Ihme kyynelehtimistä

 Se fiilis, kun alkaa kyynelehtiä juuri sen ystävän edessä, joka ei itse harrasta tunnemyrskyjä. Ääh. Mutta tavallaan teki ihan hyvää. Tosiaan kahvittelun lomassa puuskahdin, että inhoan kauheasti mun elämää ja sitten tuli kyynel. Mutta kuten tunnemyrskyvapaa kaveri sanoi, niin olo helpottuu kun sanoo asioita ääneen. Monin tavoin olemme samassa junassa. Kumpikaan ei oikein tiedä mitä haluaa ja millä sitä elämää parantaisi. Etenkään minä en tiedä mikä olisi se oikea tapa. 

Kokeilin sitten baby stepsiä eli siivosin jääkaapista kaiken vähänkään vanhaan viittaavan. Joululta jäänyt jotain sälää ja roskiin vaan. Ihanan paljon tyhjempi kaappi. 

Huomenna otan jonkun laatikon ja teen saman. Turha sälä huitsin nevadaan. Jos se onkin oikotie onneen. Luopuu turhasta pikku hiljaa ja katsoo sitten mitä tapahtuu. Mutta siis pikku hiljaa. En ennenkään ole revitellyt, niin en nytkään. Ajatus kyllä siitä, että yhdeltä istumalta luopuisi ihan kaikesta turhasta kiehtoo. Mutta siihen tarvitsisi jonkun seuralaisen viereen istumaan. Voisiko perustaa karsimisringin ja vuorotellen kävdä jokaisella uhrilla? 

Esimerkkinä karsimisongelmista on esim yhdet lastenhuoneen verhot, jotka olen ostanut n 15 vuotta sitten. Miksi en saa heitettyä niitä kierrätykseen? Mikä tunneside niihin on?

(Tiedän että tästä karsimisesta olen haaveillut aika kauan, mutta ihan oikeasti, voisinko jo tehdä sen?)

Viikon plussa: olen ruoat pääosin tehnyt jääkaapin ja pakastimen sisällöstä. 

Nyt käänsin uuden iloisemman lehden, koska näemmä kyynel kevensi mieltä. Tänään teen pilatesta VIHDOIN ja vasta sen jälkeen parkkeeraan telkun eteen. Huomenna tulen leveilemään tänne kuinka monta tavaraa sain heivattua pihalle.