Hei mihin ihmeeseen jäi taas haaveeni, että postaisin joka päivä? Mihin mun aika menee? Mulla on nytkin ollut hurjan monta ajatusta, mutta en muka ehdi niitä rauhassa kirjoittaa. Kuka se on se ihana kirjailijanainen, joka pyöritti perhettä ja tuki kirjailijamiestään JA samalla kirjoitti omaa kirjaa kaikissa pikkukoloissa. Kaiken touhun keskellä raapusti rivin silloin toisen tällöin. Miksen ryhdy sellaiseksi? Niin kuin rivibloggajaksi.
Viikon syvällisin ajatus liittyy rahaan. Juttelin uudehkon kaverini kanssa, joka on yh ja omien sanojensa mukaan syvässä asuntolainavankeudessa. Hänellä on ihanan ihana talo, jonka oli lunastanut itselleen eron jälkeen muutama vuosi sitten. Hän haluaa asua tässä superihanassa kodissaan, vaikka se maksaa liikaa, eikä jää rahaa omiin juttuihin. Kaikki menee asuntoon ja lapsiin. Mutta se on siis oma valinta tällä hetkellä.
Kaveri joka tapauksessa puhui pahasta virheestä minkä olivat vuosia sitten tehneet. He maksoivat lainaa nopeasti pois ja kituuttivat. Halusivat lyhentää lainaa isoilla erillä, eikä niin kuin muut, eli hitaasti ja pienemmillä maksuerillä. Olisi sitten laina nopeasti maksettu pois ja ennen eläkkeelle jäämistä jo enemmän rahaa. Mutta ups, unohtui se, että voi tulla avioero, joka romautti nämä kaikki suunnitelmat. Kaveri sanoi, että jos olisi lainaa maksanut pois maltillisemmin, niin olisi ehkä joskus voinut miehen ja perheen kanssa tehdäkin jotain ja parisuhde olisi saattanut voida paremmin ja ehkä välttyä eroltakin.
Tarinan opetus. Ei pidä elää sitku-elämää, koska todellakaan ei voi tietää, mitä on sattunut sitten kun SITKUn aika on.
Miten elää hetkessä, mutta samalla yrittää turvata talous? Siinäpä kysymys.
Tämä kuitenkin osui mua arkaan paikkaan siinä osiossa, että miehen kanssa pitäisi tehdä joskus jotain. Meillä se on enemmän vain kiinni ajasta, kuin rahasta, mutta esteitä silti.
Näitä tässä taas joudun pohtimaan.
(Olemme vakavasti taas suunnitelemassa kyllä yhteistä matkaa. Taas Kreikkaan, taas Nidriin)
Mutta nyt alkaa taas ihana arki ja pojatkin taas tulla tupsahtaa. (Piti äkkiä pukea päivävaatteet, kun kohta eksä tuo junnun ja poikien tavarat. Jännitän, mitä kaikkea taas unohtui)
Tämä viikko on eka viikko, kun kuskauksia on paljon sijaan HIRVEÄN paljon. Keskimmäinen aloittaa teatteriharrastuksen, joka tietenkin on eri aikaan, kuin junnun harrastus.
Elikkäs vie 17.30, vie 18.30, hae 19.15, hae 20.00. Jossain näissä kohdissa poimin miehen kyytiin, mutta EN kello 18, jolloin itse pääsee töistä.
Huominen vasta hauska onkin. Vie esikoinen ruuhka-aikaan periferiaan treeneihin. Pudota poika kyydistä, aja Helsinkiin, tiputa kyydistä hoitolapsi, aja takaisin periferiaan hakemaan esikoinen, aja kotiin. Ota matkalla mies kyytiin. Kotoota lähden n. 16.15 ja takaisin kotona n 18.45. Taapero takapenkillä on varmaan innoissaan.
Viime viikolla ystäväni poika päätti lopettaa salibandyn, jota pelaa esikoisen kanssa samassa joukkueessa. Mua alkoi itkettää. Johtuiko se pelaajan menettämisestä vai siitä, että ei ole enää ystävää jakamassa näitä kuskauksia? Arvaatteko?
Mutta nyt innoissani hyvän arjen kimppuun.
Kivaa viikkoa!
4 kommenttia:
joskus on myös vähän pakko elää Sitkua.
Noin yleisesti ottaen mä en oikein tahdo jaksaa tätä tämän päivän mulle-kaikki-ihanuus-nyt-heti-hehkutusta.
Kun joskus vaan on pakko tai melkein pakko tehdä kaikenlaisia vähemmän mieluisia asioita.
Mut siitä kyllä olen kovastikin samaa mieltä, ettei ole mitään järkeä vetää taloutta liian tiukalle, että on varaa tehdä muutakin kuin nakertaa kuivaa kaurapuuroa pimeän huoneen nurkassa. Mieluummin levittää sitä vähää rahaansa jotenkin mielekkäästi.
Sanon vähän turhan provosoivasti tän kait, ei ole tarkoitus.
Lähinnä ajattelen sitä, kun vaikka asuntoa (taloa) hankkii, niin jättää siihen lainaan sellaista arjen sitkutteluvaraa.
Jälkiviisaasti olen ihan älyttömän tyytyväinen siihen, kun päätimme jäädä elelemään kohtuullisten asumiskustannusten lähiöön: meillä on enemmän tilaa ja enemmän rahaa. (ja sen mitä on, nuoriso kuluttaa OMAAN matkusteluunsa, vähän epää!)
ja hei, postaus päivässä kehiin. Nyt!
Anoppini eli sitku-elämää vuosikausia. Oli todella väsynyt ja stressaantunut vaativasta työstään ja yritti vaan jaksaa eläkkeelle saakka. Työnantaja suhtatui tosi nahkeasti osa-aikaeläkkeeseen, virkavapaaseen, vuorotteluvapaaseen ja anoppi vaan kiltisti sinnitteli. Sitten kun eläke koitti, niin iski Parkinsson. Silloin päätin, että en ikinä elä sitku elämää. Se ei tarkoita, että mun pitäisi saada kaikki mahdollinen ihanuus heti ja että elämään ei liittyisi tympeitäkin velvollisuuksia. Se tarkoittaa sitä, että yritän toteuttaa unelmiani järjestämällä niihin aikaa ja rahaa ja järjestää arkeen sellaisia pikkujuttuja, jotka tuovat iloa.
Tiukka talous on useimmille ihmisille henkisesti raskasta. Siksi en ymmärrä, että jotkut tekevät sen vapaaehtoisesti asuntolainalla. Nykyisin kun on niin helppoa lainanlyhennysten suhteen tehdä uusi maksusuunnitelma ja korotkin ovat olleet alhaisia. Silloin 90-luvun lamassa oli ymmärrettävää, että ykkönen oli asuntolaina, kun sen korko saattoi olla 12%.
Marika, kyllä, sitkullakin on paikkansa. EI kaikkea voi saada heti. MUtta pitäisi pitää mielessä, että kivoja juttuja pitää tehdä nytkin, eikä vasta sit kun on eläkkeellä tai jotain. Eikä etenkään kannata huvin vuoksi taloutta vetää niin kireälle että ei voi mitään tehdä.
Rva Kepponen, toi sun anopin juttua on kyllä juurikin sellainen kauhuesimerkki sitkuilusta. Surettaa. Hienoa että se herätti sut ja upeeta et sulla on mahis tehdä niitä älyttömän siistejä juttuja joita teet! OOt esikuva.
Joo toi ehdoin tahdoin liian tiukka lainan maksu on vähän hölmöä. Moni ajattelee et nyt kun kituutan niin kohta on asunto maksettu ja on helpompaa. SIt kuitenkin päätyy muuttamaan asuntoa ja taas on lainaa jne.
Lähetä kommentti