keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Luonnonsuojelua herkkulakossa

Eilen illalla keskimmäinen soitti minulle ihanan puhelun ulkoilureissultaan. "Äiti, tiedätkö tämän luontopaikan meidän lähellä? Siellä on tapahtunut ennenkuulumattomia. Puita on kaadettu ihan kauheasti. Ajattele, Puut ovat eläviä ihan niinkuin sinäkin. Ajattele jos sinut revittäisi juuriltasi. Ja ajattele, nyt ei ole oravilla ja muilla eläimillä kotia. Kohta linnutkin lentää etelästä ja ihmettelee missä niiden koti on. Ja vastaus on : paperitehtaalla."
 Lapsi oli lähes pois tolaltaan. (Mutta niin suloinen) Ihana luonnonsuojelijaheppu. Niin ajattelevainen.

Tänä aamuna mun kainalossa köllötti junnu ja hoitolapsi. Hoitolapsi herättyään alkoi volisemaan ja junnu käski mua lohduttamaan lasta. Sanoin etten osaa, et ei mun lohdutus auta. Junnu kurotti unirätin ja nallen viereisestä sängystä ja antoi ne pikkuiselle, joka hymyili iloisesti ja hiljeni. Junnu totes vaatimattomasti "helppoa kuin mikä".

Eilen oli taas sellainen päivä, että ihan ilman erityistä syytä, mä vaan palvoin lapsiani tippa silmässä. Ne on niin ihania ja hassuja ja kivoja. (Aika usein)

Muutama päivä sitten koin sen hetken, jolloin taas palasi mieleen, että tästä kaikesta kaaoksesta ja metelistä pitää nauttia. Kaikkihan me haaveillaan AINA hiljaisuudesta ja suurin piirtein hiljaisuuden retriitistä ja omasta rauhasta ja vapaasta ajasta...
Vein hoitolasta tapaamiseen ja sen ajan olin vieraassa paikassa yksin pari tuntia. Hiljainen kämppä, sohva ja kahvinkeitin. Olin että ah autuus, tästä otan kaiken ilon irti. Viiden minuutin jälkeen soitin jo siskolle, kun oli niin hiljaista. Puhelun jälkeen lojuin sohvalla kirja kädessä ja tajusin, että tällaista on elämä tulevaisuudessa. Tyhjä koti, seurana vain hiljaisuus. Ihan kamalaa.
Sen tajuaminen ei saanut mua hyväntuuliseksi, kun kotona odotti kaaos ja meteli :)

Metelistä tuli mieleen viime viikonloppu. Junnu meni ekaa kertaa kaverille yökylään ja isot pojat sai kaverit meille yökylään. Eli talo täynnä poikia. Mekkala oli paikoitellen kauhea ja mulla oli pinna kireä. Mies ja pojat katsoi liian kovalla todella typerää leffaa ja mua ketutti. Mikä? No se, että olin herkkulakossa. Jo kolmatta päivää. Alkoi raskaasti ottaa päähän se et lauantai-iltana ei edes karkkia saa syödä, et mitä iloja elämässä enää on. Menin nukkumaan yhdeksältä, marttyyrinä. (Kuka käski olla karkkilakossa lauantaina. Pakkoko on olla sellainen nipo?)

Mutta nipotus on varsin menestyksekkäästi jatkunut. En enää ole hurhan huonotuulinen. Välillä kyllä nälkäinen, mikä johtuu vaan siitä, et kaikki ruoat on tyhmiä enkä keksi mitä söisin...
Joko mä kohta olen laiha? Tai siis muodokkaan hoikahko :)


4 kommenttia:

marikan polut kirjoitti...

siis voi vitsit! Kirjoitit just mun sanat: "Kaikkihan me haaveillaan AINA hiljaisuudesta ja suurin piirtein hiljaisuuden retriitistä ja omasta rauhasta ja vapaasta ajasta..."

Mä huokailen ja voihkin ja oihkin ja olen ihan kypsä. Kypsä!
Mut sit kun sitä tohinaa ja touhetta ei ole, iskee kamala tyhjyys.
Tää elämä on niin suuri mysteeri :)

Tuula kirjoitti...

Mulla on kanssa päiviä, jolloin vain tuijotan poikia ja mielessäni voihkin miten ihania ne ovatkaan ♥ No sitten seuraavassa hetkessä idylli murenee, kun joku hakkaa jotain toista päähän leikkivasaralla (muovisella sentään) ja kaikki huutaa ja älämölö on mahdoton... :) Ja yksi päivä yritin soittaa yhtä virallista puhelua - heti kuopus tippui tuolilta, oli verta ja huutoa... Johtopäätös: äidit eivät saa soittaa :)

Mutta joo, meteli on välillä ihanaa, välillä sitä kaipaa hiljaisuutta. Kuitenkin on tyytyväinen siihen, että on olemassa nuo metelintuottajat ♥

Aurinkoa sinne!

Minäminä kirjoitti...

Tiedän tuon! Kävin viikonloppuna yksin uimassa. Eikä se ollut ollenkaan niin kivaa, kuin olin ajatellut: uin vain. Kaipasin lapsia, joiden kanssa saa pelmuta, kellua ja vaihtaa allasta tuon tuosta.

Leonida kirjoitti...

On sulla niin todella empaattiset ja mukavat muksut; sietää olla ylpeä heistä!

Niin täysin tunnen sen tunteen, kun lapset on välillä niiiin aivan hellyyttävän ihania, että voisi pakahtua! Ja ilman heitä kotona on hiljaista ja voisiko sanoa melkein jopa tylsääkin?

Paitsi tällä hetkellä on tosi hyvä, että arkisin saan olla yksin kotona, koska lukemiset ei etenis mihinkään, eikä sillä saralla tulisi mitään valmista ikuna. Siis jos lapset olisivat siinä mun kanssani koko ajan.

Mutta jos ne on kauemmin jossain poissa, mun tulee aina ikävä.