Katselinpa taas kaikkia pariutumisohjelmia ja tajusin mikä on mun parisuhdehaaste. Minä en ole valmis tekemään elämääni muutoksia toisen vuoksi.
Mä en muuta toiseen kaupunkiin kenenkään perässä. Mä en muuttaisi toiseen maahan toisen perässä. Mä en lähtisi expattivaimoksi edes vuodeksi. Mä en oikein tiedä mitä suostuisin muuttamaan toisen takia elämässäni ylipäätään.
Sitten se seuraava aihe, josta jankutan loputtomiin. Mä en todellakaan tiedä mitä annettavaa mulla olisi toiselle ihmisille.
Mä en myöskään yhtään osaa sanoa mitä toivoisin suhteelta ja sen toiselta osapuolelta.
Yksi maajussitar tenttasi tosissaan sulhoehdokasta siitä, miten hän toimii vastoinkäymisissä ja ristiriitatilanteissa. Hän kysyi osaako toinen ottaa vastaan palautetta. Se osui muhun. Mä en osaa ottaa enkä ehkä ikinä opi. Jos joku arvostelee mua jostain, niin jään märehtimään sitä loputtomiin. Toinen on jo unohtanut koko jutun, niin mä vaan mietin kuinka epäkelpo olen.
Eilen kyllä rakas ystäväni antoi mulle ankaraa palautetta siitä, kuinka vahingollisen tuomisevasti suhtaudun omaan lihomiseeni ja kuinka tyhmää on miettiä lihomista ulkonäön takia. Että mitä väliä ulkonäöllä loppupeleissä on. Että jos tulee terveysmurhe, niin tajuaa kuin pikkujuttu ulkonäkö on.
TOTTA! Mutta mä olen inhottavan ulkonäkökeskeinen itseni suhteen ja mulle tämä lihominen on kova paikka.
Saattaa olla että keskittyminen omaan ulkonäköön vie ajatuksia pois siitä murheesta, että tätäkö se elämä nyt sitten on. Että mikä pettymys. (Tietenkään en aina näin ajattele, mutta välillä kovinkin paljon.)
On kuule taas ajatuksia riittänyt.
Eilinen keskustelu ystävän kanssa kuitenkin antoi potkun persuuksiin. Päätettiin pitää itsestämme huolta ja olla oman elämän tärkeimpiä tyyppejä. Olin intoa täynnä ja tein vatsalihasliikkeitä ja kyykkyjä kymmeniä päivän aikana. Niin paljon, että tämään kroppa muisti sen.
Se on taas sen Baby steps-elämän alku. Lisää liikettä ja hyvää ruokaa.
Että sellaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti