiin, mullakin on ollut niitä aikoja elämässä jolloin kotonaolo on tuntunut hyvältä, sitä vaan ei ole tarvinnut muuta.

Eikö tää ole ollut hieno (ja ehkä myös muutosten) kesä? Siis toi oivallus, että tuulettuminen tekee ihan hyvää, eikä se ole vaikeaa? Jotain uutta kohti olet säkin menossa kuomaseni, en ole ainoa ;)

Puss!

Sari kirjoitti...

Myös minä kaipasin lasten ollessa pieniä sitä omaa aikaa ja omia menoja. Nyt kun lapset alkavat olla suurempia eikä mies ole enää ihan tolkuttoman mustasukkainen, kyttäävät lapset mun menoja. Päivämatkoja saan tehdä ja työn puolesta on pakkokin, mutta yötä en saa olla pois kotoa. Nuorin sanoikin, ettei hän luota minuun. Ja arvaa, koskeeko se! On kamala tunne, kun mies lakkaa vahtimasta niin vuoro ikäänkuin siirtyi lapsille, jotka ovat siis melkein aikuisia. Nyt odotan, että lapset muuttavat pois kotoa, niin saan olla ja mennä ihan vapaasti. Jos sitten enää haluan. Minä nimittäin nautin kodin hiljaisuudesta, lukemisesta ja tallenteiden katselusta. Sekä käsitöistä. Ehkä olen liian kiltti, kun annan toisten määrätä elämääni, mutta olisi vaikea elää, jos tekisin kuten itseäni huvittaa ja perhe ei edes puhuisi minulle vihapäissään. Tiedän, selityksen makua....

P kirjoitti...

Kepponen, mä tiedän jo nyt että tulen kaipaamaan tätä jalassa roikkumista. Ehkä mut on sit kuitenkin luotu tähän. Ja onneksi työni ansiosta saan roikkujia jalkaan vaikka eläkeikään asti.

Tuula, kapinamummo kukkamekossa. Hyvä idea!

Pohdiskelija, ymmärrän täysin. Mutta senkin tilanteen on mahdollista muuttua. Onneksi. Kyllä se elämä taas sielläkin paistaa. Ihan varppina. olet sä sen verran nopealiikkeinen :)

Elisa, tietty sä ymmärrät :) Mäkin uskon että jotenkin uutta kohti olen (olemme)menossa. Omalla kohdalla ehkä kohti sitä tervettä itsekkyyttä ja sen oman itsen löytämistä. Et löydän sen taas, ennenkuin lapset isoja. Kauhukuvana juuri se, et aikaa olis, mutta ei keksi mitä tekis.

Sari, aika kiehtova toi sun lapsen kommentti. Ei luota??? Onko lapses poika? :) Tavallaan luulen et kyse lapsen mustasukkaisuudesta. Niiden mielestä äitien kuuluu olla kotona.
Mä ymmärrän myös ton liiallisen kiltteyden. Olen sitä itsekin.... Mutta siitä mä just aion irroittautua. En kestä ajatusta et muutun marttyyriksi siksi etten tee mitä haluan, ettei vaan muut suutu. Saahan ne muutkin tehdä mitä haluaa. Mutta kun on niin kivaa olla kiltti :)