maanantai 11. helmikuuta 2013

Liian helppo ihminen?

Nyt se on varmistunut. Mä olen aivan liian helppo vaimo. Ihan tossu, mutta tyytyväinen sellainen. Näinä tasa-arvon aikoina tämä on luettavissa synniksi. Olen tästä aiheesta kirjoittanut ennenkin, mutta nyt se oikeasti iski tajuntaan.
Juttelin "tulevan uupuneen" kanssa näistä ikuisuuskysymyksistä ja ihan tosissani olin sitä mieltä, et juu juu, kyllä miehen pitää tehdä osansa kotitöistä. Juu, lakkaa vaan pesemästä miehen pyykkejä jos luulet sen siitä heräävän. Ööh, milloin mä olen edes ajatellut et miehen tarttee meille pestä pyykkejä? Tai imuroida, pyyhkiä pölyjä, pestä vessa? En ehkä ikinä.
Mä olen niin niin helppo, et mulle riittää se, että mies on paljon lasten kanssa, vapaaehtoisesti. Mä niin rakastan katsoa miestä ja poikia yhdessä.

Ihan varmasti mä alkaisin marisemaan kotitöistä, jos mies tulis töistä kotiin sohvalle istumaan ja huutelis "keitä kahvia", mut ei se sellaista tee.
Nytkin esim. lauantaiaamuna mies teki aamiaisen (kuten joka ikinen päivä) ja lähti poikien kanssa viikon ruokaostoksia tekemään ja poikien kanssa lounaalle Subiin. Sillä aikaa mä lähdin työasioille muutamaksi tunniksi ja kun tulin kotiin, niin mies oli lähtenyt esikon kanssa säbäturnaukseen koko loppupäiväksi.
 Eli kyllä meillä hommia jaetaan. Ja jos tarkkoja ollaan, niin tuo jokapäiväinen aamiainenkin on kotityö. Muistutukseksi minulle.

Mutta onko meillä täydellisesti toteutunut tasa-arvo? Ei varmaankaan? Sopiiko se mulle? Sopii. Mä jollain oudolla tavalla vierastan sellaista koti-ihme miestä. Kamala tunnustus tämäkin.
 Musta on paljon kivempaa, et mä voin soittaa miehelle, et "auto ei käynnisty" ja sit vaan ootella et mies ajaa töistä kotiin mua auttamaan.
JA mä tykkään siitä, et meillä molemmilla on omat tontit. Et sillä on sen hommat ja mulla on mun hommat. Erityisen paljon tykkään siitä, et mies silittää vaatteensa itse.

Viime viikolla kävin vielä hauskempaa parisuhdekeskustelua yhden ystävän kanssa. Mun ikäinen nainen, joka   monen sinkkuvuoden jälkeen on aloittanut "vähän niinku suhteen" ihanan miehen kanssa. Monta puhelua olen saanut kuullä hehkutusta ihanasta miehestä. Nyt oli jo pieniä soraääniäkin, aiheesta jota mä en tajunnut ollenkaan.
Mies on ihana, tosi ihana, mutta kaikki on jo ennalta-arvattavaa. Mies ei ole yllätyksellinen, eikä tee ylläreitä. On sellainen kiva ja rehti ja kunnollinen ja sikäli siis kaverin mielestä tylsä. Mä en vaan tajunnut. Olin et "kuka plus 40 mies on sellainen ihania yllätyksiä järkkäävä? Ja mitä vikaa on luotettavuudessa ja kunnollisuudessa ja "arkisuudessa". Ihanaahan sellainen on.
Kunnes tajusin. Mulla on lapsia, mutta ystävällä ei. Onhan lapsettomalla ihan eri toiveet miehestä, kuin lapsellisella. Lapsettomilla on ihan eri mahdollisuus seikkailuihin ja yllätyksiin, kuin meillä lapsiperhearjessa elävillä. Varmasti rauhalluísuus on mun ihannemiehessä hienompaa kuin kaverin mielestä.

Miten eri tavalla sitä aiemmin miehiä arvostelikaan. :)

Mun ongelma näissä jutuissa onkin ehkä se, et musta on tullut omissa silmissä "vääränlainen" nainen. Mä haluisin olla hieman "säpäkämpi" enkä näin äidillinen :)

Siitä tuli mieleen juttu, mikä sai meidän isot pojat nauramaan niin paljon, ettei melkein henki kulkenut. Ne katsoo Putousta ja hokee Samppa Linnan Tauski-läppää.
Kerroin niille illalla, et Tauski on vuosia vuosia sitten pyytänyt mua sen keikalle, Et hän sit laulais mulle siellä onnittelulaulun.
Esikoinen oli et "laulais sulle, tollaselle Frankenstainin morsiamelle". No, ennen tota hervotonta läppääkin ne nauroi katketakseen. Olis varmaan nauraneet vielä enemmän, jos olisin kertonut ne k-18 jutut, mitkä vieläkin elävästi muistan.


5 kommenttia:

Tuula kirjoitti...

Et sä mikään "vääränlainen" ole :)
Musta näihin ei ole mitään oikeaa/väärää mallia. Koti- ja muiden tasapaino on oikea silloin, jos ihmiset voivat hyvin. Meillä esmes on epätasapainoa, koska toinen meinaa välillä väsyä hommien alle. Toinen taas osaa ottaa levon itselleen.

Kyllä mäkin varmaan lentäisin hämmästyksestä persuuksilleni, jos joskus yllättäisin miehen lieden äärestä kokkailemasta kotiruokaa :D Että tavallaan ihan hyvä, jos on ne omat tontit, jotka voi ottaa omakseen. Kunhan homma toimii ja osapuolet on tyytyävisiä :)

P kirjoitti...

Noinhan se varmaan on. Kaikki sopivassa tasapainossa JOS ihmiset voi hyvin.
Mut miksi mä voin hyvin tässä tilanteessa ja miksi jotkut ei? Voisinko mä huonosti jos en olisi sattunut tossuksi syntymään? :) Kartanko mä riitaa, kun elän näin? Mä itseasiassa huomaan ahdistuvani asiasta vain silloin, jos joku SYYLLISTÄÄ mua siitä et päästän miehen helpolla.
Miten mä voin kehittää kriisin tällaisesta joka ei ole mulle kriisi lainkaan?

Rillo kirjoitti...

Meillä on muutamaan kertaan aloitettu keskustelu kotitöiden jakamisesta. Tällä hetkellä minä hoidan kodin ja lapsetkin pääsääntöisesti. Sitten kun mies lupaa osallistua enemmän ja kysyy, että mitä hän sitten tekisi, minä peräännyn. Eihän se osaa pestä pyykkiä. Eihän se osaa kokata. YMS. Pidän siis itse itseni tiukasti tossun alla.

JOnna kirjoitti...

Kyllä muakin jotenkin ärsyttäis, jos mies tekisi kaikkea samaa mitä mä. Nyt mä nautin samalla tavalla kuin sä, että se tekee sellaiset jutut, joista mä en tod. tykkää. Auton pesu, tankkaus, huolto, talvi- ja kesävarusteiden hankinta (urheilu) ja huolto. Remontointi ja sellaiset. Mä voin huoleti siivoilla keittiön kaapit ja hoidella kirppiskamat eteenpäin. Shoppailla lapsille vaatteet. Mut kun mä en tykkää ruoanlaitosta, mä inisen siitä jatkuvasti. Mutta ehkä turhaan, tuskin toi mies koskaan siitä kokonaisvastuuta ottaa ;) Mut joo, ajattele miten onnellinen sä oot, että sä olet tyytyväinen!!! Mikä mieletön onni! Pidä toi! :)

Elisa kirjoitti...

Mä taas olen huippuonnellinen kun mies ottaa osaa kotihommiin. Se on sitä paitsi ihan sairaan seksikästäkin :).

Mä komppaan Tuulaa, jos olette tyytyväisiä tilanteeseen, mitä sitä muuttamaan.

Mulla tuli mieleen, että jos sä vaan pidät itteäs jumissa tilanteessa, mikä ei ole ongelma teille (vaan muille)? Ymmärsitkö :)?