Tiedättekö sen, kun on ollut ihan kamalaa, niin sen jälkeen kaikki tavallinenkin on tosi ihanaa. Jotain sellaista mun elämä on nyt. Ja siis kyseessä on vain viime viikon kauhea kaksipäiväinen työelämä. Sen jälkeen olen arvostanut tätä kovin tavallista aika paljon. No okei, olen mä kyllä ehtinyt marista elämän ikävystyttävyyttäkin. (Mikä sanahirviö toikin oli. Aattele ku olis äikän maikka, jonka pitäisi tuo sana jollekin viattomalle opettaa)
Mutta on siis ollut ihanaakin. Viime viikolla mun luona kävi yksi vanhimmista ystävistä pitkän tauon jälkeen. Juuri niitä ihmisiä joiden kanssa jutit jatkuu mihin jäätiin ja jonka kanssa puhutaan oikeita asioita.
Muitakin kivoja tyyppejä on kyläillyt ihan normimalliin ohikulkeissaan, mitä arvostan aina.
Tänään oli superluksusta se, että Harkittujen herkkujen Emma kävi täällä. Lähtiessä hän nauroi että kaksi tuntia hurasti ja ehdittiin vasta pintaraapaisu käsitellä, mutta hänenkin kanssaan puhuttiin OIKEASTI. On niin mahtavaa tavata ihninen, jonka kanssa tuntuu että olisi tuntenut aina, mutta jonka kanssa on puhuttavaa paljon juuri siksi ettei ole tuntenut aina.
Sen vuoksi kun jonkun kanssa oli näin mahtavaa heti ekalla tapaamisella, tuli fiilis että se on mahdollista vielä elämässä sekin, että jonkun miehen kanssa kävisi samalla tavalla. Että tapaisi jonkun jonka kanssa olisi tuo sama tuttuus. Et jos en täysin hautaa ajatusta, että mua varten on olemassa Elämänkumppani.
Mistä tuli mieleen ohjelma Van life, eli se pakuelämä juttu. Kiehtova ajatus että asuis pakussa ja kiertelis maailmaa. Ongelma on vain se, että en halua seikkailla. Plus olen mukavuudenhaluinen. Suurin ällistys kuitenkin on se, että nuokin kaksi reissaa ja asuu siis kahden. Ne on aina kahdestaan. Luojan tähden mä en kestäis ollenkaan, että mä olisin jonkun kanssa koko ajan vain kahden. Et ei olisi ystävää jonka luokse livahtaa parantamaan maailmaa. Että olisi vain se kumppani. AU! Miten noi karavaanarityypit oikeasti on löytäneet ihmisen, jonka kanssa olla AINA? Siis oikeasti? Miten? Ajatelkaa jos mä löytäisin ihanan miehen joka haluaisi muuttaa mun kanssa autiolle saarelle. Joutuisin sanoon että bye bye ihana, en pysty olemaan sun kanssa.)
(Pieni ristiriita tää semipositiivisuus elämänkumppanin tapaamisesta, kun samaan aikaan ihmettelee miksi jotkut haluaa olla yhdessä)
Jk. Eikö se usein ole niin että kun vannoo ettei jotain tekisi ikinä ja sit tekee. Tässähän voi käydä niin että ensi vuonna muutan Kastoksen saarelle Kreikassa ja jämähdän sinne ja sieltä ei niin vaan poistutakaan ja saarella asuu joku kolkyt tyyppiä ja nekin vanhuksia, ettei välttis bestistä löytyis.)
5 kommenttia:
Mä en ehkä pystyisi kovin pitkään pakuelämään, mutta sellainen asuntoauto- tai asuntovaunuelämä kyllä kiinnostaisi. Olisi ihanaa seikkailla ja päästä uusin paikkoihin ja jos vielä saisi jotain upeita maisemaparkkeja tai uimarannan viereen.
Hra Kepponen ei kyllä moisesta lifestylestä innostuisi. Voisin vielä saada houkutelluksi jollekin pätkälle kokeilemaan. Mutta melkein arvaan, että septitankin tyhjennys ja sillä asuntovempeleellä ajaminen jäisi mulle. Mulla voisi mennä hermot aika nopeasti :D
Oli kyllä niin mahtavaa tavata vihdoinkin! Ja just kuten sanoin; ihan kuin oltaisi aina tunnettu. Toi kaksi tuntia ei kyllä riittänyt mihinkään, mutta se olikin vaan uuden, ihanan ystävyyden alku 💛💛💛
Huh, ajatuskin pakuelämästä kauhistuttaa! Vaikka mulla onkin ihana mies, niin jos joutuisin sen kanssa pakuun kiertelemään maailmaa ja olemaan koko ajan sen kanssa, menisi kyllä taatusti hermo alta aikayksikön - veikkaan, että ei ehdittäisi edes Suomen rajojen ulkopuolelle ennen, kuin olisin jo kuristanut sen 😂
Aurinkoista ja ihanaa loppuviikkoa!!! 💗
Katsoin minäkin tota sarjaa, ajatuksen asteella idea on vallan ihana! Mutta realiteetit, nukkua jossain in the middle of nowhere, ei kunnollisia suihkuja ja pesuja, ruoka pelkistettyä retkiruokaa, tiskit jne....mutta varmasti näkisi hurjan paljon ja kenties myös tutustuisi uusiin ihmisiin.....
Kepponen, sulla ei tulisi siis sitä ongelmaa et hajois pää miehen kanssa koko ajan olemiseen, kun se tulis mukaan vain pikkupätkäksi. :D
Olishan toi oikeasti aika makea tapa nähdä paikkoja. JA ajatus et voi valita missä herää jne. Mut ongelma on minä. EN ole ulkoilmaihminen. Mä en halua olla ulkona niin paljoa kuin tuo elämä vaatii. Hirveä myöntää.
Emma, ihana kuulla että onnellinenkin avioliitto on myös sitä, että kuristaa miehen jos on liian tiiviisti yhdessä. Tässä kun lisää tutustutaan, haluan kuulla onmko muita tapoja kuin se kuristaminen. :D
Taru, ajatuksen astella tosiaan ihana. Mutta suihkuttomuus ja ikuinen retkiruokailu, huh. Mä kyllä pystyn kuvittelemaan sut hulmuavassa mekossa astumassa ulos autosta, kahvimuki kädessä, koira kipittämässä vierellä. Sit heität huolettomasti viltin maahan ja istit nauttimaan.
on ihanan romanttista kuvitella että elelisi vain pakussa, mutta realisti minussa sanoo, että ei. Ei tule onnistumaan. En taida olla niin ulkoilmaihminen, enkä edes rohkea. Mut jotenkin se elämän pienuus kiinnostaa. Siksi tykkään lukea myös maailmanympäripurjehduskirjoja. Kun se elämä on niin pientä ja rajattua.
Mun juttu ehkä olisi junamatkailu. Siinä näkisi ihmisiä ja olisi silti liikkeellä ja lähellä kaikkea mitä on. Voisi mennä yhdessä Lehtorin kanssa ja kun seurana olisi junavaunullinen muita, ei pystyisi kuristushommiin edes silloin kun ottaisi päähän.
En tiedä, on ehkä vähän pöhlää sanoa, mutta mulla kyllä parisuhde on silleesti se ykkösjuttu, että just Lehtorin kanssa haluan parantaa maailmaa ja jutella kaikki jutut. Se poloinen on niin kiltti ettei sano koskaan "vaikene nainen!"
Mä toimin ehkä niin päin että käyn maailmassa vähän kurkistelemassa, tapaamassa ystäviä ja höpöttelemässä ja sit huojentuneena livahdan takaisin kotikoloon.
Lähetä kommentti