maanantai 28. lokakuuta 2019

Oletko Heidi vai Oskari?

Apua, mihin tämä aika juoksee? Siis ihan oikeasti mä haluaisin kirjoittaa joka päivä, mutta joku aina menee pieleen. On mulla luonnoksia tuolla, mutta vihaan jokaista kirjoittamaani sanaa ja ne jää sitten kesken.
Sit täällähän on koko ajan joku lapsi tai nuori tai aikuinen lähistöllä. Ei pysty kirjoittaan ihminen silloin.

Mutta hei, katsoin Ensitreffit alttarilla ja niin sain ahistuksen Heidin ja Oskarin väännöistä. Tää Heidihän koko ajan painaa päälle kuin yleinen syyttäjä. Koko ajan pitää jakaa ajatuksia ja olla avaamassa sydäntään, että mikä vaivaa nyt ja entäs nyt ja mitä sä nyt ajattelet. Ja Oskari vetää hyvin mykkää linjaa, joka varmaan ajaa hulluksi joo sekin.

Mietin kaverpiiriäni, että kumpia ne on? Parista tiedän faktana, että heti jos yhtään mikään hiertää, niin pitää samantien keskustella ja ruotia kaikki auki. Itsestäni tiedän olevani Oskari. Jos yhtään mua yrittää saada ruotimaan mitään silloin kun en halua, niin musta tulee kivimuuri. Siis niin hiljainen ettei rajaa. Poikkeuksena reilu viikko sitten...
 Mies halus kotiin tullessaan autossa jostain asiasta puhua. Ei mikään iso juttu, mutta ehkä ärsyttävä. Ilmoitin olevani tosi kipeä ja nyt en kyllä yhtään jaksa, eli anna olla. No antoiko? Yritin uudestaan sanoa, että koska olen kipeä niin en vaan jaksa mitään, eli oo hiljaa.
 NO, tultiin kotiin. Seurassa oli esikoinen ja naapurin mies. Mies aloitti uudestaan. Sanoin aika nätisti taas et Not now please, olen kipeä ja haluan lähinnä kuolla. Uskoiko mies? No ei. Lopputulema oli se, että huusin että nyt vittu pää kii mä en jaksa ja haluan vittu pois täältä. About suora lainaus.
 Naapuri oli että ei hätää, mä halaan sua. Mä kirkaisin että VITTU näpit irti jokainen ja kukaan ei koske tai puhu mulle.

Että repikää siitä. Saisko vain olla rauhassa kipeä Oskari? ( Ei aavistustakaan mikä oli se juttu mistä pimahdin. Se ei ollut iso juttu tai mitään. En vaan kipeänä jaksanut setviä)

Yksi ystäväni on tällainen ruotija ja olkoon vaan, mutta kun on vähän liikaa sit ruotimassa mun juttuja. Ja etenkin JUST NYT olen niin raivona siitä, että pää hajoaa. Häntä kiinnostaa liikaa mun parisuhde ja jos haistaa pienenkin epäsovun poikasen, niin on heti NIIIN huolissaan ja HÄN ainakin olisi pahoilla mielin ja jopa äkäinen jos olis minä, mutta "en ole, kunhan nyt sanon vaan mielipiteeni". Mä en tykkää toisten kumppaneiden tai parisuhteiden arvostelusta yhtään. Piste.

Asia on selvitetty jne mutta kaverin avautumisen takia mulla on paha mieli. On sellainen olo että selän takana kuiskitaan ja blaa blaa.
Juttu itsessään ei ollut iso. Snadi mustasukkaisuusvinoilu ehkä lähimpänä totuutta.
Mulle siis akkiä käsitelty juttu, ei iso, mutta sit painaa kaverin voivottelu.

Alan ehkä erakoksi.


Ja niin, Olen siis Oskari, joka ei koskaan halua käsitellä asioita heti, vaan vasta kun on rauhoittunut ja miettinyt. Sit jos joku heti haluaa selvittää, niin hajoan kappaleiksi.



4 kommenttia:

Taru kirjoitti...

Mä niin tiedän, että sä oot Oskari ja mähän oon Heidi mutta en ihan yhtä nutcase. :D

Mua niin jännittää miten noiden kanssa käy.....

Tuula kirjoitti...

En ole katsonut ohjelmaa, mutta taidan olla ihan Oskari. Jos jotain oon oppinut poikalasten ja suht suorasukaisen miehen kanssa eläessä, niin sen, että kun joku p***a tapahtuu, niin hetki manataan ja sit jatketaan. That's it. Paska ei syväanalysoimalla muutu timantiksi :D

Rva Kepponen kirjoitti...

En ole ehtinyt yhtään katsomaan Ensitreffejä alttarilla. Pakko varata siihen aikaa :)

Minä en ole ruotija enkä kivimuurikaan. On asioita, joita ei kauheasti kannata ruotia, ne ovat kategoriaan että mitä nopeammin ne siirtää taakseen sen parempi. Pari kertaa voi huudella v* ja potkia jotain kynnyslistaa ja jatkaa eteenpäin.

Mutta jos jotain pitää ruotia niin mieluiten aika nopeasti. Jotenkin tuntuu, että en kestäisi sitä, että asiasta puhumista pitäisi odottaa päiviä.

A12345 kirjoitti...

Toivottavasti ymmärrät tulla joskus myös puolitiehen:). Se nyt kuitenkin on täysin itsestä kiinni miten missäkin tilanteissa toimii, ei ole mitään "minä vain olen tälläinen" tai "pystyn puhumaan kunnolla vasta kun rauhotun". Olen itse ollut kumpaakin erilaisten ihmisten kanssa ja kyllä huomaa että tuo puhumattomuus on paljon tuhoisampaa toiselle osapuolelle, kuin itselle olisi väkisin vatvominen. Puhumattomuudessa jättää toisen täysin yksin emotionaalisesti, se on vain omien tarpeidensa tyydyttämistä, enkä itse halunnut olla sellainen. Pikku hiljaa huomasin, että yhteinen kielikin löytyi helpommin ja toinen antoi luonnostaan enemmän tilaa, kun tulin useammin vastaan. Myös itsestäänselvyydet kuten "puhutaanko illalla/ruoan jälkeen/huomenna" auttavat sitä toista osapuolta paljon, kun tulee kuulluksi. Jos vain toteaa etten halua puhua, toinen ei koe tulleensa kuulluksi. Sillä hetkellä kuitenkin koet ettet myöskään itse tule kuulluksi, mutta silloin pitää tehdä selväksi että jos nyt kuuntelet minua, kuuntelen myöhemmin sinua. Kovin kärjistetyltä kuulostaa tuollainen totaali muuriutuminen, jossa ei kuulla yhtään toista mutta odotetaan itse tulevansa kuulluksi. Riitaan tarvitaan aina vähintään kaksi osapuolta.