Toscanasta ja eroista

 Muistelen tässä, että mun piti alkaa pukeutumaan kivoihin vaatteisiin ja olla romanttinen tyyppi Toscana-elämässä. Ihan ei ole onnistunut. Olen koko ajan trikoissa ja pehvan peittämässä poolossa. Kauppaan mennessä vedän päälle pitkän tikkitakin ja toivon ettei kukaan huomaa. 

MIetin että jos mä olisin yksi niistä, jotka koronan jälkeen aloittaa etätyöt ensi viikolla, niin pulassa olisin. Miten vaikeeta voi olla pukeutua ja vielä pukeutua kivasti? Loputtomasti en voi vedota siihenkään että olen tällainen läskipossu. Kyllä muutkin rehevämmät ihmiset pukeutuu kivasti. 

Olen muuten ylpeä. Jumppasin kotijumpan tänäänkin. Tästä on jo lähes tullut tapa, kun jo toinen kerta tällä viikolla. Sain ehkä uutta puhtia mun uudesta aktiivisuuskellosta, jonka sain eilen lahjaksi esikoiselta ja miniältä. Mulla on ollut melkein seitsemän vuotta aktiivisuusranneke, joka on kovin simppeli. Tää uusi kertoo sykkeen ja unenlaadun ja stressitasonkin askeleiden lisäksi. Tämä on myös kovin söpö. Kello tuo ehkä uutta intoa oman hyvinvoinnin metsästykseen. 

Metsästyksestä puheenollen. Mulle soitti tänään se yksi mieshenkilö, jonka olen maininnut. Minähän TAAS yks päivä suututin sen, kuten olen tehnyt viimeiset 23 vuotta säännöllisesti. Hän oli kutsunut itsensä mun luokse kylään, joka se jo aiheutti ahdistusta. Sellainen Yyh, en halua ketään mun kotiin. Hän sit aamupäivällä laittoi viestin et monelta on sauna ja mä jäädyin täysin. EI EI EI, mun luokse ei tulla saunaan. Siis haloo, haluanko mä istua jonkun tyypin kanssa alastomana jossain huoneessa? En. Joten päätin sitten perua koko tapaamisen. Tänään hän sit muina miehinä soitti ja vuodatti avioerokäänteitä ja haukkui tulevaa ex-vaimoaan. Hän on just siinä vaiheessa, että Ihanaa kohta olla yksin ja ihanaa etten ole tilivelvollinen kenellekään jne. Eli nää samat kuin mulla. JA tietenkään hän ei aio sitoutua kehenkään ja ei usko tapaavansa ketään, joka saisi hullaantumaan hirveästi. Teki mieli hieman nälviä, että kiva kuulla. 

Hetkeä aiemmin olin jutellut eksäni kanssa. Hän se sijaan sitoutuu ja on muuttamassa yhteen uusimman kanssa. Voin sanoa että ei kyllä käy kateeksi. Hän taas aloittaa uusperhe-elämän, johon kuuluu kolme poikaa. Alakouluikäisiä kaiken lisäksi. Mä niin en pysty kuvittelemaan että pystyisin siihen itse. Ainakaan enää. Se että mulla on aina pieniä lapsia talossa on eri asia kuin se, että asuisin jonkun kanssa, joka vasta kasvattelee niitä lapsosiaan. Huuh. 

Mun isoin lapsonen on muuten ihan omaa luokkaansa poikana. Eilen kertoi, että viikonloppuna ottaa mukaansa pienet pikkuveljensä (1 ja 4 v) ja ajaa heidän kanssaan mummolaan kylään. "On kiva nähdä veljiäkin taas." Hän yritti houkutella mukaansa keskimmäisen, joka ilmoitti että jos pikkuset tulee, hän ei tule. Hän inhoaa niitä ja ne on pilanneet hänen elämänsä. Mua oikeasti surettaa se kuin vihamielisesti hän suhtautuu veljiinsä. Ei ole käynyt toisessa kodissa kertaakaan tänne muuton jälkeen eli puoleen vuoteen. Yritän koko ajan puhua että nekin kasvaa ja kehittyy ja on sääli jos ei ole minkäänlaista suhdetta nuorimpiin. Hän on sitä mieltä et hänellä on tarpeeksi veljiä yhdessä iso ja pikkuveljessä.

Eli ei se uusperheys aina niin herkkua ole. Lapset, isotkin, voi reagoida aika vahvasti uusiin sisaruksiin. Mulle myös sanottiin aika suoraan että ilman eroa ei olisi tullut näitä uusia muksuja. Että ero on hieman elämää pilannut. (Syyllisyys)

Mutta onneksi mulla ja pojilla on asiat kuitenkin pääosin oikein hyvin. 

Hyvää viikonloppua.