Kesäloman aikana silmät avautui omaan olemiseen.
Minähän siis valitan, ettei ikinä ole vapaata ja ikinä en mitään tee. Nyt huomasin, etten mä kauheasti edes kaipaa tekemistä siinä määrin kuin luulin.
Olin esimerkiksi harmitellut etten ikinä biletä ja rieku jossain. Lomalla menin ystävälle syömään ja drinkille ja siitä olimme suuntaamassa Mummotunneliin. Vielä kun olin vasta ystävällä, aloin jo katua sitä baarijuttua. Mietin milloin kehtaan lähteä kotiin. Mummikseen mentiin klo 20 ja 22.30 mä jo lähdin. Ei vaan yhtään huvittanut. Mä olen muuttunut juuri sellaiseksi joka valittaa "ei täällä voi edes jutella, kun on niin kova meteli."
Baariinhan mennään , että olisi mahdollista tavata joku. Mä vaan mietin että kamalaa, jos joku tulisi mulle puhumaan. No ei tullut, mutta toki siitäkin voi pahastua. Hhahaha. (en)
Kyllä mut on tuomittu yksinäisyyteen tällä hankalalla mentaliteetilla. (etenkin jos yhdessäolo ajatuksena ahdistaa, paitsi jos sisko)
Huomaatteko, mun jutut kiertää samaa kehää aina vaan :D
Loman aikana olin ystävän mökillä pari päivää, kävin Porvoossa ja kesäteatterissa Heinolassa. näin todella montaa ystävää vähintään pitkän kahvittelun verran. Siskon kanssa vietiin mun keskimmäinen Joensuuhun ja siellä oltiin pari päivää. Sit katsoin melkein kokonaan Mafsin. Eli tärkeimpiä tapahtui, näin ystäviä, mutten juurikaan "tehnyt" mitään. Ja se mun oivallus oli se, että en tarvitse tekemistä. Kuulostaa ehkä todella tylsältä.
Yksi ystäväni luetteli tänään mitä kaikkea hänelle on tapahtunut vuodessa ja listalla oli neljä aikamoista seikkailureissua. Mietin että voi ei, mä en tee mitään ja sit mietin että en jaksaisi seikkailumatkoja.
Mitäköhän mä edes jaksan nykyään :O
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti